Uusi vuosi, uudet työt, vanhat langat. Tämän vuoden ensimmäinen valmistunut työ on villapaita meidän koiranpennulle, joka on jo kasvanut aikamoisiin mittoihin. Walesinspringerspanieli ei ulkoilussa juuri lämmikettä kaipaa, mutta halusin kuitenkin koittaa tehdä villapaidan Lapinreissua varten. Vietimme ihanissa Lapin maisemissa vuoden ensimmäisen viikon ja siellä oli juurikin näitä kylmiä kelejä. Retkeilimme muutamaan otteeseen ja niissä pentu pääsi testaamaan uutta villapaitaansa. Olin varma, että paita on silppua ensimmäisen reissun jälkeen, mutta mitä vielä, ehjänä pysyi!

Olen ihastellut koirien villapaitoja ja heitä, jotka vain soveltamalla tekevät paitaa koiralle. Minä neulon mieluummin ohjeista ja kun näin koirien version ihanasta Alasuq Polarista, päädyin ostamaan ohjeen Ravelrystä. Alasuq Polar on Linka Neumannin ohje ja hänen muutkin neuleohjeet ovat aivan ihania. Mitään niistä en ole vielä päätynyt neulomaan, mutta tästä oli hyvä aloittaa.

Langat minulla oli lähes valmiina, vain pohjaväri puuttui. Mieheni kävi hakemassa minulle paikallisesta lankakaupasta pari kerää pohjaväriä ja niitä kun on niin vaikea saada niin mentiin sillä mitä sattui hyllyssä olemaan. Onneksi se nimenomainen väri oli ihanaa 0086 sävyssä olevaa vaaleanruskeaa, jota minulla oli jo varastossa eikä sitä tarvittu kuin kaksi kerää. Kuvioväreinä käytin muista paidoista jääneitä lankoja sekä äitini joskus kauan sitten ostamia norjalaisia villalankoja, jotka ovat saman vahvuisia. Oli ihana saada käytettyä niitä tähän työhön. Punainen ja vihreä toivat ihanaa kontrastia paitaan.

Liikaa en ohjeesta halua paljastaa, mutta sen verran voin kertoa että kauluksen jälkeen neulottiin ensin selkäpuoli ja jätettiin vatsan osa apulangalle. Näin jalkojen aukoista tuli tarpeeksi pitkät ja pukeminen ja juokseminen on helppoa. Ohjeen lukiessa hirvitti, koska en ollut tehnyt kirjoneuletta nurjalta puolelta ja meinasin luovuttaa heti alkuunsa, mutta ohje veti puoleensa ja lähdin kokeilemaan. Jätin yhden kuviovärin pois ja sillä lailla yksinkertaistin kuviota, joten työ edistyi nopeasti. Langanpäitä jäi hurja määrä, seuraavaan työhön taidan opetella päättelemään ne samalla kun kudon.

Kun selkäpuoli oli neulottu, oli vatsan vuoro. Sitä neulottiin yhtä pitkään, jonka jälkeen työ yhdistettiin pyöröksi ja jatkettiin loppu pyörönä. Loppu olikin helppoa suoraa neuletta ja valmistui nopeasti. Työteliäin osa oli ehdottomasti lankojen päättely, mutta pitkällä automatkalla sekin sujui ajanvietteenä. Kylvetin paidan ja kuviot tasoittui ihanasti. Parin käytön jälkeen huomasin että paidasta tuli liian iso. En tehnyt mallitilkkua, vaikka olen tainnut tätä samaa asiaa mutista aiemminkin. Tein paidan koossa M, mutta se taitaa olla L. Voipi olla että kirjoneuleen nurjalla puolella tekeminen vaikutti aika paljon käsialaan, joten tiedän seuraavaa varten ottaa joko pienemmät puikot tai pienemmän koon. Ihana paita on joka tapauksessa ja nämä jämälankapaidat on siitä ihania että ne tuo mieleen ne kaikki muut tekemäni paidat.

Pääsimme viikko sitten nauttimaan syyslomasta Äkäslompolossa ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston maisemissa. Rakastan syksyä ja syksy on suurella todennäköisyydellä minun lempivuodenaikani Lapissa. Saatan tosin muuttaa mieltäni taas talvella ja sitten uudestaan kesällä. En ole edes käynyt Lapissa kaikkina kahdeksana vuodenaikana, joten en varmuudella voi vielä sanoa mikä on lempparini. Syksy on kuitenkin mahtavaa aikaa väriloiston ja villapaitakelien ansiosta ja vielä paremman siitä tekee meidän synttärit. Tämä reissu ajoittui ihan syyskuun alkuun, joten virallista päivää ei kenelläkään sankareista ollut, mutta käytin tilaisuuden hyväksi ja annoin miehelleni syntymäpäivälahjaksi päivän Ylläs Bike Parkissa, jossa saa ajella alas tuntureita hyvää vauhtia. Hän nautti päivästään rinteissä ja samaa tekivät tietysti myös meidän lapset. Koska mitä isommat edellä, sitä pienet perässä..

Meillä oli lasten omat pyörät matkassa, joten vuokrasimme pyörän ja varusteet vain Mikaelille. Lasten suureksi riemuksi he tosiaan saivat harjoitella alamäkiajoa sen aikaa, kun isä nauttii omasta ajasta, eli olin laskenut meille tähän touhuun koko hissien aukioloajan verran aikaa.. Hissit aukesivat kello 11, joten olimme pelipaikalla suurin piirtein silloin. Lapsille paikka oli tuttu edellisten talvien laskettelusta, joten he osasivat lähteä suuntaamaan mattohissille jo saman tien, kun saavuttiin Ylläksen rinteille.. Isompaa täytyi hieman toppuutella ja pienempää lähteä valvomaan, joten saivat luvan lähteä laskemaan vasta, kun olin kerennyt mukaan hissiin. Lasten ja aloittelijoiden mäkenä toimi sama rinnepätkä, kun mikä talvella toimii lasten mäkenä. Mattohissi oli (onneksi) päällä kesälläkin, oli mainiota astua pyörän kanssa hissiin ja nousta sillä ylös rinnettä. Oma veikkaukseni oli, että jos hissi ei ole päällä, lapset väsähtävät ennätysvauhtia. Hissin viedessä lapset (ja minut) ylös, sai kaiken energian käyttää laskemiseen.

Esikoinen täyttää kuusi vuotta ja hänellä on ihan hyvä pyörä olemassa, tosin tähän touhuun tarvittaisiin jousitettu pyörä jos tahtoisi harrastaa vähän enemmän. Lasten rata oli kivituhkaa, joten kovinkaan suuria kuoppia tai muita esteitä ei reitillä ollut ja sitä pitkin oli helppo laskea. Pikkusisko laski potkupyörällään, joka oli aivan passeli hänelle tähän touhuun. Lapsille oli kaksi eri reittiä, kummatkin aika sopivan mittaisia pätkiä. Ilman kaatumisia ei toki selvitty, mutta olisihan se ollut suoranainen ihme, jos kuuden tunnin alamäkiajosta olisi ehjin nahoin selvinnyt.. Isompia haavereita ei onneksi sattunut, mutta muutama naarmu käsissä ja polvissa oli annettava lajin kunniaksi..

