Vaasan oma laskettelukeskus on jälleen avattu ja tänä vuonna avattiin myös lasten oma rinne, jossa on helppokäyttöinen mattohissi lapsille ja aloitteleville laskijoille. Omasta lapsuudesta muistan, kuinka Öjbergetin ankkurihissi tuntui vaikealta ja hiihtokoulussa käveltiin rinnettä ylös, kun ankkuriin pääsi vain ne, jotka olivat tarpeeksi taitavia. Ihanaa, että Vaasan kaupunki satsasi mattohissiin ja se on kaiken lisäksi ilmainen, joten nyt on monella lapsella mahdollisuus päästä helposti opettelemaan laskemista. Viimeisestä omasta käynnistä Öjbergetillä on vierähtänyt varmaan 15 vuotta, joten oli aikakin tulla laskemaan tänne! Rappusia ja polkuja on kyllä tullut juostua, mutta rinteessä en ole ollut sitten yläasteen/lukion..
Öjbergetillä laskemassa
Olemme lasketelleen lasten kanssa aiemmin Ylläksen rinteissä ja esikoisella on laskettelukokemusta jo muutamalta vuodelta, joten hänen kanssaan pystyi hyvin menemään ankkurilla ylös. Aloitimme laskemisen C-rinteestä, eli siitä kaikista loivimmasta ja helpoimmasta. Hän kuitenkin rakastaa vauhtia, joten hän laski isänsä kanssa myös hissin vasemmalla puolella olevasta rinteestä, eli B-rinteestä. Itsellä ei aina rohkeus riitä hänen kanssa laskemiseen, koska olen itse niin varovainen. Siksi lasken mieluusti pikkusiskon kanssa lastenrinteessä.
Öjbergetin uusi mattohissi oli erittäin toimiva
Ostimme pikkusiskolle kirpparilta lasketteluvaljaat, jotka olimme todenneet hyväksi jo lapinreissulla. Harjoittelemme pikkusiskon kanssa vielä jarruttamista ja kurvailua, mutta hänkään ei malttaisi, vaan haluaa vauhtia. Täytyy jollain kerralla päästää hänet valjaista ja antaa kokeilla laskea ilman jarrua, ehkä se jarruttaminen onnistuu paremmin näin. Täytyy vain olla valmiina nappaamassa hänet ennen verkkoa.. Tasapainossa hänellä ei ole ongelmaa, mutta mattohissiin pääsyssä kylläkin. Varsinkin nyt, kun hänellä oli isoveljen vanhat sukset, jotka olivat hänelle hieman liian pitkät, oli ylämäessä olevaan hissiin vaikea päästä itse.
Uudessa lastenrinteessä on hyvä harjoitella
Öjbergetillä oli paljon porukkaa liikkeellä, oli hiihtäjiä, laskijoita ja lasten rinne oli kovassa käytössä. Myös pulkkamäessä riitti väkeä. Me söimme eväät kodassa muutaman muun perheen kanssa turvavälit huomioiden. Oli hienoa, että Öjbergetille oli myös tullut uudet vessat, jossa pääsi käymään välillä. Tämä tieto on tärkeä näin lapsiperheen näkökulmasta, koska hätä yllättää takuuvarmasti, oltiin sitten hississä tai keskellä rinnettä..
Alle 6 vuotiaan eivät tarvitse hissilippua
Olimme ajatelleet tehdä vielä viimeisen laskun isossa rinteessä isoveljen kanssa ja mieheni jäi viihdyttämään pikkusiskoa, joka ei omien sanojensa mukaan enää jaksanut laskea. Kun hän sitten huomasi, mihin olimme isoveljen kanssa suuntaamassa, alkoi hurja ”mäki haluun”-papatus, joka päättyi siihen, että pikkusisko ilmestyi hissijonoon kanssani ja suunnattiin sitten koko porukalla isoon rinteeseen. Mieheni meni hissiin isoveljen kanssa ja minä nappasin pikkusiskon jalkojeni väliin. Tällä tyylillä pääsimme helposti hississä ja huipulle ilman ongelmia. Pikkusisko on hyvä pitämään ”suksia suorassa”, niin kun häntä ohjeistin. Alle 6 vuotiaat eivät tarvitse omaa hissilippua, vaan saavat mennä omasta portista.
Öjbergin rinteistä löytyy sopivia myös pienille laskijoille
Alas tultiin C-rinnettä hyvässä yhteistyössä, kunnes muutaman laskun jälkeen hän oli jo menossa hyppyriin muiden perässä.. Joka kerta juuri ennen alastuloa hän aloitti ”vielä yks”-höpinän ja sitä viimeistä laskua laskettiin varmasti viisi kertaa, kunnes tuli oikeasti aika laittaa sukset boxiin ja suunnata kotia kohti. Meillä oli tosi ihana päivä rinteessä, meidän lisäksi paikalla oli tosi moni muukin. Hyvin sinne rinteisiin mahtui kaikenlaiset laskijat. Onneksi Öjberget on taas auki ja toivottavasti talvi pysyy kauan että päästään nauttimaan vielä monet kerrat rinteistä! Luulenpa, että meidän porukalle ei tämän kerran jälkeen riitä pelkkä mattohissi, joten taidamme pitää ainakin vielä toisen samanlaisen päivän, jos vain säät suosivat.
Pienimmänkin laskijan kanssa päästiin Öjbergetin huipulle
Meillä alkoi yliopistossa kurssi nimeltä Hållbar utveckling, eli kestävä kehitys varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Aivan ihana kurssi, vaikka luentoja on takana vasta yksi. Tällainen kurssi antaa todennäköisesti minulle hurjan paljon inspiraatiota ja tietoa siitä, miten voin vahvistaa ja kehittää lasten luontosuhdetta. Ensimmäisten tehtävien joukossa oli kirjoittaa essee omasta luontosuhteesta, miten se luonto vaikuttaa minuun ja minkälaisissa paikoissa viihdyn mieluiten. Lisäksi piti miettiä, miten voisin tulevassa työssäni hyödyntää näitä asioita. Tälle tehtävälle oli annettu vastaustilaa vain 1 sivu, vaikka kerrankin olisin voinut tuottaa tekstiä enemmänkin! Ruotsiksi kirjoittaminen on yleensä hieman työn takana, varsinkin akateeminen teksti ruotsiksi tuottaa välillä tuskaa, mutta tämä pieni tekstinpätkä syntyi hujauksessa. Sitä kirjoitellessani pohdin omaa luontosuhdettani ja halusin tulla tänne vielä jatkamaan aiheesta.
