Meillä alkoi yliopistossa kurssi nimeltä Hållbar utveckling, eli kestävä kehitys varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Aivan ihana kurssi, vaikka luentoja on takana vasta yksi. Tällainen kurssi antaa todennäköisesti minulle hurjan paljon inspiraatiota ja tietoa siitä, miten voin vahvistaa ja kehittää lasten luontosuhdetta. Ensimmäisten tehtävien joukossa oli kirjoittaa essee omasta luontosuhteesta, miten se luonto vaikuttaa minuun ja minkälaisissa paikoissa viihdyn mieluiten. Lisäksi piti miettiä, miten voisin tulevassa työssäni hyödyntää näitä asioita. Tälle tehtävälle oli annettu vastaustilaa vain 1 sivu, vaikka kerrankin olisin voinut tuottaa tekstiä enemmänkin! Ruotsiksi kirjoittaminen on yleensä hieman työn takana, varsinkin akateeminen teksti ruotsiksi tuottaa välillä tuskaa, mutta tämä pieni tekstinpätkä syntyi hujauksessa. Sitä kirjoitellessani pohdin omaa luontosuhdettani ja halusin tulla tänne vielä jatkamaan aiheesta.

Aloitin tekstini kertomalla, miten retkeilemme koko perheen voimin, lähes jokaisessa säässä. Eniten haluan, että lapseni saavat hyvän luontosuhteen ja kunnioittavat luontoa ja elämää maapallolla. He ovat niitä, jotka tulevat asustamaan tällä maapallolla kauemmin kuin me. Haluan näyttää, että luonnossa on hyvä olla ja onhan se useimmiten niin, että luonnossa ollessa kaikki ovat rauhallisempia ja kiukut ja (pukemis)takut unohtuvat hetkessä. Joskus toki tuntuu siinä lähtökaaoksessa siltä, ettei retkelle lähtö voi olla tällaisen takkuamisen arvoista, mutta kyllä se sitä on. Onhan se ihan fakta, että metsässä ja luonnossa oleilu laskee stressitasoja. Luin tästä aiheesta kirjan nimeltä Terveysmetsä, josta sain faktaa tueksi. Olen aina kokenut, että luonnossa olo helpottaa, siksi varsinkin syksyn synkeimpiin aikoihin ja pitkän talven (onneksi nyt on lumi maassa) avuksi tapaan lenkkeillä meren rannalla. Vaasassa on pitkä pätkä pyörätietä meren äärellä, joka on lempireittini täällä.

Meri on minulle turvapaikka. Me olemme viettäneet todella paljon aikaa meren äärellä ihan pienestä saakka ja siksi hakeudunkin aina meren äärelle, kun tarvitsen selkeyttä ajatuksiin tai kaipaan vain jotain kaunista. Kevättalvisin on parasta luistella tai potkutella merenjäällä ja ai että sitä hetkeä, kun meri näkyy ensimmäisiä kertoja jään väistyessä. Asuessamme mieheni kanssa Tampereella, tuntui että ei saanut samalla tavalla happea, kuin rannikolla. Tämä on asia, jonka luultavasti vain rannikolla kasvanut ymmärtää. Ne hetket, kun kävimme Vaasassa ja merituuli puhalsi keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa, oli parhaita hetkiä. Ja myös yksi suuri syy muuttaa takaisin kotiin. Hetkeäkään ei ole kaduttanut.

Meri antaa meille myös ruokaa, kalastamme keväisin, jotta meillä olisi ruokaa pakkaseen. Saamme luonnosta myös muuta ruokaa ja luonnon avulla voimme viljellä itse osan ruuastamme. Keräämme metsästä ja suolta marjoja ja poimimme sieniä. Kotipihassamme on omenapuita, sekä luumu- ja päärynäpuu (jälkimmäinen ei tosin vielä tuota satoa). Viljelemme pienellä kasvimaallamme juureksia ja kasviksia ja sillä lailla voimme näyttää lapsille, miten paljon ruuan pöytään saaminen vaatii.

Esikuvani luonnon suhteen on minun mummo ja paappa. He ovat aina viljelleet tai keränneet suurimman osan omasta ruuastaan. Enää he eivät sitä tee, mutta paappa lähtee silti meidän kanssa metsään näyttämään niitä parhaita paikkoja, mistä voi sieniä löytää. Vietin heidän mökillään paljon aikaa pienenä ja osallistuin heidän kanssa kasvimaa-hommiin. Eihän se pienenä (tai teininä) aina niin mukavaa ollut kykkiä nyppimässä rikkaruohoja, mutta nyt sen huomaa, miten arvokasta tämä tieto on!

Lempipaikakseni kirjoitin meren, metsän, lapin luonnon ja vuoret. Vuorille nyt ei päästä, mutta silti ne aina siintää mielessä. Luonnosta on niin moneksi ja on ihanaa, että lapsemmekin viihtyvät luonnossa. Välillä on hankalia hetkiä, niitä tulee missä vaan. Seuraavaa luontohetkeä odotellessa, nyt on ainakin hyvät hanget vaikka hiihtoretkelle.

