Syksy on minun mielestäni paras vuodenaika ja nautin siitä, kun saa pukea villavaatetta päälle ja pistää pipon päähän ja lähteä nauttimaan luonnosta ja niistä mahtavista väreistä, mitä ruska-aika meille tarjoaa. Lapinkuume on iskenyt koko perheeseen jo pienintäkin myöten ja jälleen kerran pakkasimme auton täyteen ja ajaa huristelimme pohjoiseen.
Olen jo aiemmin tehnyt postauksen helpoista päiväretkikohteista Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelta ja ajattelin tällä kertaa mainita muistakin kohteista, jossa kävimme. Aikaisemmassa retki-postauksessa mainitsin Hillapolun, joka kiertää Kesänkijärven ympäri. Olemme usein käyneet siellä vaikka vaan iltapalalla, koska maasto laavulle on hyvin helppokulkuinen ja sinne pääsee vaikka vaunuilla. Olimme pakanneet isoveljen potkupyörän mukaan ja ajattelimme, että hän voisi pyöräillä reitin kokonaan ja tarpeen tullen joku meistä kantaa pyörää, jos hän ei koko aikaa jaksaisi potkutella. Laavun jälkeinen osuus oli vähän juurakkoista, mutta ei missään tapauksessa vaikeakulkuista. Pitkospuu-osuudella oli hieman hankaluuksia, kun etupyörä jäi vähän väliä jumiin pitkospuiden rakoon. Muuten koko 6 kilometriä meni hienosti melkein 4-vuotiaalta! Pikkusisko oli tällä kertaa rinkan kyydissä ja nukkui päiväunensa kyydissä. Tässä vaiheessa on varmasti paikallaan mainita, että lasten mummi ja vaari oli meidän matkaseurana, joten meillä oli useampia käsipareja mukana. Heidän seurasta oli myös sellainen luksus-etu, että pääsimme mieheni kanssa yhdessä juoksemaan! Esimerkiksi Hillapolku on tosi kiva lenkkipolku!
Kaipasimme pientä vaihtelua retkipaikkoihin joten suuntasimme kohti Äkässaivoa. Saivon kierros on noin 3 kilometriä pitkä, jonka isoveli jaksaisi itse kävellä ja pikkusisko sai taas rinkkapaikan. Isoveljelle on aina tiedossa reppuselkäkyyti jos omat voimat meinaa ehtyä. Lisäksi polun varrella oli paljon mustikoita ja puolukoita, joita voi popsia saadakseen lisää voimaa pieniin jalkoihin. Saivon kierros alkaa helppokulkuisena ja leveänä polkuna, kunnes muuttuu juurakkoiseksi ja kivikkoiseksi poluksi. Polku oli viime kerrasta hieman muuttunut ja uusi reitti oli todella hyvin merkitty. Saivon kierros vie mahtavalle Seitapahdalle, joka on korkeimmalta kohdaltaan jopa 30 metriä korkea. Seitapahdan vieressä on kirkasvetinen saivojärvi ja tämä paikka herättää kunnioitusta jokaisessa retkeilijässä. Ei ole ihme, että entisaikaan tätä paikkaa on pidetty pyhänä ja sitä on pidetty palvonta- ja uhripaikkana. Heti näiden jälkeen noustaan ylös kodalle, jossa on myös tulistelupaikka, sekä käymälä. Retkeilijöitä oli tähän vuodenaikaan paljon, joten tulet oli jo valmiina nuotiossa, kun saavuimme. 4-vuotiaan pojan haave toteutui, kun kuukkeli kävi monta kertaa nappaamassa pienen makkaranpalan hänen kädestään. Itse olisin mielummin ruokkinut kuukkelia leivänmurusilla, mutta edelliset retkeilijät olivat pilkkoneet makkaranpaloja valmiiksi penkille kuukkelia varten, joten käytimme näitä ruokkimiseen. Ne olisivat siitä jokatapauksessa hävinneet. Kodalta takaisin parkkipaikalle ei ollut enää kuin kilometrin verran ja loppumatka sujui nopeasti.
Varkaankurun Velhopolku on reitti, jonka myös kierrämme joka kerta. Tästä polusta on enemmän edellisessä postauksessa. Haluan mainita tämän polun siksi, että kävimme sielläkin juoksemassa mieheni kanssa. Tarkalleen ottaen lähdimme luontokeskukselta juoksemaan ja kiersimme melkein koko velhopolun, kunnes lähdimme kohti Kesänkiä yhdestä risteyksestä ja sieltä hillapolkua pitkin takaisin mökille. Pitkospuita oli ihana juosta ja tämä reitti oli muidenkin polkujuoksijoiden suosiossa.
VarkaankurussaReppuselkäkyytiin pääsee, jos omat voimat väsyyPolkujuoksua Velhonpolulla
Särkitunturikin oli esiteltynä edellisessä postauksessa, mutta paikkana mainitsemisen arvoinen. Myös siksi, että ainakin Särkivaaran laavulle asti pääsee vaikka rollaattorilla, kuten eräs vanhempi herrasmies todisti. Olisinpa itsekin niin hyvissä voimissa vanhempana! Hyvillä vaunuillakin voisi päästä vaikka tunturin laelle. Me kuitenkin vuokrasimme toisen kantorinkan Äkäslompolon Sport Shopista ja rinkan päivävuokra oli vain 10 euroa. Tämä paransi kantomukavuutta ja pikkusisko nauttii enemmän olla rinkan kyydissä, kuin Tulan. Ei hän Tulastakaan pois halua, mutta Deuterin kyydistä näkee ihan erilailla ympärilleen.
Vuokrasimme toisen kantorinkan ÄkäslompolostaSärkitunturin laella
Mummin ja vaarin mukanaolo mahdollisti meille myös toiset treffit ja pääsimme mieheni kanssa elokuviin. Eikä mihin tahansa elokuviin, vaan Kino Ylläkseen – elokuvia taivasalla. Villaa alle, villaa ylle, viltit kainaloon ja istuinaluset mukaan ja nauttimaan elokuvasta tähtitaivaan alla. Kino Ylläs kesti viikon verran ja me satuimme paikalle juuri oikealla viikolla. Elokuvat näytettiin ulkoilmateatterissa Ihmisen Ringissä ja tätä kokemusta en unohda koskaan!
Kino Ylläs – elokuvia taivasalla
Sadepäivän varalle mummi ja vaari oli ehdottanut kylpyläreissua Leville. Leville oli ajomatkaa vajaan tunnin verran ja sadepäivinä ruskan värit vain kirkastuu, joten oli mukavakin ajella. Pidimme määränpään lapsilta salassa, muuten olisi tunnin matka saattanut tuntua ikuisuudelta, kun takapenkki olisi ollut täynnä innostusta. Näin pääsimme hieman helpommalla.. Levin kylpylä oli tosi siisti ja hieno ja ruska-ajan aamupäivänä aika hiljainen. Mikäs sen parempaa, kuin nautiskella lähes itsekseen! Lapset rakastavat uimista ja nauttivat hieman erilaisesta ohjelmasta! Kylpylässä oli monia erilaisia altaita ja niissä riitti tutkittavaa. Uimisen jälkeen söimme kylässä ja lähdimme kotimatkalle tehden pienen kiertoreitin. Kiertelimme Levitunturin ympäristössä ihastelemassa ruskaa ja lapsetkin nukahtivat päikkäreille autoon. Mukavaa vaihtelua retkeilyyn!
Äkässaivo
Metsässä ja luonnossa akut latautuu ja kaikki huolet ja murheet tuntuvat tosi kaukaisilta. Saman vaikutuksen saa toki lähimetsästäkin, mutta Lapissa ja tuntureissa on vaan joku ihmeellinen taika, joka saa kaipaamaan sinne aina vaan uudelleen. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.
Suomen Ladun järjestämä Nuku yö ulkona-tapahtuma lähenee ja lauantaina 31.8 nukutaan yöt ulkona. Meille se saattaa osoittautua hieman haastavaksi, koska Vaasassa vietetään huvilakauden päättäjäisiä ja täällä on silloin tapana ampua raketteja. Olimme ajatelleet nukkua teltassa huvilan pihassa, mutta luultavasti liian kova meteli aiheuttaisi lapsille vain univaikeuksia, joten taidamme nukkua yön sisätiloissa. Jos joku vielä miettii, mihin voisi Vaasan seudulla lähteä helposti telttailemaan, ehdottaisin Maksamaalla sijaitsevaa Västerön saarta, joka kuuluu Merenkurkun saaristoon. Sinne ajaa noin tunnin verran Vaasasta.
Viime vuonna Nuku Yö Ulkona järjestettiin syyskuun alussa ja me vietimme perheen kanssa yömme juurikin Västerössä. Vaellusreitti oli pitkään ollut meidän retki-listalla ja nyt saimme hyvän syyn lähteä sinne. Reittien pituudet vaihtelevat kolmesta kilometristä 12:sta, mutta katsoimme kartasta meille sopivan lyhyen vaihtoehdon, jonka isovelikin jaksaisi kävellä. Vuosi sitten hän oli juuri täyttämässä kolme vuotta ja pikkusisko oli lähes 9 kk, joten kävelymatkan oli hyvä olla mahdollisimman lyhyt ja mieluusti helppokulkuinen.