Lapissa
Aloitin tekstini kertomalla, miten retkeilemme koko perheen voimin, lähes jokaisessa säässä. Eniten haluan, että lapseni saavat hyvän luontosuhteen ja kunnioittavat luontoa ja elämää maapallolla. He ovat niitä, jotka tulevat asustamaan tällä maapallolla kauemmin kuin me. Haluan näyttää, että luonnossa on hyvä olla ja onhan se useimmiten niin, että luonnossa ollessa kaikki ovat rauhallisempia ja kiukut ja (pukemis)takut unohtuvat hetkessä. Joskus toki tuntuu siinä lähtökaaoksessa siltä, ettei retkelle lähtö voi olla tällaisen takkuamisen arvoista, mutta kyllä se sitä on. Onhan se ihan fakta, että metsässä ja luonnossa oleilu laskee stressitasoja. Luin tästä aiheesta kirjan nimeltä Terveysmetsä, josta sain faktaa tueksi. Olen aina kokenut, että luonnossa olo helpottaa, siksi varsinkin syksyn synkeimpiin aikoihin ja pitkän talven (onneksi nyt on lumi maassa) avuksi tapaan lenkkeillä meren rannalla. Vaasassa on pitkä pätkä pyörätietä meren äärellä, joka on lempireittini täällä.
Meri on minulle turvapaikka. Me olemme viettäneet todella paljon aikaa meren äärellä ihan pienestä saakka ja siksi hakeudunkin aina meren äärelle, kun tarvitsen selkeyttä ajatuksiin tai kaipaan vain jotain kaunista. Kevättalvisin on parasta luistella tai potkutella merenjäällä ja ai että sitä hetkeä, kun meri näkyy ensimmäisiä kertoja jään väistyessä. Asuessamme mieheni kanssa Tampereella, tuntui että ei saanut samalla tavalla happea, kuin rannikolla. Tämä on asia, jonka luultavasti vain rannikolla kasvanut ymmärtää. Ne hetket, kun kävimme Vaasassa ja merituuli puhalsi keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa, oli parhaita hetkiä. Ja myös yksi suuri syy muuttaa takaisin kotiin. Hetkeäkään ei ole kaduttanut.
Jäiden lähdön aikaan ensimmäisellä melontaretkelläMerenjäällä
Meri antaa meille myös ruokaa, kalastamme keväisin, jotta meillä olisi ruokaa pakkaseen. Saamme luonnosta myös muuta ruokaa ja luonnon avulla voimme viljellä itse osan ruuastamme. Keräämme metsästä ja suolta marjoja ja poimimme sieniä. Kotipihassamme on omenapuita, sekä luumu- ja päärynäpuu (jälkimmäinen ei tosin vielä tuota satoa). Viljelemme pienellä kasvimaallamme juureksia ja kasviksia ja sillä lailla voimme näyttää lapsille, miten paljon ruuan pöytään saaminen vaatii.
Oman pihan kasvimaaOman maan satoa
Esikuvani luonnon suhteen on minun mummo ja paappa. He ovat aina viljelleet tai keränneet suurimman osan omasta ruuastaan. Enää he eivät sitä tee, mutta paappa lähtee silti meidän kanssa metsään näyttämään niitä parhaita paikkoja, mistä voi sieniä löytää. Vietin heidän mökillään paljon aikaa pienenä ja osallistuin heidän kanssa kasvimaa-hommiin. Eihän se pienenä (tai teininä) aina niin mukavaa ollut kykkiä nyppimässä rikkaruohoja, mutta nyt sen huomaa, miten arvokasta tämä tieto on!
Paapan apajilla
Lempipaikakseni kirjoitin meren, metsän, lapin luonnon ja vuoret. Vuorille nyt ei päästä, mutta silti ne aina siintää mielessä. Luonnosta on niin moneksi ja on ihanaa, että lapsemmekin viihtyvät luonnossa. Välillä on hankalia hetkiä, niitä tulee missä vaan. Seuraavaa luontohetkeä odotellessa, nyt on ainakin hyvät hanget vaikka hiihtoretkelle.
Kirjoitin tuossa syksymmällä, että Lapin tarve on tyydytetty, ainakin seuraavaan sesonkiin asti ja niinhän se oli. Kunnes tuli lumet ja täällä Vaasassa ei ihan siltä näyttänyt.. Lumien tulon jälkeen ja varsinkin, kun Instagramissa rupesi näkymään ihania kuvia Äkäslompolosta ja Ylläkseltä niin se lapinkuume rupesi taas nousemaan. Parhaat viikot menee aina nopeimmin meidän majapaikasta ja tiesin, että oli turha enää haaveillakaan mistään hiihtolomaviikoista. Odottelimme lukujärjestykseni saapumista kuin kuuta nousevaa, että pääsisimme edes jollekin viikolle talven ihmemaahan. Lukujärjestyksen saavuttua totesin ettei siihen aikatauluun mahdu mitään lomaa, vaikka voisihan ne luennot olla etänäkin, niin kuin tähänkin asti olemme olleet.. Keskustelimme mieheni kanssa tuossa joululomalla, että nyt tai ei ollenkaan ja sehän vasta surkeata olisi ollut, jos ei ollenkaan olisi päässyt! Eli loppiaisen tienoilla laitoimme lasten toiveesta kellot herättämään kuuden maissa ja lähdimme ajelemaan kohti parempia lumia.
Varkaankurun talvipolulla
Olemme onnistuneet tartuttamaan 5- ja 3-vuotiaisiin lapsiimmekin lapinkuumeen, koska kaikista parhaiten sujuvat automatkat ovat niitä, kun ajamme lappiin. Kunhan on tarpeeksi evästä ja tekemistä, he luultavasti istuisivat tämän matkan vaikka edestakaisin, kuten takaisin tullessamme saimme kuulla. Syömme usein autossa aamupalan, koska eväshetkillä voittaa aina melkein tunnin ajomatkasta. Tälläkin reissulla halusimme vältellä pitkiä pysähdyksiä ja meillä oli lounaskin autossa syötäväksi, sekä vielä välipaloja ja tietenkin matkaherkut. Eväshetki on tälläkin retkellä paras hetki. 🙂
Koko perhe hiihtämässä
Ensimmäinen päivä perillä menee aina kotiutuessa, kauppareissuissa ja muissa puuhissa, mutta kyllä me hiihtämäänkin päästiin. Pikkusisko hiihti viime talvena ehkä noin 10 metriä, jonka jälkeen hän ei ”halunnut jaksaa”, joten lähdimme matkaan aika kevyin odotuksin. Hänpä yllätti meidät kaikki ja hiihtelimmekin hyvän tovin. Minä hiihdin hissukseen pienemmän kanssa ja mieheni teki pikkuisen pidemmän lenkin isoveljen kanssa, joka rakastaa kaikkea tekemistä ja urheilua. Ylläksen maastossa on todella hyvä latuverkosto ja vaikka lumitilanne ei ollut mitenkään parhaimmillaan (vain puoli metriä lunta), oli latuja kuitenkin tarjolla hyvä määrä koko Ylläksen alueella. Lasten kannalta helpoin latu, eli latu Äkäslompolon järven jäällä ei ollut vielä kunnossa niin sinne emme päässeet, mutta eiköhän sekin ala tässä vaiheessa jo olla kunnossa.
