Telttailu kuuluu meidän perheen kesäohjelmaan ja viime viikonloppuna toteutimme yhden telttaretken ihanissa Merenkurkun maailmanperintöalueen maisemissa, Mustasaaren Björköbyssä. Telttaöitä on useimpina kesinä kertynyt 2-3, tänä vuonna koitamme nukkua öitä ulkona hieman enemmän, kun lapsetkin ovat jo vähän isompia, eikä kumpaakaan tarvitse enää kantaa. Lisäksi reitit pidentyvät, kun jalat kantavat jo pidempiä matkoja. Tämänkertainen retkipaikka oli Långgrundet, joka on taukopaikka Björkö-Panike vaellusreitin varrella. Matkaa parkkipaikalta leiripaikalle on pikkuisen yli 3 kilometriä, joka oli erittäin sopiva matka 4- ja 6-vuotiaille. Auton jätimme Svedjehamnin parkkipaikalle, joka on suosittu retkipaikka itsessään Saltkaret-näkötorneineen ja luontopolkuineen. Täältä voit lukea lisää tästä osasta maailmanperintöaluetta.

Långgrundetiin vievä polku ohittaa näkötornin, sekä kalojen kutupaikalle vievän sillan ja jatkaa samaa matkaa Bodvattnet runt-luontopolun kanssa. Puolessa välissä matkaa vaellusreitti haarautuu oikealle, kun luontopolku palaa ympyräreittinä takaisin lähtöpisteeseen. Polku on lähes koko matkan helppokulkuista ja oikein hyvin huollettua, paikoin on kivikkoista, jolloin se on erinomainen ”lattia on laavaa”-leikkiä varten. Leikimme tätä leikkiä usein lasten kanssa, jotta matka taittuisi vähän keveämmin. Polku on todella kaunis ja varsinkin tähän aikaan vuodesta todella vihreä. Polun varrelle osuu hauska yksityiskohta, kun täytyy kiivetä lammasaidan ylitse. Lapset kiipesivät yli suhteellisen helposti, koiralle meinasi iskeä rimakauhu.

Långgrundetin levähdyspaikalta vaellusreitti jatkuu vielä eteenpäin ja seuraava etappi sillä olisi vesistön ylitys, joka täytyy tilata erikseen. Emme itse ole tätä reittiä koskaan kävelleet, se täytynee vielä joskus patikoida. Levähdyspaikka on oikein hyvin varusteltu, sieltä löytyy tilava keittokatos, missä oli useampi tulipesä, kaksi pöytäryhmää, käymälä sekä laituri. Meillä oli tarkoitus tulla tänne melontaretkelle, mutta lintukoiralla oli vaikeuksia pysyä kanootissa.. Maailmanperintömaisemat ovat erinomaisia melomiseen, kanootilla/kajakilla pääsee matalistakin paikoista hyvin. Teltalle löytyisi useampikin paikka, me pystytimme omamme näköalapaikalle. Ilma oli lämmin, joten teltan ovet sai olla auki ja saimme ihastella merinäköalaa makuupaikaltamme.

Lapset eivät malta nukahtaa teltassa, koska heillä on niin kivaa. Ideana on aina venyttää iltoja teltan ulkopuolella, jotta saisivat mennä vasta väsyneenä telttaan, mutta kumpikin haluaa mennä telttaan sisälle aina aikaisin, joten illat ovat vähän pitkiä.. Ehkä ensi kerralla malttavat seikkailla hieman pidempään ulkona! Uni tuli kuitenkin äänikirjan avulla, kuuntelemme esikoisen toiveesta Aino Huilajan ”Pakumatkalla” jo toistamiseen. Ennen nukahtamista rupesimme kuitenkin kuulemaan kellon ääniä, sekä määkinää. Äänet kuuluivat aina vain lähempää ja lopulta kurkkasimme ovesta ja teltan edessä nökötti lammaslauma. Onneksi valpas vahtikoiramme nukkua posotti tyytyväisenä pikkusiskon jalkopäässä, joten ei syntynyt mitään selkkausta. Lampaat taisivat säikähtää meitä ja kirmasivat pois. Parin tunnin päästä valpastui vahtikin ja vaati päästä pihalle nuuskimaan jälkiä.. Penskallakin on vielä vähän opettelemista telttaöistä. 😀