Blogissa on ollut hieman hiljaisempaa nyt, kun olen tehnyt kouluhommia pois päiväjärjestyksestä. Muutenkin on ollut aikamoista palapeliä tämä arki, kun menoja on kasaantunut yhtäkkiä muutamalle viikolle. Ei tämä ruuhka vieläkään ole helpottanut kunnolla, mutta halusin tulla kuitenkin kirjoittamaan meidän viikonloppuisesta pikkujouluretkestä. Metsässä oleilu tekee tutkitusti hyvää mielelle, joten tämä retki tuli enemmän kuin tarpeeseen. Olemme käyneet muutenkin säännöllisesti retkillä ja ehkä tämäkin on ollut yksi syy siihen, miksi sitä tuttua syys-yrmyä ole näkynyt. (Kiitos tästä termistä kuuluu eräälle äiti-kaverille)

Ensimmäisenä adventtina suuntasimme naapuriperheen kanssa retkelle Iskmo-Jungsundin vaellusreitille ja Kråknäsin taukopaikalle. Paikka on meille tuttu jo monelta kerralta ja valikoitui tälläkin kerralla matkan lyhyyden takia retkipaikaksi. Lähdimme retkelle kahden maissa, joten takaisin tullessa olisi jo pimeää ja se on lapsille aika jännittävää. Emme myöskään halunneet, että paluumatka olisi liian pitkä pimeässä metsässä.

Olimme etukäteen sopineet, että eväänä on tällä retkellä riisipuuroa ja glögiä ja kuuma riisipuuro termarista lämmitti ihanasti. Olin laittanut puuron sekaan muutaman mantelin ja anopin sanoin; se joka saa mantelin, saa laulaa. Ihme oli että juuri kukaan ei tunnustanut, vaikka manteleita oli puuron seassa kaksi kappaletta. 😀 Jälkiruuaksi oli pipareita ja olin lähtiessäni napannut vielä aikaisemmilta kerroilta jääneet vaahtokarkit, joita paahdoimme pipareiden väliin. Vaahtikset on lasten herkkua ja he saivat itse paahtaa omansa. Pieninkin paahtoi omansa, mutta ne taisi mennä parempiin suihin jo muutaman sekunnin paahtamisen jälkeen..

Paluumatkalla laitoimme kaikille lapsille otsalamput päähän ja meidän lapsilla oli tonttulakit päässä, joten kuuli hyvin missä pienin menee. Isomman menoja ei tarvinnut arvuutella, sen kuuli ilman tiukuakin.. Hämärä metsä jännitti aluksi lapsia, mutta hienosti lähtivät seikkailemaan ja kiipeilivät kivillä ja kaatuneilla puunrungoilla ihan kuin pimeää ei olisikaan ollut. Oli ihana retki, marraskuun pimeys alkoi tässä vaiheessa jo taittua joulukuuksi, olihan tänä retkipäivänä jo ensimmäinen adventti. Ihanaa joulunodotusta ja mainioita ulkoiluhetkiä.

Olemme retkeilleet kuluvan vuoden aikana enemmän, kuin aikaisempina vuosina, mutta emme silti ole kiertäneet Svedjehamnissa sijaitsevaa luontopolkua kertaakaan. Tarkemmin ajateltuna, emme ole kiertäneet sitä ollenkaan perheenä! Olemme käyneet usein Svedjehamnissa, mutta itse luontopolulla olen käynyt viimeksi polttareissani vuonna 2014. Nyt luontopolkua uudistetaan, sinne ollaan pystyttämässä opastetauluja, sekä muuta katseltavaa ihanan luonnon lisäksi. Kvarken World Heritage pyysi sosiaalisessa mediassa lapsiperheiltä apua luontopolun testaamiseen ja kappas, olimme oikein sopiva kohderyhmä tällaiselle toiminnalle. Hurautimme maanantaina iltaretkelle maailmanperintöalueelle uuden elämyksen (lapset eväiden) perässä.

Björköbyn Svedjehamniin ajaa Asevelikylästä noin 40 minuuttia ja jo satama itsessään on ihastuttava näky punaisine venevajoineen ja kahviloineen. Saltkaret-näkötornille on parkkipaikalta vain 800 metrin matka ja reitti sinne on esteetön, eli vaunujen kanssa pääsee hyvin tähän asti. Näkötornin vieressä on nuotiopaikka sekä käymälät, joten jo tämä riittää hyvin retkeksi. Olen kirjoitellut tästä aikaisemminkin, sen postaus löytyy täältä. Itse Bodvattnet runt-reitti on n. 4 kilometrin mittainen ja suurin syy siihen, miksi emme ole sitä aiemmin kiertäneet. Kohta 5-vuotiaamme on kuitenkin tänä kesänä kävellyt ennätyspitkiä matkoja (menemme yleensä kilometri/ikävuosi tahtia), joten miksikäs ei tämä onnistuisi. Tiedossa oli lisäksi tehtäviä ja havainnoitavaa, joka auttoi mielenkiinnon säilymiseen. Pienempi retkeilijöistä huijattiin jossain vaiheessa kantorinkan kyytiin, vaikka hänkin olisi varmasti päättäväisyydellään kävellyt maaliin asti.