Hiihtolenkillä ahkioiden kanssa
Hiihdimme koko perheen voimin vielä toistekin, mutta pääsimme tekemään myös hieman pidemmän hiihtolenkin niin, että lapset olivat kyytiläisinä. Vuokrasimme Ylläs Sport Cornerista ahkiot, jotta saisimme itsekin hieman hiihdellä ja nauttia erilaisista maisemista ilman, että tarvitsee miettiä lasten jaksamista. Pakkasimme pikkuiset makuupusseihin ja viltteihin Jounin kaupan pihalla ja kävelimme ahkiot perässä Äkäshotellille asti, josta lähti ladut eri suuntiin. Tällä kertaa teimme hiihtolenkin Velhonkodalle, viimeksi tehdessämme tällaisen retken kävimme Elämänluukulla. Täältä pääset lukemaan siitä retkestä. Isoveljen sukset olivat mukana, jotta hänkin saa halutessaan hiihtää. Sukset sai kätevästi sujautettua ahkioon, mutta emme olleet miettineet hänen varustustaan tarpeeksi hyvin. Tai tarkalleen ottaen, emme olleet ajatelleet, että hän hiihtäisi niin pitkää matkaa.. Paikalla istuessa saattaa helposti tulla kylmä, joten olimme pukeneet lapset hyvin. Ilma oli noin -10 asteista, joten lapsilla oli kerrastot ja villahaalarit toppavaatteiden alla. No, eihän sellaisella varustuksella ole kiva hiihtää, joten ei se ole ihme, että ensimmäisellä hiihtokerralla isoveli hieman tuskastui ja halusi nopeasti takaisin kyytiin. Siinä vaihtelussa meinasi tuskastua itse kukin, mutta lasten ehdoilla täytyy mennä. Menomatka meinasi muutenkin olla tuskaa, kun omista monoista tulee aina isot rakot (jännä, että joka kerta sama juttu..) ja muutenkin meno pitkän hiihtotauon jälkeen ei ihan meinannut sujua. Tässä vaiheessa olimme huomaamattani hiihtäneet pelkkää ylämäkeä pitkän tovin, joten ei ihme että helpotti heti kun alkoi hieman luistaa. Jos hiihtää tunturia ylöspäin niin ei kai se ole ihme että vähän puuskuttaa.. Pikkusisko nukkui tyytyväisenä pienten protestien jälkeen ja kun lähestyttiin taukopaikkaa, halusi isovelikin taas hiihtää. Hän hiihtikin sitten kolmisen kilometriä ja oli tyytyväistä poikaa kun päästiin perille. Velhon kodalla söimme hieman ja paluumatkalla isompikin otti makoisat unet ahkion kyydissä. Paluumatkan hiihtokin oli täyttä nautintoa ja hämärässä hiihtäminen otsalampun valossa oli oikein tunnelmallista. Ihana päivä!
Pienimmänkin kanssa laskeminen onnistuu hyvin valjaiden avulla
Hankimme isoveljelle omat lasketteluvälineet vuosi sitten käytettynä ja ne oli tietysti mukana, koska laskettelusta oli höpisty tauotta siitä lähtien, kun olimme kertoneet lapsille lappiin lähdöstä. Ja siitä oli höpisty nimenomaan molempien lasten toimesta, vaikka pienemmällä oli tuskin hajua siitä, mitä laskettelu on. Olimme sopineet, että hän saa ensin katsoa, mitä isoveli puuhaa ja jos hän vielä haluaa itsekin mukaan, vuokrataan hänelle sitten varusteet. Laskettelimme Ylläsjärven puolella, koska aikeissa oli olla koko päivä rinteessä ja pulkkamäessä ja tällä puolella on kaksi mattohissiä pikku laskettelijoille ja pulkkailijoille, gondolihissi isommille laskijoille ja sitten Hesburger, mikä maistuu kaikille. Isoveli on laskenut viimeksi viime hiihtolomalla, joten vaikka hän halusi samantien isompaan mäkeen, toppuuttelimme hieman ja kehotimme laskemaan ensin laskut mattohissimäessä, jotta kaikki muistuu taas mieleen. Hän on sitä tyyppiä, että kovaa täytyy päästä, ihan hänen ensilaskuillaan pari vuotta sitten hän ns. karkasi minulta, koska menin kuulemma liian hiljaa ja ”kyllä minä osaan”. No, se lasku meinasi päättyä verkkoihin, ellei isänsä olisi ottanut pikku syöksylaskijaa kiinni.. Tästä viisastuneena menimme hakemaan pienemmälle suksivuokran lisäksi lasketteluvaljaat, koska tällä kertaa alarinteessä ei ole kukaan odottamassa.
Laskeminen oli isoveljen mieleen
Pienempikin pääsi siis rinteeseen ja muutaman ensimmäisen laskun hän laski minun jalkojen välissä, jotta tietäisi mistä tässä hommassa on oikein kyse. Pikkusiskon tasapaino jaksaa hämmästyttää minua aina, näin vain hän pysyi pystyssä tässäkin lajissa ilman ongelmia. Mattohisseissä on se hyvä puoli ettei ensinnäkään hissilippua tarvita niin lapselle kuin vanhemmallekaan ja parasta on se helppous, mikä tässä hississä on. Ankkurihissi on haastava mennä (minun mielestä vielä aikuisenakin välillä), saatika sitten pienen laskijan kanssa. Isompi ja mieheni lähti jossain vaiheessa kokeilemaan onneaan sompahissiin ja taisivat käydä ankkurillakin, kun me neidin kanssa laskettiin pikkurinnettä hyvä tovi. Hän(kin) halusi laskea kovempaa, mutta viisastuneena edellisestä, opettelimme kurvailemaan ja koitimme harjoitella jarruttamista. Hän on juuri täyttänyt 3, joten auraaminen ei oikein meinannut onnistua, mutta onhan ainakin lasketellut avustettuna. Kaatumisia ei tainnut tulla kuin yksi, joten erinomaisesti meni tämä päivä. Laskettelimme noin 3 tuntia, söimme välissä ja laskujen päätteeksi kävimme vielä pulkkailemassa. Mieheni pääsi laskemaan muutamia laskuja aina välissä, koska isompi pärjää itsenäisesti mattohississä, kunhan olen lähettyvillä. Meidät kuskattiin mökille ja pojat lähtivät vielä iltamäkeen Äkäslompolon puolelle. Isoveli oli tullessaan väsynyt, mutta erittäin onnellinen pieni mies.