Ilmat suosivat meitä oikein kunnolla, aamu oli lämmin ja kevyt tuuli piti hyttysetkin poissa. Yleensä meidän teltta-aamut ovat joko sateisia tai ilma on sankkana hyttysistä. Saimme nauttia herkkuaamupalasta merenrannalla ja pakkasimme kamppeet kaikessa rauhassa. Lapset kantoivat osan omista tavaroistaan, pienemmällä oli pehmokaveri, kerrastot, juomapullo ja matkaeväät omassaan, isoveikka kantoi näiden lisäksi vielä makuupussinsa. Paluumatka taittui yllättävän kevyesti, välillä pidettiin eväspaussi (taatelia ja kuivahedelmiä) ja välillä pysähdyttiin kiikaroimaan maisemia. Etenemme lasten tahtiin ja koitamme tehdä kävelystä heille mukavan keksimällä erilaisia tehtäviä. Pienempi meinasi väsähtää kesken kaiken, mutta kun sai näkötornin kiikariinsa, alkoi askel kiihtyä ja torniin piti päästä kiipeämään.. On nämä lapset vaan mahdottomia tapauksia.

Kokonaisuudessaan erittäin onnistunut retki, vaikka omat yöunet jäivätkin hieman vähäisiksi myöhäisen nukkumaanmenon ja koiran yöllisen seikkailun ansiosta. Paikka oli oikein mainio ja yö luonnossa antaa aina uutta voimaa. Suuret suositukset tälle retkipaikalle, meidän seuraavat telttayöt nukutaan aika paljon pohjoisemmassa!

Kaupallinen yhteistyö Wasalinen kanssa

Vietimme viikonlopun ihanassa Uumajassa perheen kanssa. Tällaista pientä maisemanvaihdosta onkin kaivattu jo pitkään, varsinkin kun meidän perhe on aika liikkuvaista sorttia ja lapsetkin ovat jo kyselleet meidän reissujen perään jo hyvän tovin. Uudella laivalla matkustaminen on ollut puheissa jo pidempään, onhan se nyt aikamoinen elämys päästä upouudella laivalla seilaamaan. Aurora Botnia on maailman ympäristöystävällisin matkustaja-autolautta, joka aloitti liikennöinnin Vaasan ja Uumajan välillä syksyllä 2021. Lisätietoa laivasta ja rakennusprojektista löytyy tämän linkin kautta.

Kävimme perheen kanssa Uumajassa vuonna 2019 vanhalla laivalla ja esikoinen muistelee sitä edelleen lämmöllä. Hän oli kovin utelias näkemään, miten vanha ja uusi laiva eroavat toisistaan. Me vanhemmat kaipasimme eniten sitä pientä loman tuntua ja vaihtelua tähän meidän arkeen. Olemme tehneet useita päiväreissuja mieheni kanssa Uumajaan, mutta lasten kanssa tällainen päiväreissu tuntuu hiukan raskaalta, joten päätimme viettää viikonlopun Uumajassa. Listasin tähän postaukseen, mitä kaikkea teimme Uumajassa viikonlopun aikana.

Tällainen miniloma Uumajassa on Vaasalaisille ehkä helpoin tapa lomailla ulkomailla. Ajoimme auton satamaan ja astuimme laivaan ja siinä sitä sitten sai aloittaa lomailun. Satamaan pääsee myös bussilla, jos ei ole autoa tai ei meinaa sillä ajella illalla kotia. Me söimme laivan ravintolassa aamupalan, niin kenenkään ei tarvinnut herätä turhan aikaisin. Minä ja toinen lapsista tarvitsemme aamulla hyvän aamupalan niin ei nälkäkiukku pilaa lomanaloitusta. 😀 Olimme varanneet aamupalan laivalta jo etukäteen, niin saimme vain kävellä valmiiseen pöytään. Lapset eivät olisi millään malttaneet suunnata suoraan aamupalalle, vaan olisivat halunneet tutkia heti koko laivan. Aikaa tutkimiselle kuitenkin on, laivamatka Uumajaan kestää 3,5 tuntia.