Aiempaa kokemusta ei kenelläkään tällaisessa maastossa ajamisesta juurikaan ollut, mutta meidän lasten ennakkoluuloton asenne kaikkia aktiviteetteja kohtaan on kyllä mahtava. Esikoinen lähti saman tien taluttamaan pyöräänsä vielä vähän ylöspäin, jotta saa laskea pidemmän matkan. Hän laski alkuun varovasti, mutta loppua kohden mutkat tultiin aina vaan kovemmalla vauhdilla. Minua pyydettiin ottamaan kuvaa milloin mistäkin kohdasta tai hienosta jarrutusjäljestä tai muuten vaan, koska tämä oli ”kivempaa kun olin osannut edes ajatella”. Olimme käyneet lasten kanssa muutamalla pump track-radalla kokeilemassa, joten jonkunlainen tuntuma heillä oli erilaisiin ratoihin, mutta tämä oli heistä kummastakin tosi hauskaa. Itse en todennäköisesti uskaltaisi laskea alas rinnettä, mutta sitä en lapsille kertonut, ettei äidin jännitys tarttuisi heihin. Aluksi kuljin pikkusiskon vieressä, kun hän laski alas, mutta aika nopeasti riitti se, että seisoin puolessa välissä rinnettä katsomassa tai auttamassa kaatuneita ylös. Suurin roolini oli nauttia lasten riemusta ja ruokkia nälkäiset.

Ylläksen rinteiden alaosassa on lasten oma alue, missä on leikkipuisto, laavu ja talvella pulkkamäki, joka toimi meidän muonituspisteenä tämän(kin) kerran. Lämmitimme nuotiolla hodarit ja nautimme eväspaussista. Kävimme samalla reissulla myös Ylläksen huipulla, menimme gondolilla ylös ja saimme samalla ihastella (ja vähän kauhistella) mieheni ja muiden pyöräilijöiden laskemista alas huipulta. Jos olette matkaamassa Ylläksen maisemiin lasten kanssa, käykäähän ehdottomasti kokeilemassa Bike Parkia, se on avoinna ainakin koko syyskuun!

Olen tainnut kirjoittaa muutamaankin otteeseen Äkäslompolon helpoista retkikohteista, jotka sopivat pienimmillekin lapsille, mutta tällä kertaa ajattelin kirjata ylös omat lempparini! Samoja polkuja ne melkein ovat, mutta tällä kertaa hieman eri näkökulmasta.

Kesälomareissumme suuntautui tälläkin kertaa Äkäslompoloon, mutta NUTS polkujuoksutapahtuman peruuntumisen takia lähdimme pohjoiseen suunniteltua aiemmin. Mukaamme lähti tälläkertaa siskoni ja hänen poikaystävä, joten mekin saimme mieheni kanssa mahdollisuuden lähteä kahdestaan lenkille!

Majoituimme Nilivaarassa, josta on lyhyt matka Kesängille ja sitä kiertävälle Tähtipolulle, joka on aivan upea reitti! Tämä reitti on helpoin aloittaa Kesänkijärven parkkipaikalta ja lähteä kiertämään polkua myötäpäivään kohti Kesänkijärven laavua. Samasta paikasta lähtee myös Hillapolku, mistä olen kirjoittanut aiemmin! Tähtipolku erkanee hillapolusta laavun kohdalta, josta alkaa reitin vaativin osuus, Pirunkurun nousu. Tämä kuru noustiin viimevuotisessa NUTS-kisassa, joten tiesimme mikä meitä odottaa. Silti jouduin kyselemään mieheltäni, että miksi me tultiinkaan tänne. 😀 Hyttyset eivät tällä kohtaa vaivanneet, mutta pari paarmaa meinasi saada mielenrauhan järkkymään pahasti. Siihen auttoi vain reipas eteneminen, joten tossua toisen eteen! Kurun jälkeen oltiinkin Kesängin laella, mistä oli aivan mahtavat näkymät joka suuntaan. Sieltä lähdettiin laskeutumaan aluksi kivikkoista polkua kohti Tahkokurun laavua ja siinä kohdalla polku muuttui leveäksi ja helppokulkuiseksi alamäeksi, joka jatkui aina alas asti. Me aloitettiin meidän kierros keskeltä tätä alamäkeä, koska lähdettiin lenkille suoraan mökiltä. Mutta siis alas asti, tarkoittaa aika lähelle parkkipaikkaa. Siinä tulee pieni pätkä hiekkatietä, mutta ei pitkälti. Ai että miten ihana tämä polkulenkki oli ja erityinen se oli siitäkin syystä, että olin pelännyt, etten pysty juoksemaan koko kesänä kantapäävamman takia. Ja tämä oli jo toinen lenkki reissullamme!

Ensimmäinen juoksulenkki suuntautui Varkaankurun luontopolun kautta kesängille ja siitä uimareissun kautta mökille. Tämä kyseinen reitti on suosikki-juoksureittini, mutta myös kävellen tämä Velhonpolku on erittäin kaunis. Tästäkin olen kirjoittanut aiemmin ja tämä on erinomainen päiväretkikohde lasten kanssa! Polku nousee ensin tunturiin ja varsinkin syksyisin tämä on todella kaunis, kun maaruska värjää maiseman. Koko porukalla retkeillessämme söimme Varkaankurun kodassa eväitä ja tottakai heittelimme kiviä veteen.. Kodan jälkeen polku vaihtuu alamäkeen ja mutkittelee joen viertä. Rakastan juosta alaspäin niitä pitkospuita, siinä on jotain todella ihanaa. Lapsetkin jaksavat parhaiten aina nämä pitkospuut-osuudet. Kun Velhonpolku lähtisi nousemaan takaisin luontokeskukselle, erkanee siitä reitti Kesängin keitaalle, jossa pitkospuut tuntuvat jatkuvan ikuisuuden. Joki ja sen reunat ovat niin kauniita, varsinkin kesällä, kun monet kukat ovat puhjenneet kukkaan. Kesängille tullessamme jatkoimme Hillapolun suo-osuudelle ja juoksimme siitä kotiin. Pidemmän lenkin saa juoksemalla Hillapolun vastapäivään, eli Kesänkijärven ympäri. Tämä oli tämän kesän ensimmäinen lenkki eikä se onneksi jäänyt viimeiseksi. Tämä lenkki on helposti muunneltavissa ja jos haluat kokeilla polkujuoksua niin esimerkiksi tämä Velhonpolku on juuri mainio tapa aloittaa!

Kolmas lemppari onkin sitten Muonion puolella, jonne ajelee Äkäslmpolosta noin 40 minuutin ajan. Särkitunturi löytyi vähän niinkuin vahingossa ja siitä tuli kestosuosikki heti ensikäynnillä. Olimme liikkeellä koko retkiseurueen kanssa ja toisin kuin aiemmin, kohta 5-vuotias isoveli käveli koko matkan edestakaisin! Vielä viime syksynä vuokrasimme hänellekin kantorinkan, mutta nyt alkaa jo painorajat paukkua hänen kohdallaan. Meitä oli monta aikuista, joten tarvittaessa hänelle liikeni kyllä reppuselkäkyyti, mutta sitä ei kauhean monta kertaa tarvittu. Pikkusisko käveli satunnaisesti, mutta maanittelimme hänet istumaan kyydissä, joten käveleminen olisi hieman ripeämpää. Pidimme pienen tauon Särkijärven kodalla, että pienimmät jaksaisivat ylös asti ja kuumuuden takia piti juoda paljon. Huipulla ei tällä kertaa tullut, vaan oli oikeastaan kuuma! Tällaista päivää en uskonut koskaan näkeväni tunturin huipulla, enkä olisi koskaan uskonut pulahtavani tunturin laella olevassa lammessa. Tällä kertaa kuitenkin pulahdimme ja se vilvoitti ihanasti! Yhdestä kohdasta pääsi pienimmätkin kastamaan jalkojaan ja tämä tunturin valloitus oli kyllä menestys! Niin, ja ne näkymäthän on tunturin laelta todella kauniit, Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonot näkyvät täältä ihanasti.