Iltamäessä
Kävimme laskemassa kahtena päivänä, suurin piirtein samanlaiset päivät, mutta toisena päivänä söimme eväät laavulla, joka on Ylläsjärven rinteiden lastenalueella. Oli aika kylmä viettää evästaukokin pihalla, joten lähdimme pikkusiskon kanssa aiemmin mökille ja miehet jäivät taas iltamäkeen. Keli oli kylmä ja isoveli kertoikin minulle salaisuutena että he olivat isän kanssa käyneet rinnekahvilassa kaakaolla hieman lämmittelemässä poskia. On ihanaa, kun lapset kasvavat ja heidän kanssaan voi jo kerätä yhteisiä kokemuksia, jotka he toivottavasti muistavat koko elämänsä. Minä ainakin muistan nämä ihanat reissut, näistä täytyisi teettää valokuvakirjoja, että saisimme useimminkin palata näihin maisemiin yhdessä.
Retkipäivä tunturimaisemissa
Retkiä tälle reissulle mahtui vain yksi, mutta se oli sitäkin parempi. Talvella on niin paljon muutakin tekemistä, että jätimme suosiosta retkeilyt muille sesongeille, mutta Varkaankurulla on aina käytävä. Talvipolku sinne on helppokulkuinen ja aina yhtä ihana ja sopivan lyhyt lasten kuljettavaksi. Pikkusisko totesi kotona hyvin päättäväisesti, että rinkka jää kotiin, joten meillä ei ollut sitä matkassa. Mukana meillä oli kuitenkin liukurit ja rattikelkka, jolla laskimmekin ne muutamat mäet, mitä varsinkin paluumatkalla oli. Retki oli muutenkin ikimuistoinen, koska isoveli keksi ihanan leikin, jonka tarkoituksena oli työntää minut lumeen. Punaposkisena ja nauravana hän lenteli hyvin usein hankeen pienen tönäisyn saattelemana ja saattoi olla niin että minäkin sinne hankeen päädyin touhaamaan. Nämä on niitä retkiä, mitä en muista hyvistä eväistä tai kauniista paikoista, vaan niistä ilon ja onnellisuuden tunteista, mitä rakkaiden kanssa puuhastelu tuo.
Pikkusiskon ensimmäinen kerta luistimilla
Viimeinen päivä Lapissa menee aina hieman pakkauksen merkeissä ja kaikki alkavat olla jo hieman väsyneitä. Silti oli erinomaista että olimme ja lähdimme taas Lappiin! Nämä vuoden ensimmäiset viikot olivat hiljaisia ja ihmispaljoutta ei ollut missään. Tällä täytyisi pärjätä nyt sinne heinäkuuhun, jolloin lähdemme seuraavan kerran ja silloin juostaan NUTS Ylläs Pallas. Olemme mieheni kanssa ilmoittautuneet juoksemaan Hetasta Pallakselle, joten juosten kesää kohti!
Vuoden viimeisen päivän kunniaksi ajattelin pistää kuluvan vuoden retkihaasteen pakettiin inspiraatioksi tulevaa vuotta ajatellen ja samalla muistoksi itselle vuoden 2020 retkistä. Tänään myös julkaistaan vuoden 2021 retkihaaste ja innolla odotan, millaisia retkiä ensivuonna harrastetaan. Retkihaasteella on omat facebook-sivut sekä instagram-tili, johon uusi haaste päivitetään.
Alkuvuodesta retkeiltiin varmaan jokaisena viikonloppuna. Olin lasten kanssa kotiäitinä aina elokuulle asti, joten meillä on ollut hyvin aika retkeillä. Varsinkin erikoisen korona-kevään aikana teimme useammankin retken arkena ja se toi ihanaa piristystä arkeen. Muutama retkisuunnitelma meni pilallekin vallitsevan maailmantilanteen takia, mutta niitä voidaan sitten retkeillä ensi kesänä, jos tilanne sallii. Osan retkistä olen vain laittanut itselleni ylös, mutta en ole laittanut sitä ylös, missä olemme olleet..
Lista tekemistämme retkistä vuoden 2020 aikana
1: Vuoden ensimmäinen retki: Iskmo-Jungsundin vaellusreitti, björnhällorna
42: Retki, jolla kerrospukeuduit: Lähes jokainen retki. 😀
43: Retki nuotion lämmössä: Sommarö
44: Vihreä retki: Iskmo-Jungsundin vaellusereitti
47: Ideointiretki: Ideoitiin tulevaa partiokautta meren rannalla
48: Retki, joka kehittää tasapainoa: Orivedellä leikittiin Ei saa koskea maata-leikkiä
49: Päin mäntyä-retki: Syksyn ensimmäinen partioretki, olin aivan liian väsynyt uuden arjen pyörityksestä
51: Kestävän kehityksen mukainen retki: veimme joulukuusen jään alle kaloille kutupaikaksi
52: Haaveen toteutusretki: Teimme retken Kotkan Maretariumiin, mikä oli meidän esikoisen toiveretki
Meidän perhe sai 41/52 retkihaasteen retkeä. Teimme myös muitakin retkiä, mitkä ei oikein sopinut tähän haasteeseen, mutta tuntuupas tosi hyvältä, että retkeilimme näinkin paljon! Innolla uuteen retkeilyvuoteen. Hyvää uutta vuotta kaikille ja nauttikaa ulkoiluista.
Blogissa on ollut hieman hiljaisempaa nyt, kun olen tehnyt kouluhommia pois päiväjärjestyksestä. Muutenkin on ollut aikamoista palapeliä tämä arki, kun menoja on kasaantunut yhtäkkiä muutamalle viikolle. Ei tämä ruuhka vieläkään ole helpottanut kunnolla, mutta halusin tulla kuitenkin kirjoittamaan meidän viikonloppuisesta pikkujouluretkestä. Metsässä oleilu tekee tutkitusti hyvää mielelle, joten tämä retki tuli enemmän kuin tarpeeseen. Olemme käyneet muutenkin säännöllisesti retkillä ja ehkä tämäkin on ollut yksi syy siihen, miksi sitä tuttua syys-yrmyä ole näkynyt. (Kiitos tästä termistä kuuluu eräälle äiti-kaverille)
Pikkujoulut metsässä
Ensimmäisenä adventtina suuntasimme naapuriperheen kanssa retkelle Iskmo-Jungsundin vaellusreitille ja Kråknäsin taukopaikalle. Paikka on meille tuttu jo monelta kerralta ja valikoitui tälläkin kerralla matkan lyhyyden takia retkipaikaksi. Lähdimme retkelle kahden maissa, joten takaisin tullessa olisi jo pimeää ja se on lapsille aika jännittävää. Emme myöskään halunneet, että paluumatka olisi liian pitkä pimeässä metsässä.
Tonttu metsäretkellä
Olimme etukäteen sopineet, että eväänä on tällä retkellä riisipuuroa ja glögiä ja kuuma riisipuuro termarista lämmitti ihanasti. Olin laittanut puuron sekaan muutaman mantelin ja anopin sanoin; se joka saa mantelin, saa laulaa. Ihme oli että juuri kukaan ei tunnustanut, vaikka manteleita oli puuron seassa kaksi kappaletta. 😀 Jälkiruuaksi oli pipareita ja olin lähtiessäni napannut vielä aikaisemmilta kerroilta jääneet vaahtokarkit, joita paahdoimme pipareiden väliin. Vaahtikset on lasten herkkua ja he saivat itse paahtaa omansa. Pieninkin paahtoi omansa, mutta ne taisi mennä parempiin suihin jo muutaman sekunnin paahtamisen jälkeen..