Laivalla kiersimme katselemassa aurinkokannen, leikkipaikan, kaupan, hyttikäytäviä, pubin, kahvilan ja ravintolan. Menomatkalla lapset eivät meinanneet jaksaa olla paikoillaan hetkeäkään, pienempi leikki jonkun aikaa leikkipaikassa, esikoinen (6 v), ei juuri enää viihtynyt leikkialueella. Kuulemma kaipaili vanhan laivan moottoripyöräpeliä. Hän sai viihdykettä, kun haimme kaupasta vähän herkkuja ja pelailimme erilaisia pelejä. Istumapaikkoja riitti tässä laivassa, joten istuskelimme pubin edustalla ja opettelimme uusia korttipelejä. Laivan livebändi viihdytti matkustajia ja meidän perheen pikkusisko rakastaa musiikkia ja halusikin kuunnella pitkään bändin soittoa.

Laiva saapuu Ruotsissa Holmsundin satamaan, josta on yhteysbussi Uumajan keskustaan tai Ikeaan. Me olimme varanneet paikkamme etukäteen, jolloin säästää lipun hinnassa ja saa varmasti paikan, mutta paikanpäältäkin voi saada lippuja. Suosittelen hankkimaan kuitenkin liput etukäteen. Olimme sopineet lasten kanssa, että ensin kiertelemme muutaman kaupan, jonka jälkeen käymme lounaalla ja sitten menemme hotellille. Uumajassa on vähän eri valikoima liikkeitä, kuin Vaasassa, joten on kiva kierrellä katselemassa. Lapsille oli luvattu pienet kesäreissulelut, joten suuntasimme Åhlensin lastenosastolle niitä tutkimaan. Samalla sain katsottua lapsille vähän vaatteita, koska leluosasto on näppärästi samassa paikassa lasten vaatteiden kanssa. Meillä oli muutama paikka, missä halusimme käydä, mutta mitään suurempaa kaupoissakiertelyä emme harrastaneet tällä kertaa. Vinkkinä muillekin, Utopian kauppakeskuksessa löytyy vessat, kun se hätä jossain vaiheessa kuitenkin yllättää!

Uumajan keskusta on kiva, kun siellä ei liiku autoja. Torin ympäristössä on lapsille pieni leikkialue ja muutenkin keskusta on viihtyisä kaikkine kahviloineen. Meillä on perinteenä käydä lounaalla Lottas Krogissa, joten sinne suuntasimme tälläkin kertaa, sieltä saa lounasta niin lapsille kuin aikuisillekin. Mahat täynnä suuntasimme hotellille viettämään pientä lepotaukoa ennen lasten odottamaa uintia. Matkan varrella poikkesimme vielä torin laidalla sijainneeseen karkkikauppaan, mihin lapset olivat koko päivän vinkuneet. 😀 Olimme sopineet etukäteen, että menemme uimaan Navet:n ja se oli lasten mielestä tämän reissun parasta antia. Navet:ssa on tavallinen uima-allas ja sitten elämyspuoli, joka on vähän enemmän kylpylämäinen. Sieltä löytyy altaita pienille ja isommille hurjapäille, vauhdikkain liukumäki oli sen verran hurja, etten siihen itse uskaltautunut.. Elämysaltaan aukioloajat kannattaa tarkistaa, ennen kuin menee paikanpäälle. Uimisen jälkeen suuntasimme väsyneinä, mutta onnellisina hotellille syömään iltapalaa ja sitten saimmekin painua pehkuihin.

Hotelliyöpymisissä parasta on aamupala, eikä se tälläkään kertaa pettänyt. Söimme niin tukevan aamupalan, että ajattelimme pärjätä sillä laivalle asti, jossa meillä oli varaus saaristolaispöytään. Sunnuntaisin Uumajassa ei juuri mikään liike ole auki ja bussi laivalle lähtee vasta 11.40 niin jotain tekemistä kaipasi aamuksi, sillä lapset heräsivät kello 7 maissa.. Uumajan Ikea ja siinä vieressä oleva Avion ostoskeskus avaa ovensa sunnuntaisinkin kello 10, joten päätimme suunnata sinne viettämään viimeiset tunnit Ruotsin puolella. Menimme paikallisbussilla, joka lähtee ihan läheltä keskustan toria. Ikeasta löytyi muutama tarvittava juttu ja samalla vielä viimeinen listalla ollut ostettava löysi tiensä meille kotiin. Osa päiväristeilijöistä jäikin suoraan tähän ostoskeskukseen, eikä ole ihme, sieltä löytyi melkein samat liikkeet kun keskustasta ja kauppakeskus on tosi iso, niin kuluuhan sielläkin aika!