Saimme käteemme kartan ja nipullisen kysymyksiä, joihin piti vastata opasteen kohdalla. Reitti valmistunee syksyn aikana, joten jos joku kirjoittamani ei pidä paikkansa, on jokin matkan varrella muuttunut paremmaksi. Testattavana meillä oli 12 eri opastetta/kylttiä, joista ainakin tällä hetkellä viisi (tai kuusi) osui esteettömälle reitille. Opasteissa oli mielenkiintoista tekstiä alueen luonnosta ja eläimistöstä, sekä siitä, miksi alue on nykyisenlainen. Mahtavaa nähdä konkreettisesti paikan päällä, miten paljon maa on kohonnut tai miten paljon se tulee vielä kohoamaan. Luulin tietäväni paljon maailmanperintöalueesta ja miksi alue on niin erityinen, mutta tuolla kierroksella tulikin paljon uutta tietoa! Suurimman vaikutuksen minuun teki kierroksen loppupäässä olevat maisemat, missä näkyi laiduntava karja, niittyjä, vanhoja latoja, meri ja näkötorni siinsi kaukana. Tällaista maisemaa ei näe käymällä pelkästään näkötornilla, joten kannattaa ehdottomasti kiertää koko lenkki.

Meillä meni aikaa noin 2 tuntia tähän, mutta meillä olikin paljon pohdittavaa matkan varrella. Lapsilla ei olisi mielenkiinto pysynyt näin hyvin yllä, jos ei olisi ollut etsittävää vähän siellä sun täällä. Odotan kovasti reitin valmistumista niin päästään katsomaan, kuinka hieno siitä loppujen lopuksi tulee. Kyltit eivät ole vielä tässä vaiheessa lopullisessa muodossaan, niistä tehdään kestävämmät, jotta ne pysyvät hyvässä kunnossa armottomassa merisäässä. Käykää ihmeessä kiertämässä tämä lenkki ja ottakaa myös Kvarken World Heritage seurantaan Instagramissa, sieltä näkyy varmasti polun valmistuminen. Hauskoja retkiä!

Aloitimme koko perheen voimin perhepartion Mustasaaren Ahjopartiossa viime syksynä. Olin kauan halunnut takaisin partiotoimintaan mukaan ja onnekseni naapurustossa asuu samanhenkistä porukkaa. Yhden äitikaverin kanssa selviteteltiin vaihtoehtoja, miten lähtisimme taas partioon mukaan. Paljoakaan vaihtoehtoja ei ollut, joten mietimme että voisimmehan me itse vetää partioryhmää! Koska meillä molemmilla on tyttöjä ja poikia, halusimme lähteä mukaan Ahjopartion toimintaan, joka on sekalippukunta. Olen itse Vaasan Partiotyttöjä, joten pieneltä takinkäännöltähän tämä tuntui, mutta ainakin tässä vaiheessa näin on hyvä.

Perhepartiotoimintaan lähti mukavasti perheitä mukaan, ja hienosti osallistuivat mukaan myös etäpartiotoimintaan, jota jatkoimme koko kevään Whatsappin välityksellä. Toiminnan alkuvaiheessa mietimme mahdollisuutta yön yli-retkelle ja kun kaikki olivat edelleen sitä mieltä, että sellaiselle lähdetään, niin täytyihän sellainen toteuttaa!

Kohteeksi halusimme sellaisen paikan, joten onne on lyhyt kävellä autolta, koska kantamuksia oli paljon. Trangiat, juomavedet ja ruuat hoidimme lippukunnan puolelta paikalle, teltat ja patjoja onnistuimme lainaamalla saamaan tarpeeksi. Partio on pienen budjetin harrastus, emmekä halunneet velvoittaa ketään hankkimaan esimerkiksi rinkkoja, joka ei ole mikään halvin satsaus (vaikka tarpeellinen onkin, jos retkeilee enemmän maastossa). Aikamme pohdittua erilaisia vaihtoehtoja, valitsimme leiripaikaksi Vargiksen autiotuvan pihapiirin Mustasaaren Panikessa. Meiltä Asevelikylästä ajaa sinne noin 50 minuuttia, joten tarpeen vaatiessa voisi ajaa vaikka yöksi kotiin ja kaatosateesta sattuessa voisi autiotuvassa pitää majaa. Yöpyminen 4 perheen voimin tällaisessa tuvassa olisi ollut varsin mielenkiintoinen kokemus, joka onneksi jäi kokematta..

Vargiksen autiotupa on vanha venevaja ja paikan ylläpitoa hoitaa metsähallitus. Paikalta löytyy käymälä, laavu sekä polttopuita! Vargiksen rannassa on uusi laituri ja ohitse menee yllättävän vilkas veneväylä. Tämä paikka olisi mainio pysähdyspaikka vaikka kanoottiretkellä. Autot jätettiin parinsadan metrin päähän pihapiiristä olevalle parkkipaikalle. Alueella on myös alle kilometrin pituinen luontopolku, jonka kuljimme leirin loputtua. Reitin varrelta löytyi hyviä mustikka-apajia sekä suureksi riemukseni myös kanttarelleja!

Partioretki sujui oikein mallikkaasti, meillä oli mukavasti ohjelmaa ja sopivasti ruokaa mukana. Pidimme rastina lajitunnistusta ja lapset saivatkin tehtäväkseen poimia mustikoita aamupuuroihinsa. Toisena rastina meillä oli ensiapu, jossa piti hoivata loukkaantuneita unikavereita. Iltanuotio oli mukavan leppoinen, jaoimme perhepartiolaisille ensimmäisen vuoden Orava-merkit, lauloimme nuotiolaulun ja leikimme pantomiimiä. Telttoihin yritetttiin ryömiä vasta, kun lapset olisivat tarpeeksi väsyneitä, mutta silti unen tulo kesti lähes kaikilla. Taisimme me aikuisetkin olla valmista kauraa, sillä kauaa emme mekään viihtyneet enää ylhäällä, vaikka olikin hieno ilta. Aamupalan jälkeen purkasimme leirin ja lounaan jälkeen retki olikin paketissa. Oli todella onnistunut retki ja oma tavoitteeni oli innostaa perheitä lähtemään omatoimisesti retkelle, toivottavasti muutkin saivat tästä retkestä hieman kipinää telttailulle! Kotimatka oli sen verran pitkä (tai sopiva), että jälkikasvu takapenkillä oli hyvin hiljaista koko kotimatkan.