Vaahtokarkit paahtuu nopeasti ja on helppo herkku retkilläPiparia ja vaahtiksia, nam!
Paluumatkalla laitoimme kaikille lapsille otsalamput päähän ja meidän lapsilla oli tonttulakit päässä, joten kuuli hyvin missä pienin menee. Isomman menoja ei tarvinnut arvuutella, sen kuuli ilman tiukuakin.. Hämärä metsä jännitti aluksi lapsia, mutta hienosti lähtivät seikkailemaan ja kiipeilivät kivillä ja kaatuneilla puunrungoilla ihan kuin pimeää ei olisikaan ollut. Oli ihana retki, marraskuun pimeys alkoi tässä vaiheessa jo taittua joulukuuksi, olihan tänä retkipäivänä jo ensimmäinen adventti. Ihanaa joulunodotusta ja mainioita ulkoiluhetkiä.
Retken paras hetki on usein eväshetki. Joskus tulee jopa lähdettyä retkelle niinsanotusti eväät edellä, kuten kävi viime viikonlopun retkellä. Makkarat tai kasvismakkarat on toki hyvä ja odotettu eväs meilläkin, muttei sitä ihan jokaisella retkellä viitsi syödä, koska kyllä siihenkin kyllästyy. Paitsi ehkä lapset.. Kuitenkin, ajattelin tässä postauksessa jakaa meidän retkiruokia, jotka on helppo valmistaa paikanpäällä, kunhan ne ensin esivalmistelee kotona.
Rieskapizzoja nuotiolla
Kuten mainittu, viime viikonloppuna idea retkelle lähdöstä tuli eväiden ansiosta. Meidän oli tarkoitus syödä seuraavana päivänä uuniperunoita päivälliseksi, mutta ajatus ulkonasyömisestä rupesi kutkuttamaan niin, että valmistimme perunat ja täytteen jo illalla ja laitoimme odottelemaan jääkaappiin seuraavaa päivää varten. Oli mainio ilma, joten suuntasimme meren rannalle, Björköbyn Vikarskatin luontopolulle. Täältä löytyy postaus tuosta reitistä!
Uuniperunat oli jo valmiiksi foliossa ja kanssaretkeiijät olivat jo sytyttäneet nuotion, joten perunat vain nuotioon (ei tarvita edes ritilää) ja odottelemaan lämpiämistä. Samalla keittelimme nuotiokahveja ja lapset tutkivat ympäristöä. Lasten perunat oli hieman pienempiä ja valmistuivat nopeammin, joten saivat aloittaa syömisenkin aiemmin, mikä on ihan kätevää, koska pikkusiskoa tarvitsee retkiruokailussa hieman auttaa. Perunan kanssa meillä oli savusiikatahnaa, eli savustettua siikaa, ruohosipulia, sitruunaa ja ranskankermaa sekaisin. Ai että! Kaveriksi nappasin mukaan vielä aiemmin avatun Cavi Art-purkin, eli merilevää, joka muistuttaa ulkomuodoltaan mätiä, ja joka maistuu ihanan suolaiselta. Näiden lisäksi mukana oli mummin tekemää jälkkärikakkua ja mukavat kanssaretkeilijät antoivat meidänkin lapsille muutaman paahdetun vaahtokarkin jälkkäriksi. Retkeily on ihanaa!
Uuniperunaa retkieväänä
Retkiruuaksi sopii myös erinomaisesti täytetyt patongit, eli itsetehdyt subit. Täytteiksi käy mitä vaan, mikä ei säikähdä kuumennusta. Varsinkin syksyn retkillä on kiva syödä lämmintä ruokaa, joten kun patongin pakkaa vaikkapa folioon, voi senkin lämmittää nuotiolla. Täytteinä meillä on ollut erilaisia yhdistelmiä seuraavista: pinaatti, nyhtökaura, juusto, paprika, oliivi, sienet, kukkakaali, porkkana, tomaatti, maissi, oikeastaan mikä vaan, mikä maistuu. Mies ja lapset saattavat joskus laittaa kinkkua leivän väliin, jos on sattunut olemaan sellaista kotona. Salainen ainesosa on kastike, meillä on tällaisen evään kanssa mukana jokin salaatinkastike tai majoneesi, esimerkiksi chilimajoneesi on tähän hyvä! Lapset eivät kastikkeista piittaa, joten he syövät omansa ilman.
Täytetyt patongit nuotiolla
Erinomainen eväs on myös tortillat, varsinkin jos niitä on sattunut tekemään edellisenä iltana ja eväät saa kasattua jo olemassa olevista tähteistä (tätä sovelletaan myös noiden patonkien kanssa). Lapset saavat valita omat täytteet, tähänkään en laittaisi välttämättä kurkkua, jos siitä ei piittaa lämmitettynä. Nämäkin on hyvä kääriä vaikkapa siihen folioon, jotka saa vain laittaa nuotioon lämpiämään. Meillä ei muuten juuri käytetä foliota, mutta näissä retkiruuissa sitä kyllä kuluu.. Valmiit tortillapötköt kannattaa kuitenkin pakata vielä johonkin rasiaan tai pussiin niin ei salsat pääse valumaan repun pohjalle. Tortillat on siitä kivoja retkieväitä, kun niistäkin saa tehtyä jokaiselle omanlaisensa.
Retkieväänä tortilloja
Toinen versio evästortilloista on quesadillat, jotka vaatii vähän enemmän mukaanvietävää ja paistinpannun. Ostimme alkukesästä pienen muurikan, joka on ollut kovassa käytössä retkillä. Kuskasimme täytteet mukanamme retkelle, ja jokainen sai paikanpäällä valita omat täytteensä ja ne paistettiin pannulla ihanan rapeiksi. En ole testannut näitä niin, että olisin tehnyt valmiiksi kotona, luulisi senkin toimivan. Tämä on ollut menestys lasten mielestä, joten kokeilemme tätä uudestaan jollain retkellä. Täytyy vain syödä tortilloita ensin. 🙂
Quesadilloja muurikalla
Keväällä söimme muutamaankin eri otteeseen hodareita retkillä. Ensimmäisellä kerralla oli täytteenä sinappi ja ketsuppi, mutta seuraavalla kerralla otimme mukaan kurkkusalaattia ja sipulia ai että kun se maistui hyvältä! Kaupoista löytyy yksittäispakattuja hodareita nopeisiin tarpeisiin, mutta en ole varma onko niitä kasvisversiona. Jokatapauksessa, halvemmaksi tulee ostaa pussillinen hodarisämpylöitä ja paketillinen nakkeja. Lisäksi tulee vähemmän roskaa, mikä on aina hyvä.