Söderskatavägenin parkkipaikalta lähdettiin kävelemään kohti leiripaikkaa
Pysäköimme auton Söderskatavägenin parkkialueelle ja lähdimme kävelemään kohti Söderskatan vanhaa kalasaunaa, joka nykyisin toimii autiotupana. Rengasreitille pituudeksi tulisi kokonaisuudessaan noin kolme kilometriä. Parkkipaikalta jatkettiin hetken matkaa tietä pitkin, kunnes polku johti meidät metsään. Polku haarautui jossain kohdassa ja me valitsimme oikean puoleisen reitin. Tulisimme takaisin sitten sitä toista reittiä. Polku ei ollut mikään kaikista helppokulkuisin, mutta onneksi isoveljellä oli uusi taskulamppu mukana, millä hän tutki asioita polun vierestä, eikä matkanteko painanut. Minä kannoin rinkan lisäksi pikkusiskoa, sain olla vähän varovainen, etten kompastellut kiviin tai juurakkoon. Satuimme olemaan retkellä juuri sopivalla sienisäällä ja nappasimmekin muutaman tatin mukaan päivälliseksi. Olimme selvittäneet etukäteen, että nuotiopaikalle ei ole tuotu puita, joten keittäisimme ruokamme trangialla.
Polku oli paikka paikoin hankalakulkuinen, mutta kolmevuotiaskin selvisi hienosti
Matka eteni hissukseen metsän siimeksessä, kunnes yhtäkkiä eteen aukeni mahtava ranta ja meri. Auringonlaskuun oli muutama tunti aikaa, joten päätimme tulla takaisin ihailemaan sitä, kunhan olisimme saaneet leirin pystyyn ja mahat täyteen. Iloksemme huomasimme, että autiotupa oli ihan lähellä rantaa, joten siihen olisi helppo poiketa illemmalla.
Nukuimme söderskatan leiripaikalla
Autiotupa oli vanha kalasauna, jota on aikoinaan käytetty tukikohtana kalastussesongin aikana. Tuvan seinät oli päällystetty vanhoilla Vasabladetin lehdillä ja tuvassa tuoksui miellyttävä savun haju. Käväisimme vain sisällä katsomassa, mutta nukuimme kuitenkin mielummin teltassa, jonka pystytimme tuvan taakse. Meidän lisäksemme telttapaikalla oli toinenkin perhe ja tilaa olisi ollut vielä toisillekin teltoille. Pihapiirissä oli käymälä, jonkunlainen nuotiopaikka sekä pöytä ja penkit. Pöytä helpottaa kummasti aina lapsiperheen retkisyömistä, joten olin tyytyväinen. Parasta leiripaikassa oli kuitenkin merelle avautuva maisema kallioineen.
Autiotupa on vanha kalasaunaIhanat näkymät leiripaikalla
Kun aurinko lähti hiipimään mailleen, kävelimme takaisin rannalle auringonlaskua ihailemaan. Isoveli heitteli muutaman kiven mereen, mutta muuten oli hiljaista ja kaunista. Tyyni meri on aina niin rauhoittava näky.
Yö oli meidän pikkusiskon toinen telttayö ja tämäkin sujui hyvin. Hän nukkui samassa pussissa kanssani, eikä kukaan palellut, vaikka oli jo syyskuu. Lapset oli vuorattu merinovillalla ja jos en väärin muista, oli meillä aikuisillakin villakerrastot päällä. Aamu valkeni tuulisena ja hieman viileämpänä, mutta vaatetta päälle ja pipot päähän niin tarkeni puuhastella ja leikkiä. Leiripaikan rantakivetys tarjosi isoveljelle mainion leikkipaikan, mutta se vaati myös toisen meistä aikuisista kokoajan hänen välittömään läheisyyteen. Pikkusisko ei ollut leikeistä tietoinen ollenkaan, kun kannoin häntä repussa samalla kun vahdin ettei isoveljen leikit ylly liian uhkarohkeiksi..
Polku takaisin autolle tuntui olevan hieman helppokulkuisempi, mutta tällä kertaa meidän aika meni tattien ja rouskujen tähyilyyn. Onneksi olimme varautuneet ylimääräisillä pusseilla, mihin keräsimme saaliimme. Kotona saisimme jälleen herkkuruokaa. Retki oli oikein onnistunut, vaikka aluksi polun synkkyys ja maisemien ”puute” metsän synkkyydessään meinasi viedä hyvän retkituuleni. Leiripaikka oli erinomainen ja jos vielä mietit viikonloppuna retkelle lähtöä, kannattaa ehdottomasti suunnata tänne.
Olen löytänyt paikan maailmalta, mihin haluan palata yhä uudelleen ja uudelleen. Oikeastaan niitä on kaksi, toinen on Lappi ja toinen on ihana alppikylä Itävallassa, Zell am See. Vietimme viikon Zell am Seessä vanhempieni ja sisarusteni kanssa heinäkuun alussa ja mieli palaa Alpeille yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä oli jo kolmas kerta samoissa maisemissa, eikä niihin kyllästy koskaan. Ensimmäisellä kerralla olimme patikointilomalla kahdestaan, seuraavalla kerralla meillä oli mukana vauva ja nyt meitä on jo neljä. Jokaisella matkallamme olemme patikoineet vuorilla, nyt vain teimme samoja asioita lasten ehdoilla. Minun mielestäni Zell am See on mitä mainioin kohde aktiivilomailijalle, koska siellä voi patikoida, lasketella, nousta vuorille, uida, käydä hienoissa luonnon nähtävyyksissä sekä pyöräillä ja lenkkimaisemat on mitä parhaimmat! Lisäksi sieltä on hyvät yhteydet esimerkiksi Salzburgiin, joten päiväretki kaupunkikohteeseen on myös mahdollinen. Lisäksi Zell am Seessä järjestetään iltaohjelmaa melkein joka ilta, joten päivän patikoinnin jälkeen voi rentoutua vaikka kuunnellen ilmaiskonserttia rannassa.
Kaunis Zell am See
Zell am Seetä ei taideta markkinoida lapsiperhekohteena, mutta jos vertaan kolmen vuoden takaiseen reissuun, niin täytyy kyllä sanoa, että lapsiperheisiin on panostettu aikaisempaa enemmän! Jokaisen luontopolun tai patikkareitin yhteydessä oli jonkunlainen leikkialue, mikä takasi myös lasten viihtymisen kohteessa. Lisäksi meidän 3-vuotiasta sai hyvin motivoitua kävelemään, kun hetken päästä oli tiedossa leikkipuisto. Kylässä ei juuri mikään ollut muuttunut, lapsille on leikkipuisto sekä pienet ja vähän isommat lapset on kivasti huomioitu uimarannalla, mutta eipä kukaan taida viikkoa pelkästään kylässä oleskella, kun ympäristö tarjoaa mahtavan leikkikentän! Ravintoloissa lapsille tuotiin aina värityskuvia ja lastenlistalta löytyi perinteiset wurstit ja wienerschnitzelit, mutta listoilta pystyi tilaaman kasviksiakin esimerkiksi sormiruokailijalle. Itävaltalainen ruoka on muutenkin aika raskasta, joten en ihmettele, miksi lapsillekin sitä siellä tarjotaan. Kasvisruoan suhteen ravintolat olivat tehneet hurjan loikkauksen eteenpäin, sillä ravintoloissa oli tarjolla useampi kasvisvaihtoehto!
Uimarannalla oli myös altaat pikkuväelle ja hieman isommillekin!
Varasimme matkan Aurinkomatkojen kautta ja saimme sitä kautta varattua tutun hotellin sekä kuljetuksen lentokentältä kylään. Lento Innsbruckin lähtee Helsingistä klo 7 aamulla ja on perillä n. 8.30 paikallista aikaa. Lentokentältä Zell am Seehen on noin 2,5 tunnin matka, joka taittui yllättävän nopeasti. Majoituimme Hotel Lebzelterissä, joka on keskellä kylää. Hotelleilla on käytössä Zell am See-Kaprun Sommer Cardit, joilla pääsee esimerkiksi matkustamaan paikallisliikenteellä ilmaiseksi. Eri hotelleilla on käytössään erilaiset kortit, Lebzelterin kortilla pääsi tällä kertaa hisseillä maksutta, sekä muutamiin nähtävyyksiin pääsi ilmaiseksi. Zell am Seen maksullista uimarantaa sai myös käyttää maksutta. Nämä edut taitavat vähän vaihdella vuosittain, mutta viimeistään paikan päällä selviää, mitkä edut on milläkin kortilla voimassa.
Patikointi
Meillä oli mukanamme tuttuun tapaan kantorinkka ja kantoreppu, koska halusimme patikoida ja liikkua vuorilla. Mieheni ja isoveli ovat sopineet, että tämä kesä on viimeinen, kun isoveli saa matkustaa rinkan kyydissä, koska ensikesänä saattaa Deuterin painoraja (20 kg) tulla täyteen. Aika paljon isoveli jaksoi myös kävellä, mutta rinkka oli hyvä olla olemassa.