Nämä kolme polkua olivat omat lempparit, tällä kesälomareissulla kävimme lisäksi Saivon kierroksella, ihmettelemässä Lapin Helvettiä Pakasaivolla sekä kalastelimme (niin no, miehet kalastivat) Kesängillä. Lupia saa esimerkiksi Luontokeskus Kellokkaalta. Saimme syödäksemmekin oikein maukasta kirjolohta! Jokainen Äkäslompolon reissu on aina erilainen ja vaikka kiertäisimme samat paikat kymmenenkin kertaa, ei niihin maisemiin vaan kyllästy. Pääsisipä takaisin!

Kotimatkalla yövyimme Oulussa, täältä löytyy postaus, joka on tehty yhteistyössä Original Sokos Hotel Arinan kanssa.

Huh, alkuvuosi on mennyt hieman alakuloisissa oloissa, oikeastaan ilman mitään sen suurempaa syytä.. Nyt mieliala on kuitenkin hyvä ja tästä eteenpäin mennään positiivisella asenteella. Olen pitänyt blogistani taukoa tämän takia, mutta nyt on vihdoin aika kirjoittaa meidän ihanasta vuodenvaihteesta Äkäslompolossa, tai tarkemmin sanottuna siitä, kun koko perhe lähti hiihtoretkelle!

Välipäivinä rupesi akkujen latailu Lapissa houkuttelemaan ylitsepääsemättömästi ja onneksi mieheni saikin järjestettyä itselleen vapaata niin, että pääsimme lähtemään Äkäslompoloon. Ajomatkoihin menee aina kaksi kokonaista päivää, mutta kolmen kokonaisen vuorokauden takia kannattaa ajella pohjoiseen (tämä on siis meidän perheen mielipide). Kolmessa päivässä ehtii tehdä vaikka mitä, esimerkiksi hiihtää, lasketella, laskea pulkalla, nauttia omasta ajasta ja peuhata lumihangessa. Vaasan seudulla on ollut niin huono lumitilanne, ettei juuri mitään näistä olla keretty tekemään tänä talvena..

Yksin hiihtäminen on ihanaa, kun saa vain nautiskella omasta ylhäisessä yksinäisyydestä, mutta koko perheen voimin harrastaminen vie kuitenkin voiton. Kesän reissulla vuokrasimme Äkäslompolon Sport Shopista kantorinkan isoveljelle ja tällä reissulla vuokrasimme samasta paikasta kaksi Fjellpulkenia, johon pakkasimme jälkikasvun ja lähdimme hiihtoretkelle.

Fjellpulken, eli ahkio, tulee valjailla kiinni vetäjään ja itse pulkka on aisoilla kiinni valjaissa, joten ahkion vetäminen on suhteellisen kevyttä ainakin tasaisilla pätkillä. Varmasti paljon hiihtänyt vetäisi ylämäetkin kevyesti, mutta itsehän olin hiihtänyt tänä talvena noin 6 kilometriä ennen tätä hiihtolenkkiä, joten ylämäet meni ankkatyylillä. Fjellpulken painaa 13 kiloa ja kyytiläisten lisäksi meillä oli mukana evästarpeita ja varavaatteita. Minulla ei ollut painava lasti, koska pikkusisko oli minun vedettävänä, mutta mieheni ahkeroi kyllä kovasti vetämällä perässään isoveljeä sekä eväitä. 😀

Lähdimme hiihtämään Äkäslompolo-järven jäätä pitkin ja suunnaksi otimme meille tutun Kesänkijärven laavun. Suunnitelmissa oli myös lenkki Elämänluukulle, mutta muistelin, että matkalla taisi olla muutama pitkä ylämäki, emmekä koskemattomina ahkionvetäjinä halunneet tällä kertaa lähteä niin vaativalle lenkille. Tämä retki on yhä haaveissa ja ehkä toteutamme sen ensi kerralla! Kesängin lenkille osui myös yksi isompi mäki, joten tuli kokeiltua sitä hidasta ylämäkeä sekä hieman vauhdikkaampaa alamäkeä.. Alamäessä ahkio hieman saattaa töksäyttää, mutta muuten ei sen kanssa ollut ongelmia. Meillä oli taukoja varten lämmintä vaatetta mukana, joten emme kylmettyneet tauon aikana. Seuraavalla hiihtoretkellä taidamme kyllä ottaa lapsillekin hieman lisää vaatetta taukoja varten..

Fjellpulkenissa on valmiina pehmustettu penkki, jalkapeite ja tuulilasi on suojaamassa tuulelta, mutta ainakaan tuolla -10 asteessa ne ei yksinään olisi riittäneet pitämään lapsia lämpiminä. Meillä oli pienemmälle vaunupussi ja viltti toppavaatteiden lisäksi ja isommalla oli talja ja viltti. Tauon jälkeen häntä palelsi, joten laitoin taukotakkini vielä hänen jaloillensa peitoksi. Molemmat lapset nukahtivat kyyteihinsä ja saimme mieheni kanssa nautiskella yhteisestä lenkistä. Tahti oli rauhallinen ja maisemat niin kauniita. Teimme vielä lopuksi ylimääräisen kierroksen järven jäällä, kun taivas oli niin kaunis. Kaamos oli lopussa sinä päivänä. Hiihtolenkille tuli mittaa n. 13 kilometriä, mikä oli vähän hiihtäneelle juuri sopiva. Toivottavasti ensi kerrallakin pääsisimme hiihtelemään yhdessä.

Syksy on minun mielestäni paras vuodenaika ja nautin siitä, kun saa pukea villavaatetta päälle ja pistää pipon päähän ja lähteä nauttimaan luonnosta ja niistä mahtavista väreistä, mitä ruska-aika meille tarjoaa. Lapinkuume on iskenyt koko perheeseen jo pienintäkin myöten ja jälleen kerran pakkasimme auton täyteen ja ajaa huristelimme pohjoiseen.

Olen jo aiemmin tehnyt postauksen helpoista päiväretkikohteista Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelta ja ajattelin tällä kertaa mainita muistakin kohteista, jossa kävimme. Aikaisemmassa retki-postauksessa mainitsin Hillapolun, joka kiertää Kesänkijärven ympäri. Olemme usein käyneet siellä vaikka vaan iltapalalla, koska maasto laavulle on hyvin helppokulkuinen ja sinne pääsee vaikka vaunuilla. Olimme pakanneet isoveljen potkupyörän mukaan ja ajattelimme, että hän voisi pyöräillä reitin kokonaan ja tarpeen tullen joku meistä kantaa pyörää, jos hän ei koko aikaa jaksaisi potkutella. Laavun jälkeinen osuus oli vähän juurakkoista, mutta ei missään tapauksessa vaikeakulkuista. Pitkospuu-osuudella oli hieman hankaluuksia, kun etupyörä jäi vähän väliä jumiin pitkospuiden rakoon. Muuten koko 6 kilometriä meni hienosti melkein 4-vuotiaalta! Pikkusisko oli tällä kertaa rinkan kyydissä ja nukkui päiväunensa kyydissä. Tässä vaiheessa on varmasti paikallaan mainita, että lasten mummi ja vaari oli meidän matkaseurana, joten meillä oli useampia käsipareja mukana. Heidän seurasta oli myös sellainen luksus-etu, että pääsimme mieheni kanssa yhdessä juoksemaan! Esimerkiksi Hillapolku on tosi kiva lenkkipolku!