Me ruvettiin mieheni kanssa joskus siinä helmikuun aikana haaveilemaan kevään retkistä ja silloin iski ajatus melontaretkestä saaristoon. Sitä sitten täpinöitiin muutama kuukausi ja toivottiin että sattuisi hyvät kelit meidän hääpäiväviikonlopulle. Suunnitelmat tehtiin siihen malliin, että lapset pääsi huvilalle yökylään ja me lähdettäisiin siitä ajelemaan kohti kohdetta. Taustatutkimusta tehtiin pitkään ja hartaasti ja lopulta kohteeksi valikoitui Vithällgrund, joka on levähdyspaikka veneilijöille ja melontakartan kuvauksen mukaan hieno saari telttapaikalla.

Merenkurkun melontakartassa oli monta sivua kaikista kohteista, missä voisi yöpyä. Koska Maailmanperintöportti oli kiinni, jouduimme tyytymään kartan sähköiseen versioon. Nyt Maailmanperintöportti on taas auki ja kunhan käymme lasten kanssa siellä, ostan varmasti tämän kartan. Lueskelen paljon mielummin paperikarttaa, kuin tihrustan puhelimen näytöltä.. Halusimme kohteen, johon ei olisi liian pitkä matka parkkipaikalta, koska emme olleet meloneet pitkiä matkoja. Vanhempieni huvilalla on avokanootti, jolla olemme meloneet Västervikissä vain lyhyitä matkoja. Vithällgrundiin on Björköbyn silloilta n. 4 kilometrin matka, jonka uskoimme jaksavamme hyvin, vaikka olisikin vastatuuli tai sade yllättäisi retkeilijät. Helppohan kanootilla on liikkua tyynellä säällä, mutta tuulen yltyessä se ei niin helppoa olekaan. 4 kilometriä tuntui kuitenkin järkevältä matkalta, joten päätös oli tehty. Mittasimme matkan Google Mapsilla ja Mikael tallensi saaren koordinaatit hänen kelloon, joka näyttäisi oikean suunnan koko matkan ajan.

Mukaan retkelle lähti teltta, patjat, makuupussi, vaihtovaatteita, trangia, evästä, virveli ja kudin. Ensikertalaisuudesta johtuen meillä ei ollut kuivapusseja ja pakkasimme makuupussit ja kassit jätesäkkeihin. Vettä räiskyi kanoottiin, joten oli hyvä, että kaikki oli kunnolla suojassa, eikä tarvinnut nukkua märässä makuupussissa.. En kuitenkaan pidä jätesäkkien tuhlaamisesta, joten jos uusi reissu tulee, täytyy varmasti joku toinen ratkaisu kehittää. Nämä meidän jätesäkit hajosivat kerran käytön jälkeen, joten niitä ei voinut edes uusiokäyttää.

Tuuli oli hieman odotettua voimakkaampi, mutta halusimme kuitenkin lähteä retkeilemme. Meloimme noin tunnin verran, kunnes aallokko yltyi mielestäni liian kovaksi. Isäni sanoi, ettei turhia riskejä saa ottaa, joten rantauduimme eräälle saarelle, jossa ei ollut mökkejä. Pidimme pienen huilipaussin ja katselimme karttaa ja mietimme seuraavaa siirtoa. Tuuli vaikutti hieman tyyntyvän seuraavan saariryhmän takana, joten päätimme lähteä melomaan eteenpäin. Hieman edettyämme tuuli todella tyyntyi ja matkanteko alkoi olla joutuisaa ja siitä nautti kovasti. Eikä aikaakaan kun olimme perillä!

Saarelle päästyämme toinen puoli saaresta oli täysin tyyni ja sillä puolella oli penkkejä ja mainio telttapaikka, joten pystytimme leirimme siihen. Saari oli merkitty veneilijöiden levähdyspaikaksi ja saarella olikin käymälä ja pöytäryhmä sekä roskis. Uskomatonta kyllä, roskia oli silti jätetty rantaan ja osa niistä oli ajelehtinut mereen. Siistittyämme rannan rupesimme valmistamaan hääpäivän herkkuateriaa, trangialla valmistettua pizzaa. Mikään ei maistu niin hyvältä, kuin ulkoilmassa tehty ruoka. Oli ihana olla kahdestaan retkellä, kun ei tarvinnut kokoajan valvoa lapsia, sai vain nautiskella meri-ilmasta kahdestaan. Hyttysistäkään ei ollut vielä kiusaa, täydellinen aika retkeilylle!

Yökin tuli nukuttua mainiosti, kun ei tarvinnut ujuttaa nukkuvaa (ja pyörivää) jälkikasvua takaisin makuupusseihin, vaan sai keskittyä ihan omaan nukkumiseen. Retkipatjakaan ei tuntunut enää ohuelta eikä paikat puutuneet, kun olemme vaihtaneet kotona joustinpatjat futoniin. Aamu alkoi kahvilla ja puurolla ja nautiskelulla. Ilma oli lämmin eikä tuulikaan vaikuttanut yltyneen. Sateen uhka oli kuitenkin olemassa, joten pistimme aamupalan jälkeen töpinäksi ja purkasimme leirin ja pakkasimme kanootin valmiiksi.