Satamaan ja laivaan päästyä menimme ravintolaan syömään, jonka jälkeen samanlainen kierros laivalla ja lopulta päädyimme leikkihuoneeseen. Pikkusisko löysi itselleen kaverin, isoveli halusi pelata oppimiaan korttipelejä. Näin se matka sujui rattoisasti, kunnes olimme yhtäkkiä kotisatamassa kello 18 maissa illalla. Tuntuu hassulta ajatella, että olimme lähteneet vasta edellisenä päivänä reissuun. Matka tuntui paljon pidemmältä ja meidän miniloma oli tosi ihana. Olisi kiva kuulla, jos saitte tästä postauksesta uutta tietoa tai ideaa lähteä reissuun. 🙂

Kaupallinen yhteistyö : Original Sokos Hotel Arina

Lappiin on meiltä Vaasasta aika pitkä matka. Useimmiten ajamme sen putkeen, lapset ja koiranpentu ovat hyviä matkustajia eivätkä turhista nurise, mutta joskus on kiva pätkäistä matka ja jäädä yöksi Ouluun. Oulu on meiltä katsottuna noin puolessa välissä matkaa ja Oulu on kiva kaupunki, vaikka sen seinistä tuttu slogan ehkä muuta väittääkin. Olemme yöpyneet lasten kanssa Original Sokos hotel Arinassa aiemminkin, kesällä Oulun keskusta oli tosi ihana ja siellä oli kiva kierrellä. Nyt näin talvipakkasilla olikin ihana parkkeerata auto lämpimään pysäköintihalliin ja katkaista kotimatka pienellä hemmottelulla. Sitähän se on, yö hotellissa ihanine aamupaloineen ja puhtaine lakanoineen, hemmottelua.

Meidän perheeseen kuuluu kaksi lasta ja koiranpentu, joten ajattelin hotellihuoneen löytymisen olevan vaikeaa. Sitä se ei ainakaan Arinassa ollut, sillä meille löytyi ihana huone, jossa oli lapsille oma sänky ja koirakin oli lämpimästi tervetullut. Kaiken lisäksi huone oli juuri uudistettu ja aivan ihanasti sisustettu! Mielikuvissa koirahuoneet oli ehkä hieman erilaiset, kuin se, mihin astuimme.

Arinassa on uudistettu huoneita, meidän huoneen teemana oli lohi. Huone oli kaunein ja kodikkain, missä olen vieraillut. Meidän 10 kk ikäinen Walesinspringerspanielin pentu nuuhki täpinöissään huonetta ja tutki jokaisen pienen nurkan. Koiralle tuli huoneen mukana vähän herkkuja ja lemmikkikäärme ja lisäksi saimme hyvän tietopaketin paikallisista koirapuistoista ja lemmikkiystävällisistä ravintoloista. Jos olisimme olleet yhtään pidempään, olisimme lähteneet puistoilemaan pitkän ajopäivän jälkeen. Tällä kertaa kiertelimme hotellin ympäristössä tutustumassa uusiin nurkkiin.

Sillä välin, kun pentu ulkoili, minä kävin ihmispentujen kanssa kuluttamassa virrat pois Arinan uudistetussa leikkihuoneessa. Uusi leikkihuone olikin aivan valtava ja siellä riitti tilaa peuhata! Oli autorataa, liukumäkeä, pallomerta, lukunurkkauksia, kiipeilymahdollisuuksia ja ihan kaikkea, mitä voi leikkihuoneelta kaivata! Siellä vierähti lasten kanssa tovi jos toinenkin ja ihan hiestä märkinä lähtivät sieltä kohti huoneessamme ollutta saunaa. Monessa pienessä saunassa käyneenä nämä löylyt olivat kyllä todella hyvät. Väsytettyinä lapset ja pentu kävivät unille ja hyvin meitä kaikkia nukuttikin.

Olen joskus aiemminkin maininnut täällä, miten minä ja esikoinen ollaan hotelliaamupalojen suuria ystäviä. Muutkin perheenjäsenet toki siitä nauttivat, mutta ehkä ei ihan samalla tasolla. Lapset, varsinkin esikoinen rakastavat kerätä lautaselleen juuri niitä tarkkaan valittuja herkkuja, eikä minulla ole siihen mitään puuttumista. Itse nautiskelen yhtä hartaasti aamupalan antimista. Saimme mahat täyteen aamupalalla ja pentu pääsi aamulenkilleen ja siitä olikin hyvä jatkaa matkaa kotia kohti.