Kantorinkka mahdollisti jälleen vähän pidemmänkin patikoinnin
Höhenpromenade
Muutaman kilometrin päässä Zell am Seen keskustasta lähtee kaapelihissi kohti Schmittenhöhen huippua, jolla mekin nousimme ylös. Matkustimme ala-asemalle paikallisliikenteen bussilla, koska matka oli kokoajana ylämäkeä ja noh, koska se oli helpompaa näin. Bussit kulkivat 20 minuutin välein ja pysäkki oli hotellimme lähellä. Schmittenhöhen huipulla kiemurtelee Höhenpromenade-niminen luontopolku, jonka lähtöpiste on Schmittenin hissiasemalla ja maali on Sonnkogelin hissiasemalla. Luontopolulta on mahtavat näkymät kylään ja vuorille ja lapsille on mieluista etsiä eläinpatsaita puiden ja pensaiden joukosta. Reitin päätöspisteellä on leikkipaikka sekä ravintola. Emme jääneet Sonnkogeliin, vaan palasimme samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen. Polulla on mittaa 2,5 km ja kävelyajaksi annetaan 1,5 tuntia. En katsellut kelloa enkä sen paremmin matkaakaan, keskityin enemmän niihin maisemiin!
Pikkusiskokin sai kokeilla patikointiaParas mahdollinen paikka leikkipuistolle
Schmittenin nousu
Zell am Seen kylästä lähtee reitti Schmittenhöhen huipulle (1965 m) ja ensimmäisellä kerralla nousimmekin koko matkan huipulle. Koska kummallakin meistä on rakas (ja raskas) kantamus selässä, nousimme tällä kertaa huipulle puolen välin tienoilta. Kylästä lähtee City Xpress-niminen kaapelihissi, joka vie n. puoleen väliin. Hissiasemalta lähtee merkittyjä reittejä eri suuntiin ja me lähdimme ylöspäin. Nousuajaksi kyltissä luki 2 tuntia ja sen verran meillä menikin itse nousuun. Tosin välissä pysähdyimme nauttimaan eväät, koska eväshetki on paras hetki. Polku kulkee välillä metsässä ja loppumatkan alppiruusujen peittämillä vuorenrinteillä. Kulkiessa piti olla varovainen, ettei liukastuisi lehmänläjään, koska alppilehmiä paimensi vuorenrinteillä. Lapsille riitti ihmettelemistä, kun lehmät olivat (omasta mielestäni) jättikokoisia! Alaspäin laskeuduimmekin sitten kaapelihissillä.
Schmittenhöhe näkyvissä! Vuorta valloittamassa
Sigmund Thunn Klamm
Läheisen Kaprunin alueella on mahtava rotko, jonka pohjalla pääsee kävelemään. Rotko on 30 metriä syvä ja sen pohjalla kulkee puinen kävelylaituri, jota pitkin pääsee kulkemaan n. 400 metrin matkan. Reitin varrella on rappusia, muttei kovinkaan paljon, joten tämän jaksaa kävellä pienemmätkin retkeilijät. Reitti on kaunis ja rotkon pohjalla virtaa kirkasvetinen joki. Tänne pääsi myös sommer cardilla sisään. Reitti päättyy suurelle padolle, jonka jälkeen voi kääntyä takaisin tielle, mistä bussi lähtee takaisin Zell am Seehen tai voi jatkaa pienelle patikkakierrokselle. Me jatkoimme ja kiersimme pienen järven, lenkki oli vain parin kilometrin mittainen. Matkan varrella oli leikkipuisto, jonka kohdalla pysähdyimme hetkeksi. Koitimme kahlata järvivedessä, mutta se oli jääkylmää sulamisvettä suoraan vuorilta. Lähdimme takaisin kohti bussipysäkkiä ja kuljimme sillan yli, mistä näki rotkoon. Siinä hetkessä vasta huomasi, miten syvällä maan sisässä rotko oikeasti oli!
Upea rotko!
Laskettelu
Aamulla rinteeseen, illalla rannalle, oli veljeni keksimä slogan, kun he palasivat laskettelureissultaan. Kävi tosiaan niin, että helleaalto oli iskenyt myös Alpeille, ja päivälämpötila oli päälle 30 astetta. Osa porukasta halusi lähteä laskettelemaan läheiselle jäätikölle ja päätimme lähteä koko porukalla Kitzteinhornille. Zell am Seestä lähtee bussi viereiseen Kaprunin kylään, josta noustaan kaapelihissillä ylös 2450 metriin Alpinecenterille. Laskettelijat vuokrasivat tästä välineensä ja jatkoivat vielä ylöspäin hisseillä. Isäni jäi minun ja lasten kanssa Alpinecenterille, johon oli viime käynnin jälkeen rakennettu ihana KIDSsteinhorn-leikkipaikka. Olimme tulleet paikalle hieman laskettelijoita myöhemmin, joten emme olleet vuorilla samaa aikaa, kuin he, mutta kyllä siinä helposti pari tuntia kului leikkimässä sekä eväitä syödessä. Kävimme samalla ihmettelemässä, kun lampaat laidunsivat vapaina ihan leikkipuiston vieressä. Lapset saivat myös leikkiä lumessa, mutta oli kuulemma liian kylmää. Ilma ei ollut kylmä, tarkenin olla shortseissa koko ajan. Aurinkosuojakerroin oli 50 ja lisäsin sitä lapsille vähän väliä. Aurinkolasit ja hatut oli myös kokoajana päässä, koska näin korkealla oli tärkeä suojautua hyvin auringolta. Laskettelun jälkeen kävimme vielä pikkuisen korkeammalla, päälle 3000 metrin näköalatasanteella. Harmiksemme rupesi ukkostamaan, kun saavuimme hissillä ylös, joten päätimme lähteä takaisin maankamaralle. Kaapelihissit ovat sen verran isoja, että vaunut mahtuvat niihin, jos on tarvetta nukuttaa pientä päikkäreille. Niin oli viimekerralla, mutta koen helpommaksi kantaa pienempää, joten hän nukkui päiväunensa rinkassa.
Näkymät Kitzteinhornilta oli mahtavat! Kids’teinhornin leikkipuisto viihdytti lapsia pitkään
Juoksu
Zeller-järven ympäri menee pyörätie/lenkkipolku, jolla on mittaa n. 12 kilometriä, samat 12 km, jotka olivat 3 vuotta sitten elämäni ensimmäiset yli 10 km juostut kilometrit. Vanhempani laittoivat lapsemme nukkumaan ja pääsimme mieheni kanssa nautiskelemaan juoksulenkistä ja ihanan lämpöisestä illasta. Koska maisemat ovat niin mahtavat, tuntui että olisi jaksanut juosta vaikka kuinka pitkään ja toivoi vaan, ettei lenkki loppuisi. Järven toisessa päässä on camping-alue, ja toisessa päässä on toinen pieni kylä. Vastakkaisella rannalla on myös pieni kylä, josta pääsee vesibussilla vastarannalle. Tämä lenkki on myös erinomainen pyörälenkki, jonka muut kävivät pyöräilemässä. Me emme ole koskaan vuokranneet pyöriä, mutta kartan mukaan varsinkin maastopyöräreittejä on alueella varsin paljon.
Täällä juoksin elämäni ensimmäisen 10 km lenkin vuonna 2016, nyt se meni jo paljon kevyemmin! Zell am See illalla
Polkujuoksu
Pinzgauer Spaziergang-niminen patikkareitti jäi meiltä pituudensa vuoksi viimekerralla kulkematta, mutta tällä kertaa olimme päättäneet juosta sen. Reitti lähtee Saalbachista, jonne matkustimme bussilla. Nousimme hissillä ylös vuorelle ja lähdimme juoksemaan kohti Schmittenhöheä. Pinzgauer Spaziergang on mitä kaunein vaellusreitti ja koska harjoittelimme tulevaa (nyt jo mennyttä) polkujuoksutapahtumaa varten, halusimme kokeilla juosta tämän reitin. Reitin pituudeksi on annettu 18 km ja nousumetrejä on 650. Eräässä reittikuvauksessa hieman pelotellaan, että juoksukengät ovat epäsopivat tälle polulle, mutta meillä oli polkujuoksukengät alla ja kyllä tavallisillakin lenkkareilla pärjäsi. Pääsimme samalla testaamaan varusteitamme ja eväitämme. Reitin alussa oli yllättävän iso nousu, ja koska olimme korkealla (2000 metrin paikkeilla), hengästyimme helposti. Kunhan matka alkoi taittumaan, alkoi juoksu tuntua hyvältä ja matka eteni yllättävän nopean tuntuisesti. Polku oli haastava ja paikoin polku oli hieman kadoksissa sateiden takia, mutta korkeanpaikankammoisetkin selvisivät hienosti tästä reitistä. Suosittelen ehdottomasti joko kävelemään tai juoksemaan tämän reitin. Aikaa meillä meni n. 3,5 tuntia annetun 6 tunnin sijaan. Viimeinen nousu Schmittenin päälle vei minusta viimeisetkin mehut ja nousu oli todella raskas. Perille päästyäni oli kuitenkin mahtava olo, sitten vaan äkkiä ruokaa ja palautumaan hotellille, missä lapset odottelivat jo malttamattomana puistoon pääsyä..