Hodarin sisällä grilattua porkkanaa ja broccolinia
Paistinpannun olemassaolo on tuonut lisää vaihtelua meidän retkiruokiin, sillä on paistettu niin pyttipannua, rieskapizzoja, pinaattilättyjä, kuin kalaakin. On ollut ihana löytää vaihtelua siihen ikuiseen makkaraan tai pelkkiin leipiin. Joskus nekin on toki kivoja, varsinkin sillon, kun jääkaapissa ei ole oikein mitään tai ei muuten vain jaksa. Jos kotona ei jaksa/kerkeä nähdä vaivaa eväiden eteen, voi kaupasta napata mukaansa vaikka vihiksiä koko porukalle. Nekin maistuu erinomaiselta retkillä! Ps. jos olet hakenut ruokaa kotiin esimerkiksi hampparipaikoista, on niiden mukanatulevat pussiketsupit erinomaisia retkillä!
Paistinperunoita ja pinaattilättyjä
Meillä on yleensä retkillä mukana myös jälkkärit, koska kyllähän se nyt kuuluu asiaan. Voisin niistäkin kirjoitella oman postauksen piakkoin. Maistuvia syysretkiä!
Ajatus luontolaatikosta on ollut mielessä jo vuoden ajan, kun vuoden 2019 Suomen Luonnonpäivänä kannustettiin ihmisiä tekemään oman versionsa Sibeliusboksista. Sibelius kantoi mukanaan tulitikkurasiaa, jossa oli mukana tuoretta sammalta ja neulasia, joita haistaessaan hän pääsi aina nopeasti metsän tunnelmaan, vaikka istuikin kirjoituspöytänsä ääressä. Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilta löytyy tästä lisää, pääset sinne tästä linkistä. Ensimmäisen version tästä laatikosta toteutettiin tämän vuoden ensimmäisellä perhepartiokerralla ja mielessäni kehittelin jo ideaa pidemmälle ja meidän perheelle vielä sopivammaksi: Mitä jos tekisimme oman Lappi-laatikon, jolloin pääsisimme helposti takaisin Lapin tunnelmiin.
Luontolaatikko Lapin aarteista
Alkuperäisessä Sibeliusboksissa luonnosta kerätyt asiat on kerätty tulitikkurasiaan, mutta lasten kanssa olen huomannut toimivammaksi kerätä luonnon antimet johonkin hieman isompaan rasiaan tai laatikkoon. Isompi tulitikkurasia voisi olla hyvä, mutta minulla oli kotona valmiina eräs vanha puinen rasia, jolla ei vielä ollut käyttöä. Tämä rasia on minun mummun isän vanha, joten on ihana, että se pääsee käyttöön!
Pieni pala Lappia kotona
Keräsimme koko perheelle yhteisen rasian, johon jokainen sai tuoda mielestään tärkeitä asioita luonnosta. Lapset keräilivät luontonsa mukaisesti kiviä ja keppejä, ja taisivat napata mukaansa myös jäkälää. Laatikkoon päätyi lopulta pikkuneidin kivi, joka näytti hänestä jäänpalaselta, mikäs sen sopivampaa! Mitään näistä emme poimineet kansallispuiston alueelta. Tavoitteena oli löytää kaikki niin, ettei mistään tarvitse katkaista palaa, mutta suopursusta ja luhtavillasta taitoimme pienet palaset laatikkoon. Meidän laatikossa on näiden lisäksi havunneulasia, pala kanervaa, variksenmarjan ja puolukan varpu. Näitä katsoessa ja nuuhkiessa tulee hyvä mieli ja tuntuu, että Lappi ja luonto olisi nyt paljon lähempänä.
Olemme onnekkaita, kun pääsemme suhteellisen usein käymään Lapissa. Tämän on mahdollistanut minun hoitovapaani, sekä mökki, jota saa usein lainata. Tänä syksynä tilanne oli eri, kun minä aloitin opiskelut, eikä arkivapaita enää ole. Olin jo (pitkin hampain) hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän perhe tänä vuonna Lapin ruskaa näe, mutta ei mennyt montaa minuuttia siitä, kun sain vihreää valoa harjoitteluni hyväksilukemiselle, kun olin jo henkisesti alkanut pakata retkikamoja. Olihan siinä vielä mutkia matkassa, mutta edes se pieni mahdollisuus päästä nauttimaan Lapin luonnosta piristi kummasti.
Porokämpän rappusilla
Pääsimme onneksemme tänäkin syksynä kokemaan Lapin kauniin ruskan ehkä hieman myöhemmin, kuin aikaisempina vuosina, mutta tällä viikolla maaruska oli todella kaunista. Puissa ei ollut enää paljon lehtiä, mutta tätä me lähdimmekin tällä kertaa hakemaan. Reissumme viimeisenä päivänä päätimme lähteä Pallakselle, koska puuton tunturimaisema veti kaikkia retkeilijöitä puoleensa. Arvelimme, että lapsetkin jaksaisivat retkeillä täällä, olimmehan ajatelleen kiertää Vatikurun luontopolun, joka on noin 3,5 km mittainen ja suhteellisen helppokulkuista.
Pallakselle päästyämme ilma oli kaunis, hieman sumuinen, mutta värit korostuivat tässä ihanassa syysilmassa. Luontokeskus oli auki, joten kävimme kurkkaamassa sisällä ja tietysti vessassa, olihan Äkäslompolosta jonkun verran matkaa tänne.. Vierailijoita pyydettiin käyttämään sisällä maskia ja käsidesiä oli tarjolla ja tätä pyyntöä noudatimme mielellämme.
Virallisia taukopaikkoja ei Vatikurun luontopolun varrella ole, mutta vanhan porokämpän rappusilla sai nautittua ihanan eväshetken. Meillä oli eväät ruokatermarissa ja kyllä taas maistui eväät hyviltä luonnon helmassa. Nautiskelimme viimeisestä retkipäivästä taukopaikalla kaikessa rauhassa, kunnes joku sanoi ääneen sen mitä minäkin olin miettinyt: Mitä jos sittenkin kierrettäisiin Taivaskeron kierros? Nopea arviointi eväiden ja juomisten riittävyydeksi ja pieni haastattelu 5-vuotiaalta, jaksaisikohan hän lähteä valloittamaan tuota tunturia, joka juuri ja juuri näkyy sumun läpi. Hän vastasi myönteisesti ja meillä oli evästä riittämiin niin päätimme lähteä nousemaan vielä korkeammalle.