Kotimatkaan meni aikaa vain 1,5 tuntia, vaikka vastatuuli olikin loppuvaiheessa aika kova. Meloimme rantoja pitkin, manner oli kokoajan lähistöllä, joten jos olisi ollut liian vaativaa, olisimme rantautuneet ja odotelleet hetken tai pahimmassa tapauksessa olisimme kävelleet autolle. Varasuunnitelma on hyvä olla olemassa, jos sattuu jotain. Kaatumista en pelännyt, mamelukkikaloja kylläkin.. Onneksi mieheni kannusti minua jaksamaan eteenpäin aallokossa sekä lohduttamalla, ettei mamelukkeja ole täälläpäin.. Oli aivan ihana retki, tällaista haluaisin vielä tehdä lisää! Merenkurkun saaristo on täynnä saaria, mihin voisi meloa! Kanootteja ja kajakkeja voi vuokrata ainakin näistä paikoista, jos haluaa tutustua saaristoon hieman erilailla! Mainioita melontaretkiä.

Viime viikonloppuna retkeilimme jälleen meille entuudestaan tuntemattomilla poluilla, kun lähdimme retkelle Raippaluodon perukoille, Björköbyhyn. Björköbystä löytyy myös ihana Svedjehamn näkötorneineen ja luontopolkuineen, mutta halusimme uusille poluille, joten suuntasimme kohti Vikarskatin kalasatamaa. Vikarskatin kalasatamaan kuljetaan Svedjehamnin kautta ja ajellaan hiekkatietä muutama kilometri. Reitti on hieman pidempi, kun mitä yleensä retkeilemme lasten kanssa, mutta mainiosti jaksoi meidän 4,5 vuotias tämän 5 kilometrin reitin.

Reitti lähtee kalasatamasta ja kulkee metsässä myötäillen rantaviivaa. Useampaan kertaan pysähtelimme matkan varrella vain ihastelemaan täydellisen sinistä merta. No, toiset ihastelivat ja toiset heittelivät kiviä veteen.. Kiviä tällä reitillä muuten riitti! Paikka paikoin polun vierusta oli pelkkää Pirunpeltoa ja siitä saikin rastin retkihaasteen kohtaan 13, kiveltä kivelle. Reitillä oli muutakin nähtävää kuin kivipellot ja rantakalliot, matkalla oli ryssänuuni sekä muistomerkki, joka oli pystytetty hukkuneiden muistoksi. Polulta oli myös näkymät Ritgrundin majakalle. Majakat on kovasti kiehtovia ja haaveissa onkin ollut jo pitkään retki majakkasaarelle. Toivottavasti se toteutuisi tänä kesänä!

Määränpäänä, eli taukopaikkana oli vanha kalasauna (Finnhamnen). Kalasauna on autiotupa ja ainakin viime viikonloppuna se oli vielä auki, tosin kuin Metsähallituksen ylläpitämät autiotuvat tällä seudulla. Kurkkasimme tuvan sisään ja siellä olisi varsin mainiota joskus viettää yö! Me kuitenkin halusimme nauttia aurinkoisesta kevätpäivästä ja söimme eväämme rannan nuotiopaikalla. Meitä ennen oli jo tullut muutama retkiseurue, joten nuotio odotteli valmiina, mikä on aina mukava yllätys. Penkeillä istuskeli jo toinen perhe, joten me istuimme kivillä, jotta turvallinen etäisyys säilyisi myös taukopaikalla. Rannassa ja tuvan tuntumassa oli monia luonnon muovaamia penkkejä, joten tänne olisi mahtunut kyllä enemmänkin retkeilijöitä. Kulkiessamme takaisinpäin muita retkeilijöitä tulikin paljon vastaan. Ilmeisesti paikka on todella suosittu, eikä se ole ihme!

Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Raippaluodosta löytyy monia retkeilyreittejä, viime viikonloppuna kävimme retkellä Sommarössä. Kohde on ollut retkeilylistalla pitkään, mutta nyt vasta tuli lähdettyä tänne. Toiveissa oli välttää ihmiskontakteja, joka ei välttämättä olisi toteutunut esimerkiksi suositussa Svedjehamnissa, joka on aivan ihana retkikohde myös! Ihmisiä oli täälläkin liikkeellä, mutta aika vähän. Kohde on jälleen erinomainen perheen pienimmillekin, täällä pääsee luonnon helmaan ja nuotiopaikalle myös kärryjen kanssa. Alue on puolustusvoimien vanha varikko ja rannikkotykistölinnake, josta löytyy vanhojen rakennusten perustuksia, ammuskellareita ja tykkien perustuksia. Alueella on myös muistomerkki rannikkotykistölinnakkeen muistoksi.

Alueella on kolme erimittaisia reittiä, 1,5 km:n ja 2,4 kilometrin mittaiset luontopolut sekä 7 km mittainen reitti Sommarösundiin. Me kiersimme 2,4 km pitkän reitin ja tämän reitin varrella kuljetaan metsässä, rannoilla ja kallioilla. Reitti lähtee Sommarön vartiotuvan pihasta, josta löytyy kaksi laavua ja tulentekopaikka. Mukavan näköinen paikka syödä eväänsä. Meidän tarkoituksena oli syödä eväät Hålörenin niemen taukopaikalla, mutta taukopaikalla ei ollut puita (reitillä ei talvikunnossapitoa) ja meidän tämänkertaiset eväät melkein vaativat tulen. Hålörenin niemen ympäri (ja taukopaikalle) pääsee vartiotuvan vierestä lähtevästä hiekkatiellä, jos haluaa lähteä kärryttelemään tänne!