Kuten alussa mainitsin, lapsille suunnattuja leikkipuistoja oli paljon. Rakastan itsekin leikkipuistoja ja ehkä minun on siksi helppo innostua puistoilusta.. Paras ikinä-seikkailurata löytyi CityXpressin läheltä, n. 1300 metrin korkeudelta, kun kyltit ohjasivat meidät Schmidolin-lohikäärmeen paloradalle. Hissiasemilta sai karttoja, joiden avulla sai suunnistettiin eri tehtäviin ja johon merkittiin aina joka pisteeltä löytyvän tehtävän ratkaisu. Ratoja oli eri mittaisia, kiersimme tietysti pisimmän. Tehtävät oli tarkoitettu 6-vuotiaasta ylöspäin, mutta melkein 4-vuotiaskin selvitti hienosti lähes kaikki tehtävät. Tarkoituksena oli auttaa Schmidolin etsimään tulensa ja kun kaikkiin tehtäviin oli vastattu, sai hissien ala-asemilta sertifikaatin sekä pienen muiston seikkailuradasta. Radalle pääsy oli ilmaista, mutta hissi piti maksaa, jos ei kortilla päässyt. Polku on helppokulkuista, mutta nousuja ja laskuja on jonkunverran. Rata kannattaa aloittaa Areit xpressin päästä, mutta tehtävät voi kiertää missä järjestyksessä haluaa. Areit-aseman luona on myös kiipeilypuisto, sekä leikkipuisto, missä on puuhaa pienemmillekin. Muutama tehtävä oli sen verran vaativa, että äidinkin piti olla mukana, mikä oli mielestäni erinomaisen hauskaa!
Schmidolinin tehtäväradallaTarkoitus on etsiä sininen, punainen tai keltainen kivi ja merkitä vastaus karttaan. Rata oli suunnattu 6 vuotiaista ylöspäin.
Kaiken kaikkiaan meillä oli erinomainen loma ja kuten sanottu, mieli palaa Alpeille yhä uudestaan ja uudestaan. Kotimatka alkoi hotellilta jo kello neljältä aamulla, mutta edes lapset eivät olleet moksiskaan näin aikaisesta herätyksestä. Alpit ja Itävalta tekivät lähtemättömän vaikutuksen meidän 3-vuotiaaseen, koska hänkin jo takaisin Itävaltaan. Myöskin pikkusisko osasi nautiskella vuorinäkymistä, koska hänen ensireaktionsa Alppeihin oli suuri ”Aaaaaah”-huudahdus.
Ipanaisen lastentarvikeliike kyseli facebookissa ihmisiä osallistumaan uuden kantorepun testausryhmään ja samantien kirjoitin oman hakemukseni testaajaksi! Kävi niin onnellisesti, että kaikki halukkaat saavat testata viikon verran Boba X kantoreppua. Olimme lähdössä lappiin, joten kysyin Ipanaisen henkilökunnalta, jos saisin repun lainaan lomamme ajaksi ja heille sopi! Meillä on ollut Tula Standard käytössä siitä asti (ostettu Ipanaiselta), kun isoveli on ollut muutaman kuukauden, joten olin utelias kokeilemaan uutta reppua.
Innokkaana testaamaan uutta reppua!
Pikkusisko on viihtynyt alusta asti kyytiläisenä, joka on mahdollistanut meidän retkeilyharrastuksen jatkuvuuden lasten kanssa. Nyt olimme talvilomalla Äkäslompolossa ja retkeilimme Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Teimme muutaman pienen päiväretken patikoiden, jolloin kantoreppu ja isoveljen kantorinkka ovat kullan arvoisia. Pikkusisko nukkuu yleensä päiväunet repussa, joten olemme saaneet retkeillä ilman aikatauluja.
Ihana päästä taas tunturimaisemiin!
Kannan pikkusiskoa mieluiten etupuolella, hän painaa 8,5 kg ja on 1-vuotiaaksi aika pienikokoinen. Niimpä kannoin nytkin ensimmäisellä retkellä neitiä etupuolella ja miten mukava oli Boban niskatuki! Boba X:n paneelin yläosassa on unihuppu käärittynä pieneen taskuun, joka toimii niskatukena. Hyvin usein Tulan kanssa tulee tuettua neidin päätä toisella kädellä ja toki aluksi pidin kättä tottumuksesta hänen niskallaan, kunnes huomasin, että paneeli on hieman pidempi ja niskatuki piti hänen päätään pystyssä. Hänen hikeentyessä täytyi hieman tukea päätä, mutta muuten ei! Mukava kävellä kädet vapaana.. Unihupullekin tuli hyvin nopeasti käyttöä ja oli positiivinen yllätys, miten tilava se oli! Lisäksi hupun sai kiinni useaan eri kohtaan, joten sitä pystyi helposti säätämään. Tulan unihuppu on tuntunut hieman ahtaalta, joten sitä meillä ei ole ollut käytössä. Tulan unihupussa on myös säätövaraa, muttei niin paljoa kuin Bobassa.
Boba x:llä on hyvä kantaa talvivaatteillakin
Uudelle patikkaretkelle lähdettäessä päätin kokeilla kantaa pikkusiskoa selkäpuolella, koska testaamassahan tässä ollaan. Ja miten kevyeltä hän tuntui! Vaikka en mitään tykinkuulaa kannakaan, en olisi uskonut miten paljon kevyemmältä hän tuntuu, kun kantaa selässä! Mieheni auttoi hänet kyytiin ja sitten mentiin! Hetken höpistyään reppu hiljeni ja kyytiläinen nukahti tyytyväisenä. Unihuppu oli valmiiksi paikoillaan, joten ilman huolta niskan roikkumisesta saimme nauttia ihanasta talvipoluista ja tykkylumen kuorruttamista puista.
Selkäpuolella kannettava tuntuu kevyemmältäRetkellä!
Ensituntuma Bobaan oli aika samanlainen, kuin Tulaan. Se oli helppo laittaa päälle ja tuntui pehmeältä. Säätöjä on muutama enemmän kuin Tulassa, esimerkiksi paneelin pituutta ja leveyttä pystyy säätämään, mutta jos ne saa sopimaan kunnolla, tämä on mainio reppu! Tula on helppo ja vaivaton versio ja sopii minulle ja miehelleni melkein samoilla säädöillä, koska olen 175 cm pitkä ja mieheni on 183 cm. Lähes samoilla säädöillä kannoimme myös Boballa. Boba sopii myös pienikokoiselle kantajalle, koska olkaimet saa myös ristiin. Olkainten kireyksiä on helppo muuttaa molemmissa repuissa, kun lapsi on kyydissä. Kokeilimme kantaa sisällä ja ulkona, paksuissa toppavaatteissa ja vain vähän ohkasemmilla vaatteilla. Boballa on ehkä hieman väljempi kantaa toppavaatteet päällä (lapissa oli -15 astetta, joten toppavaatteet oli tarpeen), kuin Tulalla. Lantiovyön kohdalla olevan taskun vertailukisan voitti Tula (ehkä turhin tieto), Bobassa puhelin varmasti pysyy siellä, mutta sitä oli hyvin vaikea saada sieltä vauhdissa pois, kun kaivelin puhelinta esiin kuvatakseni retkiseuruetta.
Neiti viihtyy kannettavana
Minulla ei ole kokemusta Tula Free to Growsta, joten en voi oikein vertailla vastasyntyneen kokoa tai taaperoasetuksia. Voin vain sanoa, että portaaton säätö toimi hyvin ja vaikutti oikein hyvältä ja reppuun kiinnitettävät jatkopalat olivat pehmeän oloiset, eivät varmasti paina isompaakaan kannettavaa. Jos olisin ostanut repun vasta nyt, olisin valinnut tällaisen säätömahdollisuuden repulle. Tulan vauvatuki on hieman hankala (muttei ollenkaan mahdoton) käyttää ja lapsen kasvaessa olisi kiva, että voisi leventää reppua. Olen ehkä hieman puolueellinen, kun sanon, että Tula istuu meille paremmin, mutta sillä onkin kannettu pientä isoveljeä ja pientä pikkusiskoa niin ulkomailla kun kotioloissa kuumeisia lapsia. Jos olisin tekemässä ostopäätöstä, olisi päätöksenteko vaikeata, niin hyviä ovat molemmat! Tula saattaisi edelleen voittaa vaivattomilla säädöillään.
Kävimme retkeilemässä pitkästä aikaa ja retken jälkeen huomasin, että pikkusiskon jalat oli hieman viileät. Alkuvuodesta tekemäni kantoliinasukat olivat jo kauan sitten jääneet pieniksi ja olimme matkassa toppatöppösillä. Edellisten sukkien valmistuttua sukkien suunnittelija Kaksin kaunihimpi-blogista kommentoi Instagram-kuvaani, että näihin varsiin voisi myös sopia huovutetut teräosat ja idea jäi muhimaan mieleeni. Samana iltana kun lapset menivät nukkumaan, kaivoin lankavarastosta sopivat langat esiin ja rupesin kutomaan. Käytin sukkiin Novitan 7 veljestä lankaa ja huovutettavan osan kudoin Novitan Joki-langasta.
Kantoliinasukat 1-vuotiaalle 7 veljestä-langasta ja Joki-langasta
Alkuperäisellä ohjeella tulee n 3-6 kk vauvan jalkaan sopivat sukat esim Nalle langalla ja 3 puikoilla. Koska meidän pikkusisko on hoikkaa mallia oleva vauva, vaihdoin vain langan paksummaksi, mutta pidin 3 puikot. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut nämäkin tehdä nallesta ja jatkaa vain vartta ja teräosaa pidemmäksi niin olisi tullut napakammat sukat, mutta hyvin pysyvät nämäkin jalassa ja taitavat mennä aika pitkään. Mutta yksivuotiaalle sopii siis hyvin vain paksumpaan lankaan vaihto.