Taivaskerolle
Taivaskeron kierroksella on mittaa n. 8 kilometriä, joten pieni lisäeväs, jonka voi sujauttaa pienille retkeilijöille (ja aikuisille) pitää hyvän retkimielen korkealla. Pähkinät, kuivahedelmät, keksit, suklaa, kaikki nämä ovat mainioita mukanapidettäviä, joista saa varmasti lisää virtaa. Meitä oli mukana 4 aikuista, joten kaikilla ei ollut kantamusta selässä ihan tarkoituksella. Mieheni kantoi pikkusiskoa rinkan kyydissä ja Mikaelin vanhemmat kantoivat (nyt jo tyhjemmät) päiväreput, joten minä pystyin tarpeen tullen nappaamaan isoveljen reppuselkään, jos jalat väsyivät. Jonkunlaisia pätkiä kannoin pikkumiestä selässäni, kunnes hänen jalkansa taas jaksoivat kipittää ylämäkeen. Katselimme matkalla poroja ja etsimme luonnosta eri värejä ja pidimme mielenkiintoa retkeilyyn yllä erilaisilla tehtävillä. Ei saa koskea maahan-leikki oli ylempänä rakkakivikossa aika helppo toteuttaa tällä kertaa.. Söimme leikisti jopa lähestyvää pilvenhattaraa ja ihmettelimme, kuinka olemme niin korkealla että olemme ihan pilvessä.
Kohti Taivaskeron huippua
Sumun seasta löysimme niin sanotun puolen välin, kun tulimme Olympiatulen muistomerkille. Siellä otimme muutaman kuvan, nappasimme pientä suupalaa ja aika nopeasti lähdimme laskeutumaan alaspäin. Huipulla oli kova tuuli, eikä maisemat juuri avautuneet meille, joten halusimme tuulen suojaan. Pienintä kyytiläistä (joka nukahti viimeisellä pätkällä) suojasimme lisälämmikkeillä. Välillä pilvet rakoilivat ja saimme nähdä upeita maisemia ympärillämme, mutta hyvin vähäisesti. Taivaskeron huipulta laskeuduttiin alaspäin ja virallinen polku olisi jatkanut eteenpäin, mutta me halusimme tulla kurua pitkin alas ja etsimmekin aikaisemmin näkemämme polun, mitä lähdimme sitten laskeutumaan. Tämä olisi ollut siinä sumussa hankalampaa, jos emme olisi kiertäneet tätä samaista reittiä aiemmin, joten tiesimme suurinpiirtein, mihin suunnistaa.
Vatikurun varrella
Kurun pohjalla mutkitteli pieni puro, jota seurailimme pitkän tovin. Kun pikkusisko heräsi päiväuniltaan, pidimme pientä evästaukoa, jonka jälkeen neitikin halusi kävellä loppumatkan. Siinä sitä sitten käveltiin selkä kyyryssä valmiina nappaamaan hänet kiinni, jos hän horjahtaisi ja tipahtaisi puroon.. Aikalailla vakain askelin hänkin taivalsi eteenpäin, isoveljen hyppelyt aiheutti ehkä enemmän päänvaivaa minulle, mutta kuivin jaloin selvittiin! Kurussa oli aivan ihana kävellä ja ihastella niitä kaikkia värejä, mitä luonnossa oli. Ylempänä ei ollut juuri näkyvyyttä niin nautimme tästä väriloistosta hieman alempana. Söimme matkan varrella mustikoita, puolukoita ja kaarnikoita niin lapsetkin jaksoivat taas eteenpäin.
Pallaksella oli tosi kauniit värit
Nousimme alhaalta kurusta takaisin Vatikurun luontopolulle ja kipittelimme porokämpälle etsimään geokätkön, jonka olimme aiemmin unohtaneet katsoa. Siitä takaisin luontokeskukselle ja autolle olikin pelkkää alamäkeä, jonka lapset melkein juoksivat. Ei voi kun ihmetellä sitä sitkeyttä ja voimaa, mikä näissä kahdessa on. Olimmehan retkeilleet jo monena päivänä ja aina vaan he jaksoivat iloisin mielin. Pallaksella käynti kruunasi meidän ihanan ruskareissun ja tällä sitä taas jaksaa, ainakin sinne seuraavaan sesonkiin!
Uusi kausi perhepartiossa on jälleen alkanut ja ensimmäinen kokoontumiskerta pidettiin Botnihallin laavulla. Olimme kuulleet, että laavu on aika uusi, muttemme löytäneet enempää tietoa paikasta, joten päätimme yhdessä toisen partio-ohjaajan kanssa käydä tutustumassa paikanpäällä, ennenkuin veisimme laumamme paikalle. Samalla saimme pienen pyörä- ja kävelylenkin arki-iltaan.
Botniahallin laavu
Laavu sijaitsee ihan Botniahalllin parkkipaikan tuntumassa, joten tähän pääsee myös esteettömästi retkeilemään vaikka rattaiden tai pyörätuolin kanssa. Laavu on iso, joten sinne mahtuu isompikin seurue viettämään vaikka iltaa eväiden kanssa. Laavulla on myös hormillinen tulisija, mutta puita ei varastossa ainakaan tällä kertaa ollut. Laavun edessä on kuntoilualue ja pururata lähtee ihan laavun vierestä.
Botniahallin pururadalla
Me nautimme metsän tarjoamista mahdollisuuksista leikkeihin ja kiipeilyihin, mutta pururadan varrella oli tasaisin väliajoin jonkunlainen kiipeilytehtävä tai este, joka täytyi ylittää. Esteet olivat yllättävän vaikeita, enkä minä ainakaan näitä pystynyt selvittämään! Pururata on merkitty karttaan ja lisäksi metsässä menee merkitty polku, jota pitkin voi kävellä tai meidän tapauksessa juosta. Tämä paikka on ainakin minulta jäänyt kokonaan käymättä, vaikka sinne onkin aika lyhyt matka meiltä Asevelikylästä.
Ihanaa, että tällaisia esteettömiä nuotiopaikkoja rakennetaan, koska ei aina ole aikaa eikä mahdollisuutta läheä pidemmälle retkelle. Ainakin meidän perhepartio-tarkoitukseen tämä paikka on parempi kuin hyvä, sillä ympäristö houkuttelee lapsia leikkeihin ja saamm tehtyä joitain tehtäviä, mitä kololla emme välttämättä saisi tehtyä. Ensimmäisellä kerralla keräsimme materiaalit omiin luontolaatikoihin, joille jokainen etsii kotona sopivan säilytyspaikan. Ajatus on lähtöisin Sibeliuksen luontolaatikosta, jossa kerätään tulitikkuaskiin oma metsä. Varmasti pienimmiltäkin onnistuisi kerätä sopivan pieniä asioita tulitikkulaatikon kokoiseen rasiaan, mutta suurin osa keräsi isoja keppejä ja käpyjä, niin ehkä tähän tarvittiin hieman isompaa rasiaakin..
Luontorasiaan metsän aarteita
Ihanaa että partio on taas alkanut, toivottavasti saamme jatkaa tapaamisia koko vuoden, koska tämäkin on paljon mukavampaa yhdessä!