Kaipasimme pientä vaihtelua retkipaikkoihin joten suuntasimme kohti Äkässaivoa. Saivon kierros on noin 3 kilometriä pitkä, jonka isoveli jaksaisi itse kävellä ja pikkusisko sai taas rinkkapaikan. Isoveljelle on aina tiedossa reppuselkäkyyti jos omat voimat meinaa ehtyä. Lisäksi polun varrella oli paljon mustikoita ja puolukoita, joita voi popsia saadakseen lisää voimaa pieniin jalkoihin. Saivon kierros alkaa helppokulkuisena ja leveänä polkuna, kunnes muuttuu juurakkoiseksi ja kivikkoiseksi poluksi. Polku oli viime kerrasta hieman muuttunut ja uusi reitti oli todella hyvin merkitty. Saivon kierros vie mahtavalle Seitapahdalle, joka on korkeimmalta kohdaltaan jopa 30 metriä korkea. Seitapahdan vieressä on kirkasvetinen saivojärvi ja tämä paikka herättää kunnioitusta jokaisessa retkeilijässä. Ei ole ihme, että entisaikaan tätä paikkaa on pidetty pyhänä ja sitä on pidetty palvonta- ja uhripaikkana. Heti näiden jälkeen noustaan ylös kodalle, jossa on myös tulistelupaikka, sekä käymälä. Retkeilijöitä oli tähän vuodenaikaan paljon, joten tulet oli jo valmiina nuotiossa, kun saavuimme. 4-vuotiaan pojan haave toteutui, kun kuukkeli kävi monta kertaa nappaamassa pienen makkaranpalan hänen kädestään. Itse olisin mielummin ruokkinut kuukkelia leivänmurusilla, mutta edelliset retkeilijät olivat pilkkoneet makkaranpaloja valmiiksi penkille kuukkelia varten, joten käytimme näitä ruokkimiseen. Ne olisivat siitä jokatapauksessa hävinneet. Kodalta takaisin parkkipaikalle ei ollut enää kuin kilometrin verran ja loppumatka sujui nopeasti.

Varkaankurun Velhopolku on reitti, jonka myös kierrämme joka kerta. Tästä polusta on enemmän edellisessä postauksessa. Haluan mainita tämän polun siksi, että kävimme sielläkin juoksemassa mieheni kanssa. Tarkalleen ottaen lähdimme luontokeskukselta juoksemaan ja kiersimme melkein koko velhopolun, kunnes lähdimme kohti Kesänkiä yhdestä risteyksestä ja sieltä hillapolkua pitkin takaisin mökille. Pitkospuita oli ihana juosta ja tämä reitti oli muidenkin polkujuoksijoiden suosiossa.

Särkitunturikin oli esiteltynä edellisessä postauksessa, mutta paikkana mainitsemisen arvoinen. Myös siksi, että ainakin Särkivaaran laavulle asti pääsee vaikka rollaattorilla, kuten eräs vanhempi herrasmies todisti. Olisinpa itsekin niin hyvissä voimissa vanhempana! Hyvillä vaunuillakin voisi päästä vaikka tunturin laelle. Me kuitenkin vuokrasimme toisen kantorinkan Äkäslompolon Sport Shopista ja rinkan päivävuokra oli vain 10 euroa. Tämä paransi kantomukavuutta ja pikkusisko nauttii enemmän olla rinkan kyydissä, kuin Tulan. Ei hän Tulastakaan pois halua, mutta Deuterin kyydistä näkee ihan erilailla ympärilleen.

Mummin ja vaarin mukanaolo mahdollisti meille myös toiset treffit ja pääsimme mieheni kanssa elokuviin. Eikä mihin tahansa elokuviin, vaan Kino Ylläkseen – elokuvia taivasalla. Villaa alle, villaa ylle, viltit kainaloon ja istuinaluset mukaan ja nauttimaan elokuvasta tähtitaivaan alla. Kino Ylläs kesti viikon verran ja me satuimme paikalle juuri oikealla viikolla. Elokuvat näytettiin ulkoilmateatterissa Ihmisen Ringissä ja tätä kokemusta en unohda koskaan!

Sadepäivän varalle mummi ja vaari oli ehdottanut kylpyläreissua Leville. Leville oli ajomatkaa vajaan tunnin verran ja sadepäivinä ruskan värit vain kirkastuu, joten oli mukavakin ajella. Pidimme määränpään lapsilta salassa, muuten olisi tunnin matka saattanut tuntua ikuisuudelta, kun takapenkki olisi ollut täynnä innostusta. Näin pääsimme hieman helpommalla.. Levin kylpylä oli tosi siisti ja hieno ja ruska-ajan aamupäivänä aika hiljainen. Mikäs sen parempaa, kuin nautiskella lähes itsekseen! Lapset rakastavat uimista ja nauttivat hieman erilaisesta ohjelmasta! Kylpylässä oli monia erilaisia altaita ja niissä riitti tutkittavaa. Uimisen jälkeen söimme kylässä ja lähdimme kotimatkalle tehden pienen kiertoreitin. Kiertelimme Levitunturin ympäristössä ihastelemassa ruskaa ja lapsetkin nukahtivat päikkäreille autoon. Mukavaa vaihtelua retkeilyyn!

Metsässä ja luonnossa akut latautuu ja kaikki huolet ja murheet tuntuvat tosi kaukaisilta. Saman vaikutuksen saa toki lähimetsästäkin, mutta Lapissa ja tuntureissa on vaan joku ihmeellinen taika, joka saa kaipaamaan sinne aina vaan uudelleen. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.

Kansikuvan kuvaaja: vaari

Jossain vaiheessa viime vuotta sain ajatuksen, että haluaisin juosta polkujuoksukisassa Ylläksellä. Mistä lienee ajatus päähäni tullut, mutta se ei sieltä poiskaan lähtenyt. Katselin Nutsin (Northern Ultra Trail Service) sivuilta Nuts Ylläs Pallas tapahtuman sivuja ja matkojen pituuksia. Ylläs on meille tuttua maastoa, siksi halusin sinne. Lyhyin mahdollinen matka viime vuonna oli 30 kilometriä ja ajattelin pystyväni juosta sen. Mieheni kannustamana päätin ilmoittautua kisaan, kunhan ilmoittautuminen aukeaisi. Kun se päivä sitten koitti, huomasin kauhukseni, että lyhin matka on 37 km ja aioin perua koko jutun. Ajattelin, etten koskaan pystyisi juosta niin pitkää matkaa! En olekaan tainnut mainita, että olen inhonnut juoksemista vielä 5 vuotta sitten.. Asiaa muutaman kuukauden vatvottuani päätin (mieheni kannusti edelleen osallistumaan) ilmoittautua kisaan. Ja niin päätti myös mieheni. Siitä paikasta sitten soittoa isovanhemmille, jospa he lähtisivät lastenvahdiksi Lappiin. Kauheasti ei heitäkään tarvinnut suostutella..