Tälle retkelle olimme varanneet koko päivän, joten pysähtelimme kiipeilemään kivillä, ihastelemaan pitkästä aikaa näkyvää merta ja heittelemään kiviä. Olimme antaneet isoveljelle retkeä varten meidän digikameran, jotta hän saa kokeilla luontokuvausta. Kohteita tällä reissulla riitti! Pysähtelimme usein, koska hän halusi valokuvata. On ihana nähdä lapsen ottamia kuvia, kun ne on otettu erilaisesta kulmasta, kun aikuisen ottamat. Näitä kuvia oli ihana katsella jälkikäteen kotona. Samalla rastitimme retkihaasteen nr 28, luontokuvausretki.

Kanssaretkeilijät pitivät ihanasti etäisyyttä muihin ihmisiin ja monet käyttivätkin luonnon tarjoamia eväspaikkoja hyväkseen. Samoin teimme me, emme halunneet mennä takaisin vartiotuvan pihaan syömään eväitämme. Olimme menomatkalla huomanneet rannassa pienen nuotioringin, johon teimme tulet lähistöltä kerätyistä puista. Kiviympyrä oli keskellä hiekkarantaa, joten se oli turvallinen paikka. Pelkästään omiin tarpeisiimme emme olisi rakentaneet nuotiopaikkaa, mutta tähän käyttöön se sopi hyvin. Mieheni hoiti jälleen nuotiohommat ja minä vahdin jälkikasvua. Kerrankin kävi niin, että kummatkin touhusivat omiaan, toinen leikki ”jäävuorten” valloitusta puukepit naskaleina ja toinen kaivoi kepillä hiekkaa. Tämä saattoi olla meidän retkeilyhistorian ensimmäinen kerta, kun ei tarvinnut hosua kummankaan perässä! Aurinko paistoi, meri liplatti ja kohta oli täytetyt patongit ja nuotiokahvit valmiina. Rannassa oli pöytä ja penkit, joten hiekanmurusetkaan eivät päässeet maustamaan ruokaamme. Rannan läheisyydessä oli lisäksi käymälä, kun tarve yllätti. Harmikseni huomasin, ettei ihan kaikille ole ollut selvää se, että kaiken minkä tuot mukana, jaksat myös viedä mennessäsi. Myös ne vaipat.

Matkan varrella näimme vanhoja ammusvarastoja ja tykkien perustuksia. Kävimme katsomassa myös muistomerkin, joten tässä olisi helppo kohde retkihaasteen retki muistomerkille-kohtaan. Sanon luultavasti joka kerta näin, mutta tänne on pakko tulla uudestaan! Tänne voisi kesällä tulla vaikka telttailemaan..

Ruska alkaa olla parhaimmillaan Vaasan korkeudella ja mikäs sen parempi tapa viettää viikonloppua, kuin käydä retkellä jossain maailmanperintöalueen monista kohteista. Tänä kesänä Klobbskatiin rakennettiin uusi näkötorni ja se oli tämän kertainen retkikohteemme. Klobbskatiin on Asevelikylästä n. 45 minuutin ajomatka paikan päälle ja olikin ihana katsella maisemia auton kyydistä. Ruska oli tosi hieno ja meri on aina tosi mahtavan näköinen, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun ilmat on jo viilentynyt.

Näkötorni on ihan Klobbskatin kalasataman vieressä ja jätimme auton Café Compassin pihaan. Huomasimme vasta myöhemmin, että parkkipaikkoja oli tien vieressäkin runsaasti. Näkötorni oli niin houkuttelevasti heti autojen läheisyydessä, että kiipesimme ylös heti ensimmäiseksi. Tornista oli kauniit näköalat merelle ja huipulla tuuli kovasti. Onneksi kaikilla oli lämmintä päällä eikä silloin tuuli haitannut.

Tornin juuresta lähti pieni luontopolku Kikanbergetille. Polku on lyhyt, Kikanbergetille on vain 400 metrin matka. Polku alkaa kalloilta ja kulkee hetken matkaa metsässä, kunnes tullaan todella upeille kallioille, mistä näkyy meri ja jylhät maisemat. Meidän mielestä tämä saattaa olla paras aika vuodesta käydä tuollaisessa paikassa, kun ilma on hieman synkkä, mutta ruskan värit hehkuvat kauniisti. Voisin kuvitella, että kesälläkin tämä paikka on oiva retkikohde, kun kalliot lämpiää auringossa ihanasti ja siellä voisi tutkia paikkoja loputtomiin! Nyt oli kuitenkin satanut ja kalliot oli aika liukkaat pienten jalkojen alla, joten emme tehneet sen isompaa tutkimusmatkaa. Kallion laella on penkki, missä voi levähtää ja katsella maisemia, mutta etsimme eväshetkeä varten hieman suojaisamman paikan, missä voisimme rauhassa nautiskella kaakaosta ja muista retkiherkuista.