Olen tämän kesän aikana joutunut himmailemaan juoksuharrastukseni kanssa, koska kantapää on vaivannut oikeastaan keväästä saakka. Olenkin valinnut lenkkini tarkkaan ja hartaasti, käynyt vain silloin tällöin nautiskelemassa polkujuoksusta jollain ihanalla paikalla. Ajattelin tähän listata hyviä lenkkejä polkujuoksuun ja ainakin omat lempipolut ovat tässä listassa näkyvillä. Kaikkia Vaasan seudun polkuja en ole (vielä) kiertänyt, joten jos jollakulla on tiedossa erinomainen lenkkipaikka ja haluaa jakaa sen, laitahan viestiä kommenttiboxiin tai instagramiin! Minut löytää sieltäkin nimellä @asevelikylassa
Useimmiten käyn juoksemassa Degerträskin maastossa, Degerträsk on pikkuinen järvi Alskatintien ja Hongikontien välimaastossa. Sinne taitaa päästä myös Svartholmsvägenin kautta, mutta tässä asiassa en ole ollenkaan varma. Lenkeillä näkee, kuinka autoja on pysäköity polun viereen, mutta itse lähden juoksemaan aina Hongikontien päästä. Maasto on kaunista, löytyy metsää, järvimaisemaa ja suota. Lenkin varrella kukkivat suopursut antavat ihanaa tuoksua kesäisille lenkeille. Pidän tästä paikasta eniten, koska paikka on upea minä vuodenaikana tahansa. Tämä kirjoittaminen saakin minut haluamaan näihin maisemiin, vaikka tällä hetkellä en pystyisikään juosta.
Syy jalkani tämän hetkiseen arkuuteen löytyy viime viikonlopun lenkistä, kun taas tauon jälkeen kävimme mieheni kanssa lenkillä. Juoksimme pitkästä aikaa Iskmo-Jungsundin vaellusreitillä, joka on noin 12 km pitkä. Retkeilynäkökulmasta olenkin kirjoittanut aiemmin ja tästä postauksesta löytyy hyvät vinkit taukopaikoille! Lähdimme lenkille reitin alkupäästä, Jungsundin jalkapallokentän vierestä. Metsä on ihana, mahtavin tämä reitti on ollut kiertää keväällä, kun pienet fladat olivat vielä jäisiä. Jäin miettimään, että miltähän näyttäisi tämä reitti ruska-aikaan.. Se täytyy selvittää! Edelliseen postaukseeni reitistä täytyy tehdä yksi muutos, kun reitti Hallonnäsistä Björnhällsfladalle oli muuttunut radikaalisti, kun alueella on tehty avohakkuuta. Itse en tälle lenkille enää maisemien takia lähtisi, ehkä puolukan perässä voisin tämän kulkea. Muilta osin reitti on edelleen ihana!
Keväällä kävimme juoksemassa Kuniledenillä, myöskin noin 12 km pitkän reitin. Tältäkin alueelta löytyy lyhyempiä reittejä, mutta niitä emme ole lasten kanssa vielä kiertäneet, joten retkipostaus tulee luultavasti ensivuonna, ellemme vielä lähde sinne ruskaretkelle. Jos jollain reitillä on ollut kauniita paikkoja, niin täällä. Polku kulkee pitkin kalliota pitkän matkaa ja jäkälämattoja on joka puolella. Harmi vain, että osa lenkistä oli hakkuiden jäljiltä risukkoa eikä kivasta tai helppokulkuisesta polusta ollut tietoakaan. Alueella oli kuitenkin mielenkiintoisia paikkoja, kuten luolia ja louhos, joten kyllä täällä täytyy lasten kanssa käydä jonkunlaisella retkellä!
Öjbergetin luontopolku oli myöskin uusi tuttavuus, tämä polku on aika lyhyt, vain 2,5 km. Tämän kun juoksee pari kertaa ja käy vielä nousemassa portaat niin kyllähän siinä itsensä saa vedettyä piippuun. Koska ollaan Vaasan korkeimmalla kohdalla, löytyy reitiltäkin korkeuseroja. Maasto on täälläkin kaunista ja joissain kohdissa voisi luulla olevansa rakka-kivikkoisella tunturilla. Upeita kallioita ja muutama kelopuu sai ainakin minut kuvittelemaan itseni juoksemaan Äkäslompolon lempparipoluilla. Täältä löytyy taukopaikka, mutta nuotiopaikkaa ei retitillä ole. Tämäkin on retki-listalla, jos sen jälkeen sitten kirjoittelen tarkempaa infoa retkinäkökulmasta. Öjbergillä voi toki juosta latupohjaakin pitkin, mutta me juoksemme mielellämme polkuja pitkin, siksi reitiksi valikoitui luontopolku.
Hyvä polku aloittelevalle polkujuoksijalle on Pilvilammen luontopolku. Se on noin 3 kilometriä pitkä ja helppokulkuinen. Polku päättyy hiekkatiehen, joka vie Närvänmutkan taukopaikalle. Siellä on muuten uusi hieno grillikatos, johon mahtuu useampikin grillailija! Pilvilammelta löytyy pitkät pätkät polkuja muutenkin, mieheni otti alkukesästä osaa NUTS-virtuaalikisaan ja juoksi ristiin rastiin polkuja Pilvilammella 34 kilometrin verran.
Öjenin luontopolku Sundomin sillan jälkeen on keskustassa asuville lähin luontopolku. Öjenin reitti on noin 4,5 km pitkä ja siellä on hienoa vanhaa metsää, minkä läpi polku kulkee. Täällä olemme olleet perheen kanssa useasti ja täältä löytyy postaus reitistä! Jos haluaa nopeasti metsäpoluille juoksemaan, on Öjen siihen erinomainen vaihtoehto.
Ensi kesää ajatellen olemme katsoneet, että Sommarössä menee noin 7 kilometrin mittainen reitti linnakealueelta Sommarösundin uimarannalle. Se reitti houkuttelisi kovasti! Sommaröhön lähtö on kuitenkin vähän isompi juttu, on sinne kuitenkin matkaa jonkun verran meiltä Asevelikylästä. Alue on kuitenkin todella kaunista ja siellä saisi varmasti hieman pidemmänkin lenkin tehtyä, jos kiertää polkuja Sommarön linnakealueella. Täällä olemme käyneet kesän aikana useastikin, retkeilykohteet meren rannassa ovat meidän mielestä kaikista houkuttelevimpia.
Nämä polut ovat ne yleisimmät, millä me käymme juoksemassa. Eihän näihin maastoihin kyllästy, mutta olisi tosiaan kiva kuulla muistakin juoksureiteistä tässä lähistöllä! Syksy on oikein erinomainen aika käydä metsässä juoksemassa kun ilmassa on ihanaa syksyn kirpeyttä ja ilma on raikas. Ihanaa syksyn alkua!
Hei. Olen Anna, kahden pienen lapsen äiti. Asumme rintamamiestaloalueella Asevelikylässä. Rentoudun neulomalla ja hankin harmaita hiuksia haalimalla itselleni liikaa projekteja. Aina tilaisuuden tullen retkeilemme yhdessä perheen kanssa.