Tuntui vähän, kun olisi lähtenyt soitellen sotaan, kun pisin juoksemamme matka oli 18 km vain paria viikkoa ennen kisaa. (Se tosin oli Alpeilla, siitä minulla on tekeillä oma postaus) Lähdimme kisaan kuitenkin luottavaisin mielin ja sovimme, että jos emme jaksa juosta, voimme aina kävellä. Ensisijaisena tavoitteena meillä kummallakin oli selvitä maaliin kunnialla. Miehelläni on takana muutama polvileikkaus, joten oli suorastaan ihme, että hänen polvi toimi koko matkan ihan hyvin.

Kisakeskus ja tapahtumatori oli Jounin Kaupan pihassa ja sieltä haimme numerolaput ja siellä oli myös varusteiden myyjiä paikalla. Oli kenkiä, vaatteita sekä varusteita, mitä saattoi hankkia, jos jokin pakollisista varusteista oli jäänyt hommaamatta. 37 kilometrin matkan pakollisiin varusteisiin kuului juomarakko (vähintään 1,5l), avaruuspeite (ostin omani XXL:stä), elastinen tukiside (Prismasta), merkinantopilli (kiinni juomarepussa), muki (löytyi kotoa) sekä varaenergiaa 250 Kcal. Kisapäivystyksen numero tuli myös olla tallennettuna puhelimeen ja puhelin tuli olla suojattuna kastumiselta. Pidemmillä matkoilla oli vielä muitakin pakollisia varusteita. Samalla, kun haimme numerolaput, saimme mukaamme kartan (jota ei olisi edes tarvittu, reitit oli loistavasti merkatut), uuden Juoksija-lehden Polkujuoksu-lehden, Barebellsin energiapatukan, Good ’n Gon smoothieita ja Chimpanzeen pureskeltavia energianameja. Oli kiva huomata, että kerrankin oli jaettu sellainen patukka, missä ei ollut pähkinää!

Varusteina minulla oli juomarepussani kevyt juoksutakki, vaihtopaita, merisuolaa, nenäliinoja, laastareita, lippis, vessapaperia, suklaata, Cocovin raakapatukka, Puhti-energiageelejä (Arctic Warriors) pienemmät juomapullot urheilujuomaa varten ja energiapatukka. Miehelläni oli mukana sauvat, jotka olivat erinomaiset pitkillä nousuilla. Hänen suklaavalinta oli Snickers, siitä sai kuulemma hyvin energiaa. Pähkinäallergisena luotin tavalliseen maitosuklaaseen. Näillä pärjäsi hyvin, melkein kaikki tuli syötyä. Lähtöpaikalle sai jättää kassissa vaihtovaatteita, jotta saan vaihdettua kuivaa ylleen kisan jälkeen. Vaikka oli lämmin päivä, lähdin silti juoksemaan pitkähihaisen paidalla ja puolipitkillä trikoilla. Olen varusteisiin tyytyväinen, muutama rakko tuli matkan varrella, mutta sain laastaroitua ne ajoissa.

Kisa alkoi lauantaina päivällä kello 12. Olimme syöneet hyvän aamupalan, joka oli sopivasti kerennyt sulaa ja söimme smoothiet ennen kisaa. Lähtöviivalla jännitti kovasti, kisaajat olivat kovakuntoisen näköisiä ja meitä oli monta lähtijää. Yritin muistuttaa itselleni, että omaa hommaa tässä ollaan tekemässä, eikä kisaamassa ketään muuta vastaan. Lähdössä tunnelma oli mahtava! Lähtösuoralla oli ihmisiä kannustamassa ja oli loistava fiilis! Heti alkuun lähdettiin nousemaan ja siinä tulikin käveltyä letkan mukana.

Olin mielessäni pilkkonut matkan etappeihin, jotta matka ei tuntuisi niin ylivoimaiselta. Ensimmäinen etappi oli Ylläsjärven puolen hiihtokeskusksella, missä oli myös kisan ensimmäinen huolto. Matkaa huoltopisteelle oli 16 km. Olin jo kerennyt syömään eväitä (olin retkellä), mutta nälkähän siinä oli jo kerennyt tulla. Hörppäsin vähän energiajuomaan ja täytin juomareppuni. Tarjolla oli suolaista ja makeaa, kaikkea, mistä saa nopeasti energiaa. Sipsejä ja suolakurkkuja ja merisuolaa, suklaata, keksejä, marmeladia ja alkoholitonta olutta. Allergiat oli huomioitu mahtavasti, ei tarvinnut miettiä, onko tässä nyt pähkinää. Tankattuamme jatkoimme matkaa kohti Ylläksen huippua. Tässä vaiheessa eteneminen vaihtui kokonaan kävelyksi kaikilla kisaajilla (kärjestä en tiedä, näin heidät vilaukselta lähtöviivalla), kun nousimme tunturiin. Nousu tuntui yllättävän kevyeltä, liekö ollut apua Itävallassa vietetystä viikosta ja siellä noustuista kilometreistä. Huipulla tuuli ja harmittelin, kun olin jättänyt pipon kotiin. Huipulta matka jatkui alamäkeä kohti seuraavaa etappia, Varkaankurua ja sieltä kohti luontokeskus Kellokasta. Kellokkaalla reitti meni hauskasti luontokeskuksen sisätilojen ja näyttelyn läpi ja ulostullessa olimmekin jo toisella huoltopisteellä. Tässä vaiheessa olimme juosseet vähän yli 23 kilometriä ja voimia oli yhä riittävästi. Täydensimme taas energiavarastoja ja lähdimme juoksemaan kohti seuraavaa etappia, Kesänkiä.

Kesänkijärven laavu on aina Ylläkselle saapuessamme ensimmäinen retkikohde ja yksi lemppareistamme, siksi oli niin ihana juosta tuttuja polkuja pitkin. Helpon ja tasaisen pätkän jälkeen koitti omasta mielestäni polun rankin ja vaativin osuus, Pirunkurun nousu. Nousu oli jyrkempi, kuin Yllästunturin ja rakkakivikko oli pienempää. Voimatkin alkoivat ehtyä, matkaa oli juostu melkein 30 kilometriä. Näkymät oli kuitenkin mahtavat ja toisia kannustamalla jaksoimme jatkaa matkaa. Pirunkurusta selvittyämme Kesänkitunturin laella avautui eteemme niin mahtavat maisemat, että harkitsisin uudelleen Pirunkurun nousua, jos ei tarvitsisi kantaa pientä neitiä selässä.. Voiton puolella oltiin ja tästä alkoi henkisesti raskas osuus. Tähän asti olin saanut pidettyä maalin kaukana mielestä, mutta nyt se alkoi hiipiä esiin. Tiesin tämän olevan minulle henkisesti vaikeinta ja olin päättänyt yrittää ajatella koko matkan sitä, että olen perillä jo matkalla. Hetkeksi unohdin tämän ja kilometrit tuntuivat raskailta. Onneksi polku vei alamäkeen ja Mikaelin kannustamana löysin takaisin juoksufiilikseen ja matka rupesi sujumaan.