Huovutettu teräosa pitämään pienet varpaat lämpiminä
Varsiosan tein ohjeen mukaisesti, edes sääriosasta ei tarvinnut tehdä pidempää. Ainoa, missä tein muutoksia, oli nilkan resori, jossa kavensin muutaman silmukan lisää, jotta saisin teräosan sopivaksi. Sovelsin teräosaan Lankahelvetti-blogin ohjetta vauvan huopatöppösistä. Nilkan resorin jälkeen vaihdoin puikot isommiksi ja langan paksummaksi. Vaikka Joki-lankaa neuvotaan kutomaan 5-6 puikoilla, käytin itse 8 puikkoja. Minulla oli muutama silmukka enemmän, kuin töppösten ohjeessa oli, koska nämä töppöset tulisivat pian 1-vuotiaalle. Alkuperäisessä ohjeessa on 8 silmukkaa puikolla ja minulla oli 10. Kantapään tein ohjeen mukaan ja myös kärkikavennukset.
Huovutin yhden sukan kerrallaan, koska huovuttamaton teräosa olisi mahtunut minun 39 numeron jalkaan ja kokoero hirvitti
Valitsin sukkalangaksi 7 veljestä myös siitä syystä, että tiestin sen kestävän 40 asteen konepesun. Minun oli pakko kokeilla huovuttaa ensin toinen sukka, että näkisin minkä kokonen sukasta tulisi. Onneksi siitä tuli kerralla (melkein) sopiva. Hieman taisi jäädä sitä kuuluisaa kasvunvaraa, mutta se ei näillä kylmillä säillä haittaa, saan tarvittaessa alle vaikka toisenkin villasukan. Heitin sukan pesukoneeseen ihan tavallisen pyykin joukkoon ja pesin 40 asteessa. Laitoin villasukan teräosan sisälle kaksi muovipussia, jotta sukka ei huopuisi kiinni. Olin huovuttanut aiemminkin koneessa joten tiesin tämän tavan melko varmaksi. Muotoilin sukan kosteana ja annoin kuivua. Pesin myöhemmin toisenkin ja sen jälkeen nämä ovat olleet jo kovassa käytössä.
Kantoliinasukissa on muotoiltu polven kohta
Huovutetut villasukat
Sovituskuvaa ei valitettavasti ole, koska kuvattava ei pysy hetkeäkään paikallaan. Jalat vispaavat myös kantorepussa, joten näiden paikallapysyvyys on myös ehditty testaamaan. Nyt minulla on työn alla isoin joululahjatyö, appiukon villapaita. Siitä laitan kuvaa Instagrarmiin vasta joulun jälkeen, kunhan lahja on annettu. Löydät minut Instagramista nimellä @ansuvilaakso
1 vuotiaalle kannettavalle sukat talvisia retkiä varten
Huoh. Ompas kertakaikkisen mälsä marraskuu. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut vaikeuksia marraskuun ja pimeyden kanssa, mutta tänä vuonna tuntuu, että riittäisi jo. Ihan vielä ei ole aika tunnelmoida joulua, koska marraskuu ei ole vielä edes puolessa välissä, joten palataan hetkeksi meidän syyskuiseen matkaan Espanjan auringon alle. Appivanhempani täyttävät pyöreitä vuosia ja heidän toiveena oli viettää syntymäpäivälomaa perheen kanssa Espanjassa. Matkaa alettiin mietiskellä jo vuosi sitten ja koska meitä oli lähdössä melkein 20 henkilöä, päädyimme varaamaan ison talon, jossa voisimme viettää aikaa yhdessä. En ollut aiemmin edes ajatellut matkustavani Costa del Solille, koska minulla oli mielikuva siitä Suomi-turistien paratiisina. Todellisuus paikasta olikin vähän erilainen, kun mitä minulla oli mielessäni..
Torremuellen rannalla
Merellä on ihmisen hyvä olla
Lensimme Helsingistä Malagaan, josta lähdimme junalla kohti Torremuellen kylää, missä huvilamme oli. Muut olivat jo paikalla, kaikki olivat saapuneet hieman eri aikoihin, miten lomien kannalta oli ollut sopivaa. Meillä oli sen verran tuuri, että muut olivat jo käyneet kaupassa ja keittiössä oli jo täysi tohina päällä. Oli ihana tulla taloon, missä oli jo elämää ja lasten serkkujen riemunkiljahdukset kuuluivat altaasta. Kävimme aika nopeasti taloksi ja vietimme ensimmäisen illan kuulumisia vaihdellen. Meillä oli tiedossa yksi viikko yhdessä koko perhekunnalla ja vielä vajaa viikko appivanhempien kanssa, jonka viettäisimme Benalmadenassa. Tunne mahanpohjassa oli ihana; oli lämmin, uusi maa ja seikkailut odottivat.
Ihana katsella erilaisia maisemia kuin kotona
Tätin kainalossa kelpasi katsella maisemia.
Meidän pieni perhe ei ole ehkä sitä tyypillisintä aurinkorannikolle matkaavaa tyyppiä, koska emme juuri viihdy rannalla pötköttelemässä (tämä voi tosin liittyä vain omaan käsitykseeni..). Olemme mieheni kanssa tainneet kerran 10 vuoden aikana olla ulkomailla niin, että makasimme suurimman osan ajasta rannalla, mutta mielummin valitsemme kohteen patikointimahdollisuuksien mukaan. Kuten aiemmin kirjoittamastani postauksesta selvisi, onhan aurinkorannikollakin mahdollisuuksia vaikka mihin! Altaalla kului paljon aikaa, koska isoveli rakastaa uimista, ja myös pieni pikkusiskokin viihtyi erinomaisesti vedessä. Lasten pienelle serkkupojalle oltiin ostettu puhallettava uima-allas, missä pikkusisko vietti paljon aikaa. Olimme pikkusiskon kanssa paljon varjossa ja eräskin äitikaveri kysäisi minulta jälkeenpäin, että ihanko tosi olit kaksi viikkoa Espanjassa vaikka naama näytti yhtä valkoiselta kuin muillakin siihen aikaan vuodesta..
Hän rakastaa uimista
Pikkusiskokin viihtyi vedessä. Uv-uimapuvut oli hyödylliset!
Torremuellessa ei ollut kauheasti nähtävää tai tekemistä, jos rantaa ei lasketa, mutta talomme sijaitsi juna-aseman lähellä, joten siitä oli kätevä liikkua mihin vain. Meillä oli mukana Emmaljungan double viking 735, jotka mahtuivat juuri ja juuri juna-aseman porteista. Jos olisi ollut yhtään leveämmät kärryt, emme olisi mahtuneet. Liikuimmekin usein kantoreppu + kantorinkka yhdistelmällä, koska niin oli helpompaa. Pikkusiskoa piti yrittää juottaa enemmän, koska oli kuuma, mutta hyvin me pärjättiin. Onneksi Suomessa oli ollut kuuma kesä, joten kuumuuteen oltiin jo totuteltu.
Maasto oli mäkistä, onneksi oli tuplarattaat. Välillä oli kuitenkin parempi kulkea lapsia kantaen.
Jos ei meidän vuoristoseikkailua oteta huomioon, niin mieleenpainuvinta oli retki kaapelihissillä Calomorron kukkulalle. (Olipas yllättävä valinta..) Teleferico Benalmadena-hissi lähti Benalmadenan juna-aseman läheisyydestä ja nousi n 15 minuutin matkan 771 metriin. Hissimatka jännitti muutamaa meidän seurueesta, mutta onneksi kaikki kuitenkin lähti vuorelle! Omasta näkökulmasta katsottuna hissimatka ei ollut jännittävä, koska kyyti meni suht lähellä maata kokoajan, ja kyyti oli tasaista. Koppi oli myös yllättävän viileä, vaikka pihalla oli melkein 30 astetta. Vuorelta oli mahtavat näkymät merelle ja aurinkorannikolle ja siellä oli muutama pieni näköalareitti. Vuorella on myös kotkapuisto, johon pääsi hissilipun hinnalla. En oikein pidä eläintarhoista enkä muista vastaavista, mutta nämä linnut saivat lentää pitkiäkin matkoja vapaina ja muutenkin kotkanäytös oli mahtava! Itse istuin lasten kanssa pienen katoksen alla, mutta muut perheestä istuivat penkeillä ja heitä varoiteltiin, että tähän näytökseen osallistuvat myös katsojat. Eläinpelkoisena olin todella tyytyväinen, kun olin ”turvassa”. Linnut olivat upeita ja henkilökunta oli todella osaava. Lapset saivat myös osallistua näytökseen, mikä oli todella mieleenpainuva kokemus. Täällä kannattaa siis käydä!
Näkymät alas Benalmadenaan ja merelle.