Olimme matkassa naapuriperheemme kanssa ja lapset pitivät toisilleen seuraa, eikä vauhtiakin puuttunut. Matka oli sen verran lyhyt, ettei kuulunut yhtään kertaa sitä kuuluisaa: ”joko ollaan perillä”-kysymystä. Nautin itse hirveästi siitä, että lapset nauttivat ulkoilusta. Ulkoilu ja retkelle lähtö ei ole aina pelkkää juhlaa, vaikka lapset pitävätkin ulkoilusta. Välillä (tai oikeastaan aina) yksi ei halua pukea tai toinen ei halua lähteä. Sopivat houkuttimet, esimerkiksi eväät, sopivan lyhyt matka, joku kiva tekeminen (tällä kertaa meillä oli mukana luuppi, millä voi tutkia maastoa lähemmin) tai kaverit tekevät retkellelähdöstä paljon helpompaa.

Klobbskat on todella kaunis paikka ja kun ajoimme kahvilasta muutama sata metriä eteenpäin satamaan asti, näimme myös Kalle’s inn:in ihanat lasi-iglut. Voin vain kuvitella, miten ihana tuollaisessa paikassa on olla yötä! Todella mahtava ajatus heiltä rakentaa iglut tuollaiseen paikkaan.

Tämä retkikohde ei vaadi hirveää varustelua, suosittelen käymään vaikka heti huomenna!

Suomen Ladun järjestämä Nuku yö ulkona-tapahtuma lähenee ja lauantaina 31.8 nukutaan yöt ulkona. Meille se saattaa osoittautua hieman haastavaksi, koska Vaasassa vietetään huvilakauden päättäjäisiä ja täällä on silloin tapana ampua raketteja. Olimme ajatelleet nukkua teltassa huvilan pihassa, mutta luultavasti liian kova meteli aiheuttaisi lapsille vain univaikeuksia, joten taidamme nukkua yön sisätiloissa. Jos joku vielä miettii, mihin voisi Vaasan seudulla lähteä helposti telttailemaan, ehdottaisin Maksamaalla sijaitsevaa Västerön saarta, joka kuuluu Merenkurkun saaristoon. Sinne ajaa noin tunnin verran Vaasasta.

Viime vuonna Nuku Yö Ulkona järjestettiin syyskuun alussa ja me vietimme perheen kanssa yömme juurikin Västerössä. Vaellusreitti oli pitkään ollut meidän retki-listalla ja nyt saimme hyvän syyn lähteä sinne. Reittien pituudet vaihtelevat kolmesta kilometristä 12:sta, mutta katsoimme kartasta meille sopivan lyhyen vaihtoehdon, jonka isovelikin jaksaisi kävellä. Vuosi sitten hän oli juuri täyttämässä kolme vuotta ja pikkusisko oli lähes 9 kk, joten kävelymatkan oli hyvä olla mahdollisimman lyhyt ja mieluusti helppokulkuinen.

Pysäköimme auton Söderskatavägenin parkkialueelle ja lähdimme kävelemään kohti Söderskatan vanhaa kalasaunaa, joka nykyisin toimii autiotupana. Rengasreitille pituudeksi tulisi kokonaisuudessaan noin kolme kilometriä. Parkkipaikalta jatkettiin hetken matkaa tietä pitkin, kunnes polku johti meidät metsään. Polku haarautui jossain kohdassa ja me valitsimme oikean puoleisen reitin. Tulisimme takaisin sitten sitä toista reittiä. Polku ei ollut mikään kaikista helppokulkuisin, mutta onneksi isoveljellä oli uusi taskulamppu mukana, millä hän tutki asioita polun vierestä, eikä matkanteko painanut. Minä kannoin rinkan lisäksi pikkusiskoa, sain olla vähän varovainen, etten kompastellut kiviin tai juurakkoon. Satuimme olemaan retkellä juuri sopivalla sienisäällä ja nappasimmekin muutaman tatin mukaan päivälliseksi. Olimme selvittäneet etukäteen, että nuotiopaikalle ei ole tuotu puita, joten keittäisimme ruokamme trangialla.

Matka eteni hissukseen metsän siimeksessä, kunnes yhtäkkiä eteen aukeni mahtava ranta ja meri. Auringonlaskuun oli muutama tunti aikaa, joten päätimme tulla takaisin ihailemaan sitä, kunhan olisimme saaneet leirin pystyyn ja mahat täyteen. Iloksemme huomasimme, että autiotupa oli ihan lähellä rantaa, joten siihen olisi helppo poiketa illemmalla.

Autiotupa oli vanha kalasauna, jota on aikoinaan käytetty tukikohtana kalastussesongin aikana. Tuvan seinät oli päällystetty vanhoilla Vasabladetin lehdillä ja tuvassa tuoksui miellyttävä savun haju. Käväisimme vain sisällä katsomassa, mutta nukuimme kuitenkin mielummin teltassa, jonka pystytimme tuvan taakse. Meidän lisäksemme telttapaikalla oli toinenkin perhe ja tilaa olisi ollut vielä toisillekin teltoille. Pihapiirissä oli käymälä, jonkunlainen nuotiopaikka sekä pöytä ja penkit. Pöytä helpottaa kummasti aina lapsiperheen retkisyömistä, joten olin tyytyväinen. Parasta leiripaikassa oli kuitenkin merelle avautuva maisema kallioineen.

Kun aurinko lähti hiipimään mailleen, kävelimme takaisin rannalle auringonlaskua ihailemaan. Isoveli heitteli muutaman kiven mereen, mutta muuten oli hiljaista ja kaunista. Tyyni meri on aina niin rauhoittava näky.