Vierailu oli ihana, tätä hotellia voin vain lämmöllä suositella kaikille muillekin, kuin pohjoiseen matkaaville.

Kaupallinen yhteistyö: Wasa Up- kiipeilykeskus

Meillä oli vuosipäivä viime viikolla ja halusimme juhlistaa sitä treffeillä. Nykyään tulee käytyä harvoin ravintolassa treffeillä, yleensä vietämme yhteistä aikaa metsässä tai lenkillä, joten oli kiva järjestää jotain hieman erityistä tähän hetkeen. Paljon on asiat muuttuneet näiden 14 vuoden aikana, kun on vuosipäivän lisäksi hääpäivä, kihlapäivä, äitien- ja isänpäivä juhlittavana, joten vuosipäivän kunniaksi on tullut vähemmän käytyä treffeillä. Ensimmäisiä vuosipäiviä juhlistettiin esimerkiksi Tallinnan tai Riikan reissuilla, parina viime vuonna ollaan oltu kotisohvalla ja laitettu jotain hyvää iltapalaa. Tänä vuonna päätimme kuitenkin lähteä treffeille ja koska yhdessä tekeminen on ihanaa ja liikkuminen yhdistää meitä, vietimme treffejä kiipeilyn yksityistunnille Wasa Up:lla. Kävimme aiemmin esikoisen kanssa kiipeilemässä ja se oli todella hauskaa! Meille jäi seinän kanssa muutamia selvittämättömiä asioita, joten täytyi päästä uudelleen kokeilemaan, jospa ne asiat tällä kertaa ratkeaisi.

Kiipeilyn yksityistunti varataan etukäteen ja se suunnitellaan jokaiselle asiakkaalle tarpeen mukaan. Tunnille voi mennä yksin tai yhdessä, meille oli oikein hyvä mennä yhdessä niin pääsimme samalla kannustamaan toisiamme ja kokeilemaan yhdessä uusia haasteita. Meillä ei varsinaisesti ole paljoa kokemusta kiipeilystä, joten meidän tunnilla harjoiteltiin kiipeilytekniikan alkeita, kokeiltiin boulderointia ja saimme testata yläköysikiipeilyä, missä varmistimme toinen toisiamme. Viimeksi mainittua saimme kokeilla vain ammattilaisen valvovan silmän alla, tähän täytyy käydä erikseen kurssi, jos haluaa toimia varmistajana. Kiipeilykeskusessa voi aivan hyvin käydä ilman tätä kurssia, sillä itsevarmistavia ratoja on monia ja ratojen otteet vaihtuvat aina säännöllisin väliajoin. Boulderointia, missä ei käytetä valjaita ja köysiä voi harrastaa ilman varsinaista kurssia. Helpompaa se saattaa olla, kun on saanut edes pientä kosketusta tekniikkaan.

Boulderointi olikin jännittävä juttu, mitä emme uskaltaneet viime kerralla edes kokeilla. Minä luulin, että omilla lähes olemattomilla käsivoimilla ei moiseen edes pysty, joten olisi tämäkin jäänyt kokeilematta ilman ammattilaisen avustusta ja muutaman oikean tekniikan tuomaa apua. Kun sitten kokeilin, huomasinkin pysyväni seinällä. En siis heti mätkähtänyt patjalle, kuten olin olettanut tapahtuvan. Se oli kyllä mahtava tunne, kun pääsin kiipeämään seinän päälle! Ai että, harvoin tulee tuollaisia endorfiiniryöppyjä urheilusta, varsinkaan kun lentopalloura on taaksejäänyttä aikaa. Ainahan urheilusta tulee hyvä olo, mutta tuo itsensä ylittäminen on kyllä mahtava tunne.

Se ratkaisettomaksi jäänyt asiakin aukesi tällä kertaa, kun yksi rata jäi viimeksi viimeistä silausta vaille valmiiksi. En millään ylettynyt ylös asti, mutta tällä kertaa tein sen! Se ei vaatinutkaan mitään ylivoimaisia ponnistuksia, vaan tekniikkaa ja oikeita jalansijoja. Miehelleni taisi edelleen jäädä hampaankoloon jotain, mutta hänpä olikin valinnut hieman vaikeamman seinän kuin minä.. Täytyypä viedä hänet uudelleen kiipeilemään, jospa se seinä sillä kertaa vallotettaisiin!