Calamorron kukkulalla oli ihania pieniä polkuja ja huikeat näköalat
Vähän rauhallisempi retkikohde oli Benalmadena Pueblo. Monet meidän perheestä kävi siellä kävellen, mutta meitä ei houkutellut parin kilometrin kipuaminen kuumuudessa tuplarattaita työnnellen, joten hyppäsimme bussiin Benalmadenasta ja matkustimme mukavasti ylös ihanaan pieneen vuoristokylään. Saattaa olla, etten ole koskaan käynyt niin kauniissa kylässä, kuin tämä. Aurinko paistoi, talot olivat valkoisia ja joka paikassa oli kukkia ja kasveja. Olin niin ihmeissäni, kun en ollut edes kuulemani perusteella osannut kuvitella tätä kauneutta. Kävelimme ympäriinsä kylässä ja kävimme nauttimassa tapaksia ja hieman viiniä. Oli ihana ilta.
Mummin ja vaarin kanssa
Pueblon kylä on täynnä kukkia ja viherkasveja
Isoveli ja mummi
Kylästä oli ihanat näköalat alas Benalmadenaan
Isoveljen suosikkikohde oli ehdottomasti Sea Life. Hän on muutenkin kiinnostunut kaloista ja eläimistä, joten veimme hänet katsomaan kaloja, haita ja kilpikonnia. Sea Life oli siisti ja puhdas, enkä osannut ajatella täälläkään, että eläimillä olisi ollut huonot olot. Tiettyihin aikoihin olisi päässyt seuraamaan ruokintaa kulissien taakse, mutta emme satuuneet paikalle oikeaan aikaan. Sea Life on myöskin Benalmadenassa ja samaan retkeen yhdistimme myös ”kanapuiston” (Paloma Park). Joo, lintukammoiselle ei ehkä se optimaalisin paikka, kun puistossa juoksenteli ympäriinsä kanoja ja muita lintuja, mutta siitäkin selvisin ilman että tartutin pelkoani jälkikasvuun. Puisto oli aivan valtava! Siellä oli kaksi isoa leikkipuistoa jossa kävimme. Tuntui, että isoveli oli kaivannut kiipeilyä ja vapaata hömpöttämistä, joten puistoreissukin oli menestys.
Sea Life oli pienen kalamiehen mieleen!
”Kanapuisto” oli valtava puistoalue täynnä lintuja ja lapsia
Paloma Parkissa on ihania leikkialueita
Päiviin mahtui myös yksi rantapäivä ja naisten shoppailureissu Fuengirolan Miramariin, sekä lenkkitreffit mieheni kanssa. Benalmadenan rantakatua pitkin oli ihana juosta aamusella, kun ei ollut vielä niin kuuma. Saimme nautiskella rauhassa toistemme seurasta. Toivottavasti tästä postauksesta oli apua jollekin, joka suunnittelee matkaa aurinkorannikolle. Jos joku jäi mietityttämään, kysy ihmeessä lisää! Kiitos vielä appivanhemmat ja koko muu klaani matkasta. <3
Kävimme mieheni kanssa lenkkitreffeillä, juoksimme Benalmadenan satamaan.
Olimme perhelomalla Espanjan aurinkorannikolla ja loma sattui juuri 30-vuotis syntymäpäiväni aikaan. Olin aiemmin ajatellut, että haluaisin viettää syntymäpäivääni Lapissa ruskaretkellä. Minua hieman harmitti tämä, kunnes mieheni kysyi, kelpaisiko syntymäpäivän vietto vuorilla. Minulla ei ollut käynyt mielessäkään, että Sierra Nevadan vuoristo on vain 160 km:n päässä Costa del Solilta! Loma ja syntymäpäivä pelastettu!
Los Cahorros
65 metrinen riippusilta
Syntymäpäiväni oli keskiviikkona, joten vuokrasimme auton jo tiistai-iltana, että pääsisimme lähtemään heti aamusta. Googlailun ja suositusten perusteella lähdimme kiertämään Los Cahorros nimistä reittiä. Reittikuvauksen mukaan 8 km:n mittaisen lenkin kiertämiseen menisi aikaa 2 h 30, lapsiperheellekin se sopisi päiväretkeksi. Reitti lähtee Monachilin kylästä, läheltä Granadan kaupunkia. Ajomatkaan Torremuellen kylästä meni vajaa pari tuntia. Monachilin kylässä seurasimme Los Cahorros parking -kylttejä ja löysimme helposti parkkipaikalle. Aivan parkkipaikan vieressä oli iso kyltti, missä oli reitin kartta. Se oli hieman epäselvä eikä opasteviittoja reitin alkuun ollut juuri näkyvissä.
Reitin alku kuljettiin suojaisessa maastossa
Lähdimme kapuamaan tietä pitkin ylämäkeen. Aika pian tuli vastaan kyltti, mikä ohjasi pienelle polulle. Meidän edellä kulkeneet kääntyivät polulle, joten päätimme seurata heitä. Polku kulki joen viertä ja kuuma ilmasto muuttui miellyttävämmäksi. Kuljimme joen viertä pitkin hyvän matkaa, yhdessä vaiheessa kysyimme vastaantulijoilta vähän neuvoa, koska opastekylttejä ei reitin varrella missään vaiheessa ollut. Välillä viilensimme pieniä kyytiläisiä uittamalla varpaita joessa ja syömällä hieman eväitä. Kantaessa tulee molemmille kuuma, joten nesteytyksestä on tärkeä pitää huolta. Meillä oli mukana vesipussit, koska niistä juominen on kätevää patikoinnin aikana. Pidimme imetystaukoja ja annoimme pikkusiskolle juomaksi myös vettä. Isoveli oli hyvin suojassa kantorinkassa ja hän juo mielellään vesiletkusta, joten hänen kanssaan täytyi pitää vain monta vessataukoa.
Kantorinkan aurinkosuoja piti hyvin kuumuuden loitolla
Tuntui, että joen viertä tuli kuljettua ikuisuus ja ihmettelimme jo, että miten tästä pääsee vuorille, kun yhtäkkiä putkahdimme viidakosta vuoristoon. Olimme sittenkin löytäneet oikealle reitille. Kysellessämme ihmisiltä reittiapua, lähestulkoon kaikki sanoivat, ettemme voi mennä kantorinkan ja -repun kanssa siitä eteenpäin. Halusimme kuitenkin käydä edes katsomassa, mistä tällä reitillä oli kyse. Ylitimme mahtavan riippusillan ja sen jälkeen selvisi, mitä kaikki olivat tarkoittaneet. Valtavat kalliot nousivat pystysuoraa ylöspäin ja alle metrin levyinen betoninen ”polku” kulki joen ja seinän välissä. Päätimme jatkaa matkaa..
Siltaa pitkin sai kulkea vain 4 henkilöä kerrallaan
Maisemat oli häikäisevät
Pääsimme vain muutaman kymmenen metriä eteenpäin, kunnes kallionseinä teki polusta niin kapean, että se katkaisi meidän matkan. Ilman kantamuksia olisimme vielä mahtuneet, mutta kantorinkan kanssa ei millään uskaltanut jatkaa. Meinasi ruveta harmittamaan ihan hirveästi, mutta paikalla olleet kiipeilijät ehdottivat meille, että laskeutuisimme polulta alas jokeen ja kävelisimme jokea pitkin, kunnes pääsisimme pahimpien paikkojen ohi. Jo jokeen pääseminen meinasi olla nukkuvan pikkusiskon kanssa ylivoimainen suoritus, mutta sekin selvitettiin. Joessa oli vettä nilkkoihin asti eikä virtaus ollut kova. Kokemus ja maisemat oli aivan mahtavat ja jo tässä vaiheessa tuntui, että olin ylittänyt itseni.
Jokea pitkin oli helpompi kulkea kantorinkan kanssa
Polku kulki joen ja kallionseinämän välissä
Viimein olimme ohittaneet pahimmat paikat ja laitoimme kengät takaisin jalkaan. Hetken käveltyämme polku kapeni jälleen. Tässä kohtaa emme enää päässeet takaisin jokeen, mutta päätimme yrittää jatkaa. Mikael meni ensin isoveljen kanssa ja kohta eräs espanjalainen mies tuli ojentamaan minulle kätensä, että pääsisin pahimman paikan ohi. Seuraavan ulkonevan seinän kohdalla olikin jo kahvat seinässä ja niiden avulla pääsimme jatkamaan. Yhdessä kohdassa jouduin konttaamaan pikkusisko Tulassa ja samassa kohdassa nostimme isoveljen kävelemään. Kantorinkka selässä ei mahtunut tämän muodostelman ali. Joki ja polku erkanivat toisistaan ja me lähdimme nousemaan vuoren rinnettä ylöspäin.