Maalin lähestyessä olisin halunnut kävellä vielä viimeisen ylämäen, mutta mieheni ja joku jo maaliin päässyt kilpailija tsemppasi minut jatkamaan ihan loppuun asti. Loppusuoralla alkoi näkyä katsojia ja jo maaliin tulleita, jotka kannustivat ja taputtivat meille. Sain ihmeellisen paljon lisävoimia toisten kannustuksesta. Sellaista voimaa en ole kannustuksesta aiemmin saanut edes lentopalloa pelatessani. Vaikka tulimme maaliin ajassa 6h11min, kaukana kärjestä, meidät kuulutettiin nimillä maaliin ja ihmiset taputtivat meille. Maalissa saimme mitalit kaulaan ja oma onnistumisen tunne oli mahtava. Tässä lajissa parasta on luonnossa liikkumisen lisäksi toisten kannustaminen ja tämän tapahtuman ihana henki. En tosin olisi pystynyt suoriutumaan kisasta itsekseni, niin suuri on rakkaan tuki ja turva.

Heti maaliintulon jälkeen kävimme vaihtamassa kuivaa ylle ja pääsimme nauttimaan ruokailusta. Tapahtuman järjestäjät olivat jälleen ajatelleet erilaisia ruokavalioita, tarjolla oli riistakeittoa sekä ihanan tulista bataattikeittoa. Pöydissä oli myös kaurasipsejä ja tavallisia perunalastuja ja ruokajuomana oli vettä sekä alkoholitonta olutta. Ei voi kun kiitellä tapahtuman järjestäjiä! Kunhan tokenen juoksun jäljiltä ja kävelen jälleen normaalisti, saatan ruveta haaveilemaan uudesta kisasta.

Ipanaisen lastentarvikeliike kyseli facebookissa ihmisiä osallistumaan uuden kantorepun testausryhmään ja samantien kirjoitin oman hakemukseni testaajaksi! Kävi niin onnellisesti, että kaikki halukkaat saavat testata viikon verran Boba X kantoreppua. Olimme lähdössä lappiin, joten kysyin Ipanaisen henkilökunnalta, jos saisin repun lainaan lomamme ajaksi ja heille sopi! Meillä on ollut Tula Standard käytössä siitä asti (ostettu Ipanaiselta), kun isoveli on ollut muutaman kuukauden, joten olin utelias kokeilemaan uutta reppua.

Pikkusisko on viihtynyt alusta asti kyytiläisenä, joka on mahdollistanut meidän retkeilyharrastuksen jatkuvuuden lasten kanssa. Nyt olimme talvilomalla Äkäslompolossa ja retkeilimme Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Teimme muutaman pienen päiväretken patikoiden, jolloin kantoreppu ja isoveljen kantorinkka ovat kullan arvoisia. Pikkusisko nukkuu yleensä päiväunet repussa, joten olemme saaneet retkeillä ilman aikatauluja.

Kannan pikkusiskoa mieluiten etupuolella, hän painaa 8,5 kg ja on 1-vuotiaaksi aika pienikokoinen. Niimpä kannoin nytkin ensimmäisellä retkellä neitiä etupuolella ja miten mukava oli Boban niskatuki! Boba X:n paneelin yläosassa on unihuppu käärittynä pieneen taskuun, joka toimii niskatukena. Hyvin usein Tulan kanssa tulee tuettua neidin päätä toisella kädellä ja toki aluksi pidin kättä tottumuksesta hänen niskallaan, kunnes huomasin, että paneeli on hieman pidempi ja niskatuki piti hänen päätään pystyssä. Hänen hikeentyessä täytyi hieman tukea päätä, mutta muuten ei! Mukava kävellä kädet vapaana.. Unihupullekin tuli hyvin nopeasti käyttöä ja oli positiivinen yllätys, miten tilava se oli! Lisäksi hupun sai kiinni useaan eri kohtaan, joten sitä pystyi helposti säätämään. Tulan unihuppu on tuntunut hieman ahtaalta, joten sitä meillä ei ole ollut käytössä. Tulan unihupussa on myös säätövaraa, muttei niin paljoa kuin Bobassa.

Uudelle patikkaretkelle lähdettäessä päätin kokeilla kantaa pikkusiskoa selkäpuolella, koska testaamassahan tässä ollaan. Ja miten kevyeltä hän tuntui! Vaikka en mitään tykinkuulaa kannakaan, en olisi uskonut miten paljon kevyemmältä hän tuntuu, kun kantaa selässä! Mieheni auttoi hänet kyytiin ja sitten mentiin! Hetken höpistyään reppu hiljeni ja kyytiläinen nukahti tyytyväisenä. Unihuppu oli valmiiksi paikoillaan, joten ilman huolta niskan roikkumisesta saimme nauttia ihanasta talvipoluista ja tykkylumen kuorruttamista puista.

Ensituntuma Bobaan oli aika samanlainen, kuin Tulaan. Se oli helppo laittaa päälle ja tuntui pehmeältä. Säätöjä on muutama enemmän kuin Tulassa, esimerkiksi paneelin pituutta ja leveyttä pystyy säätämään, mutta jos ne saa sopimaan kunnolla, tämä on mainio reppu! Tula on helppo ja vaivaton versio ja sopii minulle ja miehelleni melkein samoilla säädöillä, koska olen 175 cm pitkä ja mieheni on 183 cm. Lähes samoilla säädöillä kannoimme myös Boballa. Boba sopii myös pienikokoiselle kantajalle, koska olkaimet saa myös ristiin. Olkainten kireyksiä on helppo muuttaa molemmissa repuissa, kun lapsi on kyydissä. Kokeilimme kantaa sisällä ja ulkona, paksuissa toppavaatteissa ja vain vähän ohkasemmilla vaatteilla. Boballa on ehkä hieman väljempi kantaa toppavaatteet päällä (lapissa oli -15 astetta, joten toppavaatteet oli tarpeen), kuin Tulalla. Lantiovyön kohdalla olevan taskun vertailukisan voitti Tula (ehkä turhin tieto), Bobassa puhelin varmasti pysyy siellä, mutta sitä oli hyvin vaikea saada sieltä vauhdissa pois, kun kaivelin puhelinta esiin kuvatakseni retkiseuruetta.

Minulla ei ole kokemusta Tula Free to Growsta, joten en voi oikein vertailla vastasyntyneen kokoa tai taaperoasetuksia. Voin vain sanoa, että portaaton säätö toimi hyvin ja vaikutti oikein hyvältä ja reppuun kiinnitettävät jatkopalat olivat pehmeän oloiset, eivät varmasti paina isompaakaan kannettavaa. Jos olisin ostanut repun vasta nyt, olisin valinnut tällaisen säätömahdollisuuden repulle. Tulan vauvatuki on hieman hankala (muttei ollenkaan mahdoton) käyttää ja lapsen kasvaessa olisi kiva, että voisi leventää reppua. Olen ehkä hieman puolueellinen, kun sanon, että Tula istuu meille paremmin, mutta sillä onkin kannettu pientä isoveljeä ja pientä pikkusiskoa niin ulkomailla kun kotioloissa kuumeisia lapsia. Jos olisin tekemässä ostopäätöstä, olisi päätöksenteko vaikeata, niin hyviä ovat molemmat! Tula saattaisi edelleen voittaa vaivattomilla säädöillään.