Yö oli meidän pikkusiskon toinen telttayö ja tämäkin sujui hyvin. Hän nukkui samassa pussissa kanssani, eikä kukaan palellut, vaikka oli jo syyskuu. Lapset oli vuorattu merinovillalla ja jos en väärin muista, oli meillä aikuisillakin villakerrastot päällä. Aamu valkeni tuulisena ja hieman viileämpänä, mutta vaatetta päälle ja pipot päähän niin tarkeni puuhastella ja leikkiä. Leiripaikan rantakivetys tarjosi isoveljelle mainion leikkipaikan, mutta se vaati myös toisen meistä aikuisista kokoajan hänen välittömään läheisyyteen. Pikkusisko ei ollut leikeistä tietoinen ollenkaan, kun kannoin häntä repussa samalla kun vahdin ettei isoveljen leikit ylly liian uhkarohkeiksi..

Polku takaisin autolle tuntui olevan hieman helppokulkuisempi, mutta tällä kertaa meidän aika meni tattien ja rouskujen tähyilyyn. Onneksi olimme varautuneet ylimääräisillä pusseilla, mihin keräsimme saaliimme. Kotona saisimme jälleen herkkuruokaa. Retki oli oikein onnistunut, vaikka aluksi polun synkkyys ja maisemien ”puute” metsän synkkyydessään meinasi viedä hyvän retkituuleni. Leiripaikka oli erinomainen ja jos vielä mietit viikonloppuna retkelle lähtöä, kannattaa ehdottomasti suunnata tänne.

Vaasassa ja sen lähiympäristössä on hyvä valikoima erilaisia luontopolkuja ja tämänkertainen retki suuntautui Bergön saarelle. Bergö kuuluu Maalahden kuntaan ja sinne ajaa Vaasasta tunnin verran. Lähdimme retkelle naapuriperheemme kanssa, ja lapset odottivat retkeä innoissaan. Bergön saarelle pääsee ainoastaan lossilla ja se onkin viimeinen paikka lähistöllä, mihin lossi kulkee.

Kävimme vuosi sitten Bergössä tarkoituksena kiertää luontopolku, mutta emme löytäneet koko polun aloituspaikkaa silloin ja päädyimme syömään eväämme eräällä rannalla. Retkipäivä on aina kiva, mutta tämä jäi vähän kaivelemaan, joten olikin mukava lähteä uudelle yritykselle. Vaikka meillä oli tällä kertaa paremmat ohjeet, ajoimme luontopolun aloituskohdan ohi uudelleen. Parkkipaikka, mistä polku lähtee on ihan heti lossin jälkeen vasemmalla. Merkkinä on kyltti, mutta meitä hämäsi metallinkeräyspaikka. Kävimme käätymässä ja palasimme lähtöpisteeseen. Kun parkkipaikka oli löytynyt, oli polulle selkeät merkit ja lähtöpaikalta löytyi karttoja postilaatikosta.

Luontopolku on n. 8 kilometrin mittainen, me kiersimme siitä vain pienen osan. Lähdimme Kalvskärträsketiä kohti tarkoituksenamme syödä eväät siellä. Olimme lukeneet, ettei siellä olevalla taukopaikalla saisi tehdä tulta, mutta menimme silti katsomaan, millainen paikka on. Hyttysiä sattui olemaan liikkeellä sen verran, ettei ketään meistä huvittanut jäädä siihen syömään. Katsoimme kartasta, että toinen taukopaikka ei olisi pienille jaloille mahdottoman matkan päässä ja jatkoimme matkaa. Saavuimmekin hyvin pian ehkä siisteimmälle taukopaikalle, missä olen käynyt. Adolf-niminen kota oli uusi ja niin hyvin varusteltu, että vain jääkaappi puuttui. Pihapiirissä oli muutama pöytäryhmä ja todella siisti huussi. Taukopaikka on Bergö Öråd:in rakentama ja ihan mahtavaa, että saarineuvosto on tehnyt noin hienon paikan retkeilijöitä varten.

Luontopolku oli hyvin merkitty ja matkan varrella oli hienoja luontoaiheisia taideteoksia meitä viihdyttämässä. Lapset etsivät aina seuraavaa lintua, joka oli maastoutunut sammalen sekaan tai ihailivat hienoja maalauksia. Me kävelimme noin 5 kilometrin matkan, mutta varmasti jäi monta lintua näkemättä! Reitti teki kaksi lenkkiä, toinen oli merkitty sinisillä reittimerkeillä ja toinen punaisilla. Adolf-kota oli punaisen reitin varrella ja ensimmäinen taukopaikkamme oli sinisen reitin varrella. Kaikki lapset (pikkuisinta lukuunottamatta) kävelivät hienosti koko matkan. Hyvät eväät ja hyttysvapaa taukopaikka toivat hieman jo uupuneet voimat takaisin ja paluumatka autolle sujui taas juosten.

Olimme varautuneet myös uintireissua varten, joka jäi tällä kertaa toteutumatta. Jos lähdette retkelle Bergöseen, siellä on ihana ranta saaren päässä tai sitten kotimatkalla voi virkistyä Strand-Möllen uimarannalla. Kun olin lapsi, kävimme siellä uimassa isovanhempieni kanssa. Möllen jätskipallot oli siihen aikaan suurimpia, mitä olen saanut! Ehkä täytyy ajella uudestaan sille suunnalle..