Tulan kanssa pystyy tekemään retkiä pientenkin kanssa
Polku teki siksakkia vuoren rinnettä ylöspäin, mutta missään ei näkynyt opastekylttejä. Kävelimme eteenpäin muiden retkeilijöiden selkiä seuraten. Joku kyltti näkyi, mutta siitä ei oikein saanut selvää ja päätimme jatkaa matkaa muiden perässä. Se taisi olla meidän kannalta se ratkaiseva virhe, jonka takia 8 kilometrin reitti vaihtuikin lähemmäs 12 kilometriin. Tie vei maatilojen viertä pitkin ja napostelimme tien vieressä riippuvilta oksilta persikoita ja viinirypäleitä. Matkan varrella oli myös oliivipuita ja viikunapuita. Ihmettelimme reittivalintaa, mutta koska muutkin meni, niin miksi olisimme väärällä tiellä.. Muiden retkeilijöiden matka päättyikin vähän aiemmin kuin meidän, koska heidän auto oli parkkeerattu eri paikkaan kuin meidän. Meidän täytyi siis löytää vielä autolle ja ukkonen alkoi lähestyä. Tässä vaiheessa meinasi loppua voimat ja huumori. Katsoimme karttaa ja tie olisi vienyt meidät perille, mutta matkaa olisi kertynyt vielä todella paljon. Käännyimme risteyksestä, jossa luki Los Cahorros ja toivoimme parasta. Löysimme onneksi takaisin reitille, paikkaan josta sukelsimme esiin viidakosta. Jostain löytyi reippaasti lisää voimia (olisiko ollut sateen ja ukkosen uhka joka pisti vauhtia töppösiin) ja loppumatka taittui puolet nopeammin, kuin mitä mennessä. Tässä vaiheessa ei enää pysähdelty ja vasta n. 200 metriä ennen maalia alkoi sataa. Onnellisina vaeltajina istuimme autoon ja lähdimme ajelemaan takaisin kohti aurinkorannikkoa yhtä mahtavaa kokemusta rikkaampana.
Vuorelle kapuamisessa on aivan oma tunnelma!
Tässä vaiheessa oltiin luultavasti vielä oikealla reitillä
Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani luin kunnolla ajatuksella läpi reittikuvauksen, minkä olin muka lukenut ennen reissua. Jos olisin lukenut siitä muutakin kuin tummennetun osan, reitin haastavuus ei olisi ehkä tullut yllätyksenä. Hyvä kuitenkin että menimme, koska reitti oli häikäisevä ja en olisi kyllä osannyt syntymäpäivääni paremmin viettää.
Olemme telttailleet isoveljen (kohta 3-vuotias) kanssa jo kahtena aiempana kesänä, mutta nyt halusimme kokeilla, miten telttailu sujuisi kahden pienen kanssa. Päätimme ensiksi nukkua koeyön kotipihassa. Halusimme samalla kokeilla, mahtuisiko pikkusisko (6 kk) nukkumaan kanssani samassa makuupussissa. Lapset nukahtivat nopeasti ja kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes huomasin, että pikkusiskon vaippa oli vuotanut ja lähdin hänen kanssaan sisälle nukkumaan. Koska alkuyö sujui kuitenkin hyvin, päätimme lähteä pienelle telttaretkelle.
Rinkan ja kantorepun kantaminen yhtäaikaa onnistuu yllättävän hyvin
Olemme kierrelleet eri kansallispuistoja aina sopivan tilaisuuden koittaessa ja nyt päätimme lähteä retkelle Lauhanvuoren kansallispuistoon, joka on meiltä n. 150 km päässä. Isoveljen kantorinkka oli tällä kertaa jätettävä kotiin, joten telttapaikan olisi oltava sopivan kävelymatkan päässä parkkipaikalta, jotta isoveli jaksaisi varmasti kävellä sinne itse. Hän on tosi reipas ja halutessaan kävelee pitkiäkin matkoja, mutta tällä kertaa piti ottaa varman päälle. Spitaalijärven telttapaikalle on parkkipaikalta n 800 metrin matka, joten se oli turvallinen valinta.
Polku spitaalijärven nuotiokatokselle oli esteetön. Telttapaikalle reitti jatkui osittain pitkostettuna metsäpolkuna
Pakkasimme rinkat sillä periaatteella, että kaikki painavat, eli teltta ja makuupussit menee Mikaelin rinkkaan ja minä kannan vaatteet, ruokatarvikkeet ja pikkusiskon. Meillä on telttana Fjällrävenin Akka dome 3, joka on melko painava, mutta sinne mahtuu hyvin kaksi aikuista ja kaksi pientä retkeilijää. Laitoimme teltan pohjalle limittäin neljä retkipatjaa ja mukana oli kolme makuupussia. Isoveli mahtui juuri ja juuri Haglöfsin Pavo-pussiin joka on tarkoitettu max 100 cm pitkille. Minulla on n. 20 vuotta vanha Haglöfsin untuvapussi, joka ei ole mikään grammanviilaajien unelmavalinta, mutta koskaan en ole sillä palellut ja hyvin ajaa asiansa. Onneksi se on sen verran tilavakin, että pikkusisko mahtui sinne kanssani nukkumaan.
Ensimmäiseksi laitettiin nuotio tulille
Pikkusiskon ensimmäinen telttaretki
Ensimmäisenä telttapaikalle päästyämme Mikael laittoi nuotioon tulet ja rupesi pystyttämään telttaa. Pikkusisko oli nukahtanut Tulaan, joten en kauheasti pystynyt olemaan avuksi, mutta isoveli halusi mennä käymään rannassa, joten minua tarvittiin siellä. Kun teltta oli pystyssä, rupesimme laittamaan päivällistä. Päivällistarpeina meillä oli (yllättäen) nakkeja ja koska meillä asustelee nykyisin pieni sormiruokailija, oli ruuaksi myös parsakaalta ja porkkanoita, jotka keitimme Trangialla. Isoveli on tykästynyt kauramaitoon, joten hänelle oli mukana pieni kaurajuomatetra. Kylmätarpeet oli automatkan aikana kylmälaukussa, joten kylmäketjun katkeamisesta ei tarvinnut murehtia.
Retkipäivällinen tulossa
Sormiruokailijalle keitettiin trangialla porkkanaa ja broccolia
Ilta- ja aamupalalle olin annostellut valmiiksi kaurahiutaleita ja pähkinäsekoitusta ja makua antamaan otin mukaan smoothie-pusseja. Leiripaikalta löytyi kuitenkin kypsiä mustikoita, joten smoothiet syötiin välipalaksi. Harvemmin telttapaikoilla on pöytiä ja penkkejä, mutta Spitaalijärvellä oli! Oli huomattavasti mukavampi syödä pikkuväen kanssa pöydän ääressä. Juomavesi meillä oli mukanamme, mutta ruuanlaittotarpeisiin otimme veden leiripaikalla olevasta lähteestä. Kaivo/lähde oli myös otettu huomioon yöpaikan valinnassa.
Iltapuuron kanssa mustikoita ja pähkinöitä
Meillä on kotona hyvin tarkat iltarutiinit ja jos joku ei mene rutiinien mukaan, nukkumaanmeno saattaa olla yhtä sirkusta. Kun vuosi sitten olimme telttailemassa, yritimme pitää kellonajoista kiinni. Se oli virhe. Tällä kertaa emme katselleet kelloa, emmekä yrittäneet kiirehtiä nukkumaan, koska ei sillä olisi niin väliä. Tällä kertaa kukaan ei mönkinyt ympäri telttaa kahta tuntia eikä kenelläkään palanut pinna. Pikkusisko nukahti rinnalle, kuten tavallista ja isoveli nukkui tyytyväisenä meidän välissä. Kello vain oli paljon enemmän kuin tavallisesti. Luultavasti se, että meillä nukutaan perhepedissä (isoveli mönkii viereemme aina aamuisin), helpotti nukkumisjärjestelyjä myös teltassa.
Telttapaikalla oli nuotio, penkit ja pöytä. Järven toisella puolella oli isompi keittokatos.
Lasten kanssa reissatessa täytyy varautua kaikkeen. Vaikka rinkkoihin mahtuva tavaramäärä on rajallinen, vaihtovaatteet oli kuitenkin otettava mukaan. Yöllä saattaa sattua vaippavahinko tai sade voisi yllättää retkeilijät. Molemmat kävi toteen, onneksi vaippavahinko tapahtui kotipihassa telttaillessa. Yövaatevalinnatkin tarkentuivat kotona vietetyn yön jälkeen. Isoveli nukkui merinovillakerrastolla, sukat jalassa ja pipo päässä. Pikkusiskolla oli merinovillahaalarin lisäksi villasukat ja villainen kypärämyssy. Tarkkailin kummankin lämpötilaa yöllä ja kummatkin olivat lämpöisiä koko yön. Yö sujui odotettua paremmin ja aika vähillä heräilyillä.
Tiskaushetki
Aamu aloitettiin laittamalla tavaroita kasaan ja keittelemällä puurot ja kahvit. Hyttysiä ei ollut hirveästi, mutta mäkäräisiä sitäkin enemmän. Meillä ei ole ollut käytössä hyttysmyrkkyjä kummallekkaan lapselle (vaikka nyt sitä olisi ehkä kaivannut..), vaan olemme käyttäneet Frantsilan terva-pihka salvaa, sillä se sopii pienenkin vauvan iholle. Mielestäni se pitää suht. hyvin hyttyset loitolla ja jos ne sattuu pistämään, auttaa voide myös paukamien kutinaan. Suosittelut tälle tuotteelle! Me muut saimme kyllä olla aika rauhassa, paitsi Mikael, joka aamupalaa laittaessaan joutui mäkäräishyökkäyksen kohteeksi. Onneksi nuotion savu karkotti suurimman osan ötököistä ja saimme syödä aamupuuron rauhassa.
Pikkusiskon uniaika koitti vielä leirissä ollessamme, joten nukutin hänet reppuun samalla, kun vahdin isoveljen ”onkimista”. Tälläkin kertaa Mikael pakkasi tavarat kasaan, kun minä vahdin jälkikasvua ja kun tavarat oli pakattu rinkkoihin, lähdimme kävelemään takaisin autolle. Isoveljellä loppui voimat viime metreillä ja loppumatkan hän sai kulkea isänsä sylissä. Tosin hän olisi omien sanojensa mukaan halunnut nukkua vielä yhden yön teltassa.