Kiitos testimahdollisuudesta Ipanainen. <3

”Mennäänkö Lappiin”, on ollut yksi isoveljen suosikkilauseista viime syksystä lähtien. Lupasimme hänelle silloin, että menisimme kesällä uudestaan. Välissä teimme tosin pikavisiitin Ylläkselle, mutta nyt oli vihdoin taas aika pakata retkikamat autoon ja lähteä kohti pohjoista. Suuntana oli tälläkin kertaa Äkäslompolo. Yövyimme matkalla Oulussa, ettei istuminen kävisi liian raskaaksi takapenkkiläisille.

Ylläksen maisemat ja reitit alkavat tulla tutuiksi, joten retkisuunnitelmaa oli mukava tehdä. Valitsimme kohteiksi tuttuja reittejä ja yhden uuden kohteen. Samoissa kohteissa on mukava käydä eri vuodenaikoina, kun luonto on aina eri näköinen. Reittien varrelta piti löytyä kota tai laavu ja kauhean pitkiä päiväretkiä emme halunneet lasten kanssa tehdä. Onneksi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueella riittää polkuja kierrettäväksi! Alla pienet kuvaukset retkipäivistämme, lisää tietoa kohteista ja reiteistä löytyy täältä.

Raikasta vettä purosta Kesängillä

Hillapolku

Tälläkin kertaa aloitimme retket perinteisesti käymällä Kesänkijärven laavulla. Kesänkijärven kiertävä Hillapolku on kokonaisuudessaan n. 6 km pitkä luontopolku. Loppukesästä retkeileviä odottaa aikamoiset marjasadot, sillä hillan kukkia oli joka puolella ja jos mustikat olisivat olleet kypsiä, emme olisi päässeet etenemään metriäkään! Kesänkijärven laavulle on parkkipaikalta n. 2 km esteetön osuus, jonka menimme edestakaisin, jotta isoveli sai pyöräillä. Hän on kovasti odottanut eväsretkiä, joten ensimmäisen päivän eväinä meillä oli nakkeja ja karjalanpiirakoita. Onneksi tullessamme oli satanut niin paljon, ettei metsäpalovaroitus ollut enää voimassa ja saimme paistaa nakit nuotiolla.

Hillapolku on helppokulkuinen

Kesänkijärven rannalla

Velhopolku

Luontokeskus Kellokkaalta lähtevä velhonpolku kuuluu myös suosikkeihimme. Reitillä on upeat maisemat ja maasto on vaihtelevaa. Reitin varrella on Varkaankurun kota, joka on yksi lemppari-taukopaikoistamme. Isoveljellä oli onnenpäivä, koska taukopaikan vieressä virtaa puro. Hän ei olisi millään malttanut tulla syömään eväitä, koska hän halusi vain heitellä kiviä puroon.

Velhopolku

Varkaankurun taukopaikalla

Reitti takaisin luontokeskukselle kulki puron vieressä, joten isoveli sai heitellä kiviä (melkein) niin paljon kun halusi. Hän kulkee useimmiten kantorinkan kyydissä, mutta halutessaan hän saa kävellä (taas melkein) niin usein kun haluaa. Useimmiten hän haluaa kävellä pitkospuita pitkin ja niitä tällä polulla riitti.

Kantorinkan kyydistä on hyvä heitellä kiviä

Isoveljen kantorinkka on Deuter Kid Comfort 2

Pakasaivo

Pakasaivo oli meille uusi kohde. Kuulimme muilta retkeilijöiltä, että siellä kannattaisi käydä ja olivat kyllä oikeassa! Pakasaivo on mahtava näky, ja sitä ihmetellessä oli vaikea kuvitella, että saivojärvi on syvimmästä kohdasta n. 60 metriä syvä.

Pakasaivo on n. 60 metriä syvä

Käväisin jyrkänteen reunalla kurkkaamassa ja täytyy myöntää, että polvia hieman tutisutti. Korkeimmalta kohdalta matkaa järvenpintaan on jopa 60 metriä.

Reitti Pakasaivon näköalatasanteelle on esteetön

Särkitunturi

Viime syksynä ajelimme Pallakselle, mutta koko tunturi oli pilven ja sumun peitossa, joten lähdimme takaisin mökille. Sattumalta matkan varrella silmiin osui Särkitunturin kyltti ja pysäytimme auton ja lähdimme nousemaan ylös tunturille. Särkitunturilta avautuva maisema on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista, mutta sateisen sään takia näkyvyys oli huono, joten päätimme tulla tänne uudestaan paremmalla säällä.

Särkitunturille noustaan tasaisesti kokoajan, eikä jyrkkiä nousuja ole montaa.

Parkkipaikalta tunturiin oli vain n. 3 km matka, mutta reitti on vaativampi kuin muut kiertämämme reitit. Nousu on tasaista, mutta polku on onneksi aika helppokulkuinen. Sauvat ovat tällä reitillä hyödylliset! Tällä kertaa sää suosi retkeämme ja huipulle päästyämme avautui eteemme aivan mahtavat maisemat.

Särkitunturin huipulla on kaksi pientä lampea

Huipulla oli kova tuuli, joten lähdimme takaisin alaspäin kohti taukopaikkaa. Särkivaaran taukopaikalla on iso kota, vessat ja pieni lampi. Lämmitimme nuotiolla eväspizzat ja kävimme (taas) heittelemässä kiviä veteen. Matka taukopaikalta autolle taittui nopeasti. Pikkusiskolle täytyi hieman laulaa, jotta hän jaksaisi vielä viimeisen pätkän..

Eväspizzan lämmitystä nuotiolla

Pikkusisko matkustaa Tulan kantorepussa

Isoveli matkusti jälleen Deuterin Kid Comfort2 rinkassa isänsä kyydissä. Minä kannoin pikkusiskoa Tulassa ja selässä reppua. Rinkassa meillä on kaikille vaihtovaatteet ja vesipussi, ja repussa eväät ja juomista. Onneksi säät suosi meitä, sillä en ole keksinyt järkevää tapaa suojata pikkusiskoa sateelta. Minulla oli varuulta mukana sateenvarjo, mutta se ei pidemmän päälle ole hyvä ratkaisu. Vinkkejä saa antaa!

Pieni puolivuotias Lapinmatkaaja

Jälleen kerran oli ihana Lapin reissu! Päivät loppui taas kesken ja muutama reitti jäi kiertämättä. Kotiin päästyämme isoveli kieltäytyi nousemasta autosta, koska hän halusi mennä takaisin Lappiin.. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei menisi kauaa.

Kyllä kannatti lähteä. Hullultahan se tuntui lähteä ajelemaan lasten kanssa muutamaksi päiväksi melkein 700 km päähän, mutta oli se sen arvoista! Ajomatka meni hyvin, lapset nukahtivat matkalla yöunille ja heidät sai kantaa sänkyyn unisina. Aamulla herätessä paistoi aurinko ja hanget kimmelsi. Ilma oli täydellinen, juuri tätä olimme kaivanneet. Tälläkin kertaa oli tarkoitus tehdä pieniä päiväretkiä ja olimme katsoneet Ylläksen nettisivuilta etukäteen, että siellä olisi talvipolkuja kävelijöille. Olimme positiivisesti yllättyneitä, miten hyviksi polut osoittautuivat! Polut olivat leveitä ja tasaisia, niitä pitkin olisi päässyt vaikka vaunujen kanssa. Ylläksen alueen latukartta oli myöskin päivitetty ja talvipolut näkyivät myös siinä. Loman retket oli helppo suunnitella etukäteen.