Tulimme viettämään juhannusta appivanhempieni mökille Kouvolan seudulle. Kotona autoa pakatessamme otimme varmuuden vuoksi kantorinkan ja retkikengät mukaan, jos vaikka lähdettäisiin retkelle.. Olemme käyneet pari kertaa Repoveden kansallispuistossa, mutta tällä kerralla ajatuksena oli käydä Valkmusan kansallispuistossa. Valkmusan kansallispuisto ei ole kauhean tunnettu puisto, mutta haluamme kiertää mahdollisimman monessa kansallispuistossa, joten tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä.
Valkmusan kansallispuistossa
Pitkospuita pitkin on mukava kävellä
Valkmusan puistossa on kaksi merkittyä reittivaihtoehtoa, niistä valitsimme Läntisen keitaan lenkin, joka on 2,3 km mittainen rengasreitti. Toisena vaihtoehtona on Moronvuoren päivätuvalle vievä 2 km:n mittainen polku, mutta aikataulujen takia valitsimme lyhyemmän reitin. Olimme etukäteen katsoneet, että rengasreitin varrella ei ole nuotiopaikkaa, joten eväinä meillä oli pastasalaattia ja kylmiä nakkeja. Todennäköisesti ei olisi väliä, mitä evästä on mukana, kun kaikki maistuu aina hyvältä retkillä. Taukopaikka oli luontotornin juurella, jossa oli pöydät ja penkit. Tornista oli laajat näkymät suolle ja ylhäällä tornissa oli valokuvanäyttely suon elämästä.
Näkymä luontotornista
Retkiseurana meillä oli kälyni ja hänen mies, ja heidän ihana 2 vuotias poika. Isoveli ja serkkupoika olivat osan matkasta kyytiläisinä, mutta halusivat myös kävellä osan matkaa. Pieniä pätkiä lukuunnottamatta reitti on pitkospuita ja Valkmusan pitkospuut olivat hyvässä kunnossa. Niitä pitkin pystyi huoletta antaa isoveljen kulkea. Reitti oli juuri hyvä iltapäiväretkeksi meidän porukalle. Suolla olevat käkkärämännyt oli kaikkien mielestä hienoja ja muutaman mustikkakin löytyi (jo!) maisteltavaksi. Harvemmin tulee retkeiltyä suolla, hyvä että lähdettiin!
Onneksi rinkan sivutaskussa oli muutama kivi näitä tilanteita varten!
”Mennäänkö Lappiin”, on ollut yksi isoveljen suosikkilauseista viime syksystä lähtien. Lupasimme hänelle silloin, että menisimme kesällä uudestaan. Välissä teimme tosin pikavisiitin Ylläkselle, mutta nyt oli vihdoin taas aika pakata retkikamat autoon ja lähteä kohti pohjoista. Suuntana oli tälläkin kertaa Äkäslompolo. Yövyimme matkalla Oulussa, ettei istuminen kävisi liian raskaaksi takapenkkiläisille.
Ylläksen maisemat ja reitit alkavat tulla tutuiksi, joten retkisuunnitelmaa oli mukava tehdä. Valitsimme kohteiksi tuttuja reittejä ja yhden uuden kohteen. Samoissa kohteissa on mukava käydä eri vuodenaikoina, kun luonto on aina eri näköinen. Reittien varrelta piti löytyä kota tai laavu ja kauhean pitkiä päiväretkiä emme halunneet lasten kanssa tehdä. Onneksi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueella riittää polkuja kierrettäväksi! Alla pienet kuvaukset retkipäivistämme, lisää tietoa kohteista ja reiteistä löytyy täältä.
Raikasta vettä purosta Kesängillä
Hillapolku
Tälläkin kertaa aloitimme retket perinteisesti käymällä Kesänkijärven laavulla. Kesänkijärven kiertävä Hillapolku on kokonaisuudessaan n. 6 km pitkä luontopolku. Loppukesästä retkeileviä odottaa aikamoiset marjasadot, sillä hillan kukkia oli joka puolella ja jos mustikat olisivat olleet kypsiä, emme olisi päässeet etenemään metriäkään! Kesänkijärven laavulle on parkkipaikalta n. 2 km esteetön osuus, jonka menimme edestakaisin, jotta isoveli sai pyöräillä. Hän on kovasti odottanut eväsretkiä, joten ensimmäisen päivän eväinä meillä oli nakkeja ja karjalanpiirakoita. Onneksi tullessamme oli satanut niin paljon, ettei metsäpalovaroitus ollut enää voimassa ja saimme paistaa nakit nuotiolla.
Hillapolku on helppokulkuinen
Kesänkijärven rannalla
Velhopolku
Luontokeskus Kellokkaalta lähtevä velhonpolku kuuluu myös suosikkeihimme. Reitillä on upeat maisemat ja maasto on vaihtelevaa. Reitin varrella on Varkaankurun kota, joka on yksi lemppari-taukopaikoistamme. Isoveljellä oli onnenpäivä, koska taukopaikan vieressä virtaa puro. Hän ei olisi millään malttanut tulla syömään eväitä, koska hän halusi vain heitellä kiviä puroon.
Velhopolku
Varkaankurun taukopaikalla
Reitti takaisin luontokeskukselle kulki puron vieressä, joten isoveli sai heitellä kiviä (melkein) niin paljon kun halusi. Hän kulkee useimmiten kantorinkan kyydissä, mutta halutessaan hän saa kävellä (taas melkein) niin usein kun haluaa. Useimmiten hän haluaa kävellä pitkospuita pitkin ja niitä tällä polulla riitti.
Kantorinkan kyydistä on hyvä heitellä kiviä
Isoveljen kantorinkka on Deuter Kid Comfort 2
Pakasaivo
Pakasaivo oli meille uusi kohde. Kuulimme muilta retkeilijöiltä, että siellä kannattaisi käydä ja olivat kyllä oikeassa! Pakasaivo on mahtava näky, ja sitä ihmetellessä oli vaikea kuvitella, että saivojärvi on syvimmästä kohdasta n. 60 metriä syvä.
Pakasaivo on n. 60 metriä syvä
Käväisin jyrkänteen reunalla kurkkaamassa ja täytyy myöntää, että polvia hieman tutisutti. Korkeimmalta kohdalta matkaa järvenpintaan on jopa 60 metriä.
Reitti Pakasaivon näköalatasanteelle on esteetön
Särkitunturi
Viime syksynä ajelimme Pallakselle, mutta koko tunturi oli pilven ja sumun peitossa, joten lähdimme takaisin mökille. Sattumalta matkan varrella silmiin osui Särkitunturin kyltti ja pysäytimme auton ja lähdimme nousemaan ylös tunturille. Särkitunturilta avautuva maisema on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista, mutta sateisen sään takia näkyvyys oli huono, joten päätimme tulla tänne uudestaan paremmalla säällä.
Särkitunturille noustaan tasaisesti kokoajan, eikä jyrkkiä nousuja ole montaa.
Parkkipaikalta tunturiin oli vain n. 3 km matka, mutta reitti on vaativampi kuin muut kiertämämme reitit. Nousu on tasaista, mutta polku on onneksi aika helppokulkuinen. Sauvat ovat tällä reitillä hyödylliset! Tällä kertaa sää suosi retkeämme ja huipulle päästyämme avautui eteemme aivan mahtavat maisemat.
Särkitunturin huipulla on kaksi pientä lampea
Huipulla oli kova tuuli, joten lähdimme takaisin alaspäin kohti taukopaikkaa. Särkivaaran taukopaikalla on iso kota, vessat ja pieni lampi. Lämmitimme nuotiolla eväspizzat ja kävimme (taas) heittelemässä kiviä veteen. Matka taukopaikalta autolle taittui nopeasti. Pikkusiskolle täytyi hieman laulaa, jotta hän jaksaisi vielä viimeisen pätkän..
Eväspizzan lämmitystä nuotiolla
Pikkusisko matkustaa Tulan kantorepussa
Isoveli matkusti jälleen Deuterin Kid Comfort2 rinkassa isänsä kyydissä. Minä kannoin pikkusiskoa Tulassa ja selässä reppua. Rinkassa meillä on kaikille vaihtovaatteet ja vesipussi, ja repussa eväät ja juomista. Onneksi säät suosi meitä, sillä en ole keksinyt järkevää tapaa suojata pikkusiskoa sateelta. Minulla oli varuulta mukana sateenvarjo, mutta se ei pidemmän päälle ole hyvä ratkaisu. Vinkkejä saa antaa!
Pieni puolivuotias Lapinmatkaaja
Jälleen kerran oli ihana Lapin reissu! Päivät loppui taas kesken ja muutama reitti jäi kiertämättä. Kotiin päästyämme isoveli kieltäytyi nousemasta autosta, koska hän halusi mennä takaisin Lappiin.. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei menisi kauaa.
Hei. Olen Anna, kahden pienen lapsen äiti. Asumme rintamamiestaloalueella Asevelikylässä. Rentoudun neulomalla ja hankin harmaita hiuksia haalimalla itselleni liikaa projekteja. Aina tilaisuuden tullen retkeilemme yhdessä perheen kanssa.