Talvipolut oli hyvin merkitty

Ensimmäisen päivän retkikohde oli Velhonkota. Ajoimme auton parkkipaikalle, josta lähti polku kodalle. Matka oli todella lyhyt, ja teimmekin pienen lenkin ennen eväiden syömistä. Suureksi onneksi kodalla sattui olemaan lättypäivä! Mikael paistoi isoveljen kanssa kodan takassa nakit ja jälkiruuaksi söimme lätyt lakkahillolla.

Kodan takassa sai paistaa omia eväitä

Toisen päivän aamuna pääsin hiihtämään! Mikael lähti lasten kanssa kävellen järven jäälle, jossa isovelikin sai hiihtää. En ole hiihtänyt kolmeen vuoteen, joten se tuntui aluksi hankalalta. Aurinko paistoi ja pakkasta oli vain muutama aste, eikä tuulikaan hidastanut matkantekoa. Lenkin jälkeen palasin mökille todella onnellisena ja naama punaisena. En ole lenkkeillyt pikkusiskon syntymän jälkeen, niin voitte uskoa, että kunnon hikilenkki teki hyvää kropalle ja mielelle.

Hiihtolenkillä järven jäällä

Iltapäivästä lähdimme koko porukalla Kesänkijärven laavulle, jossa olemme aikaisemmillakin Ylläksen reissuilla käyneet. Laavulle on parkkipaikalta noin 2 km matka ja maasto on helppokulkuinen talvellakin. Kesäisin laavulle pääsee myös vaunuilla tai vaikka pyörätuolilla! Laavulla on aiemmin näkynyt paljon kuukkeleita ja toivoimme näkevämme niitä tälläkin kertaa. Harmiksemme näimme vain yhden kuukkelin matkalla, eikä se vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta tarjoamistamme eväistä. Ehkä pääsiäisen aikaan ruuasta on ollut ylitarjontaa. Vaikka maisemat oli myös talvella todella hienot, niin täytyy kyllä myöntää, että laavu ja sen ympäristö on paljon kivempi kesällä ja syksyllä.

Kuukkelin houkuttelua

Viimeisenä päivänä teimme vielä yhden retken. Ajoimme auton luontokeskus Kellokkaan pihaan ja lähdimme kävelemään kohti Varkaankurun kotaa. Tämäkin reitti on tuttu ja halusimmekin käydä katsomassa miltä maisemat näyttää lumipeitteisenä. Kodalle oli noin 1,5 km matka ja maasto oli vaihtelevampaa kuin aiemmilla retkillä. Varkaankurun kota ei ole minkään ladun varrella, joten se on talvisin vähän hiljaisempi taukopaikka. Olimme keittäneet hernekeittoa ruokatermokseen ja söimme sitä lounaaksi. Ruokatermos pitää ruuan todella kuumana pitkän aikaa ja se on retkille todella hyvä varuste. Keli oli jälleen aivan mahtava ja nautimme ihanista maisemista.

Varkaankurun polku lähti luontokeskus Kellokkaasta

Isoveli ja pikkusisko kulkivat kyydissä kaikki matkat. Isoveljelle hankimme vuosi sitten kulkuvälineeksi Deuterin lastenkantorinkan. Siinä on mukava istua kyydissä ja kanto-ominaisuksilta se on erittäin hyvä! Pikkusiskon kyytivälineenä oli Tulan kantoreppu. Sitä on myös hyvä kantaa ja koska pikkusisko on vielä tosi kevyt, kannoin myös meidän eväsreppua.

Pikkusisko viihtyi hyvin Tulan kuydissä

Kotimatkalle lähdettiin aamusta ja matkassa vierähtikin koko päivä. 15 km ennen kotipihaa takapenkiltä kuuluu ne samat sanat, joita on kuultu jo neljän kuukauden ajan; ”äiti, mennäänkö Lappiin?”

Kun Lapinkuume iskee, se ei hellitä helpolla. Meille tarjoitui mahdollisuus lähteä pääsiäiseksi Äkäslompoloon ja hyvin pienen epäröinnin jälkeen tartuimme siihen. Aluksi ajattelin kirjoittaa ”5 hyvää syytä, miksi Lappiin ei kannata lähteä”, mutta ne kumoutui niin nopeasti, ettei niitä enää muista. Matka on pitkä pikkuisille, mutta hyvin ajoitetuilla pysähdyksillä hoidetaan homma kotiin. Toivottavasti seuraavan postauksen nimi ei ole ”Ei enää ikinä minnekään”.

Olen vannoutunut lista-ihminen. Jokaiselle reissulle on ihana tehdä uusi lista. Pakkaan mielessäni jo viikkoja etukäteen. Syksyllä lähdimme Lappiin muutaman tunnin varoitusajalla, niin tämä 4 päivän odottelu tuntuu siihen nähden pitkältä. Silloin jäi lista tekemättä ja kaikki tuli mukaan. Se reissu onkin yksi onnistuneimmista. Silti, lista on tehty ja sen mukaan mennään.

Lähdimme ajelemaan Mikaelin työpäivän jälkeen. Toiveena on, että takapenkki nukahtaisi yöunille jossain vaiheessa matkaa, niin pääsisimme kaikki vähän helpommalla. Keräsimme yhdessä isoveljen kanssa vaatteet ja retkeilyvarusteet isoihin koreihin, josta pakkasin ne kasseihin. Kantorinkkakin otettiin esiin hyvissä ajoin. Aamupäivän ohjelmana kävimme kaupassa hakemassa pientä evästä ja jotain tekemistä automatkalle. Hän pakkasi itse kirjat, lelut ja unikaverin mukaan. Hän on innoissaan testannut rinkan toimivaksi ja odottaa jo näkevänsä poroja ja kuukkeleita. Itse aloitan aina matkalla uuden neuleen. Sen valinta oli tällä kertaa helppo, yritän tehdä pikkusiskolle kantoliinasukat.

Nämä isoveli valitsi mukaan

Emme ole olleet talvella Lapissa lapsiperheenä, joten emme ihan varmasti tiedä, minkälaisia retkiä voimme tehdä. Aikomuksena on kantaa pikkuisia kyydissä ja tehdä pieniä päiväretkiä jalkaisin. Reitillä täytyisi olla kota tai tupa, koska imetän, enkä halua saada kylmää. Muiden ruoka kulkee ruokatermoksessa tai sitten paistamme makkaraa ja soijanakkeja. Sukset lähtivät mukaan varmuuden vuoksi, jos sattuu jäämään sitä kuuluisaa omaa aikaa.

Retkireppuun pakataan vaihtovaatteiden lisäksi nämä

Mielestäni on paras varautua kaikkeen mahdolliseen, joten mukana on lapsille villahaalaria, kerrastoa, kuorivaatetta ja toppahaalaria. Ei pitäisi retket olla varusteista kiinni. Sama koskee meitä aikuisia. Meidän retkeilyvaatteisiin kuuluu anorakit ja Fjällrävenin housut. Molemmilla tietysti samanlaiset. Löytyy kerrastoa ja paksua villapaitaa (nekin samanlaiset..). Otimme mukaan myös kuorivaatteet ja paksummat takit. Onneksi on suksiboksi katolla!

Ennätysmäärä tavaraa mukana

Isoveli on kysellyt viimeiset neljä kuukautta: ”äiti, mennäänkö Lappiin?”. No, nyt sitä mennään. Hyvää pääsiäistä.