Tämä tunti antoi maistiaisen kaikesta ja saattoi hyvinkin johtaa hurahtamiseen.. Tunnin jälkeen sai jäädä kiipeilemään omatoimisesti, mutta eipä niitä voimia tämän jälkeen enää riittänyt. Tunteja voi tosiaan varata, kuten mainitsin ja tämä voisi olla mainio lahja esimerkiksi isänpäiväksi tai sitten jouluksi, jos ei halua antaa ystävälleen tai puolisolleen mitään aineellista lahjaa. Me menemme ainakin uudestaan ja joulun tienoilla, kun meidän perheen pikkusisko täyttää 4, viemme hänetkin kiipeilemään!

Kaupallinen yhteistyö: Ähtäri Zoo

Syysloma on jo ovella ja mekin halusimme tehdä jotain vähän erityistä syysloman kunniaksi. Meidän perhe pääsi vierailemaan Ähtärin eläinpuistossa, mistä olemme puhuneet jo pitkään. Emme olleet perheenä siellä vielä käyneetkään, viimeinen vierailuni sinnepäin tapahtui joskus ala-asteella, kun teimme luokkaretken Ähtärin eläinpuistoon ja Mini-Suomeen. Eläinpuiston viimeisimmät eläinhankinnat kiinnostivat minua kovasti, jättiläispandat ovat olleet lempparieläimiäni aina, joten oli ihana vihdoin päästä näkemään noita suloisia nalleja ihan läheltä!

Isopandojen asumukset olivat Pandatalossa, josta kierroksen voi aloittaa. Toinen söpöläinen köllötteli sisällä ja toinen pandoista oli ulkona evästämässä. Sisällä kehotettiin olemaan hiljaa, koska pandat ovat herkkiä äänille. Meitä vierailijoita oli paikalla todella vähän, joten meluun reagoivat liikennevalot eivät edes värähtäneet. Sisätiloissa saimme myös tutustua pandojen elämään ja siihen työhön, mitä Ähtäri Zoo tekee pandojen suojelun hyväksi. Ähtäri valikoitui pandojen elinpaikaksi otollisen ilmaston ansiosta ja mielestäni Ähtärin eläinpuisto tekee mahtavaa työtä myös muiden lajien suojelun hyväksi.

Osa eläimistä on saapunut Ähtäri Zoohon suoraan luonnosta, kun esimerkiksi Ähtärin ketut on pelastettu luonnosta ja ihmisen lemmikkinä olosta Ähtärin hoteisiin. Myös esimerkiksi muutama pöllö on pelastettu luonnosta Ähtärin eläinpuistoon viettämään eloaan. On hienoa kertoa lapsillekin näitä tarinoita ja kertoa heille samalla eläintensuojelusta sekä uhanalaisista eläimistä. Harvinainen lumileopardi olikin vaikuttava näky, kun se istui häkkinsä reunalla tarkkailemassa ohikulkevia ihmisiä. Ilvekset olivat vaikuttavia loikkineen ja sudet näykkiessään heille tarjottuja lihanpaloja. Oli aikamoisen jännittävä nähdä noita isoja petoja. Vielä vaikuttavampi näky oli tietysti karhut, jotka loikoilivat luolansa suulla saalista pureskellen. Lapset rakastivat karhujen katsomista, toivoivat jopa törmäävänsä niihin luonnossa. Itse en yhdy heidän toiveeseen, mutta saimmepahan hyvän keskustelun siitä, miten tulee toimia, jos oikeasti näkee karhun luonnossa. Keskustelua herätti myös se, miten pitää aina jättää poikaset rauhaan, vaikka kuinka olisivat yksin.

Eläinpuiston reitti oli noin kolme kilometriä pitkä, mutta ei se siltä tuntunut. Esikoinen käveli mukisematta koko matkan ja niin olisi varmaan pikkusiskokin tehnyt, jos meillä ei olisi ollut kärryjä mukana. Kärryjä löytyy myös alueelta, joten omia rattaita ei välttämättä tarvitse. Lasten riemuksi alueella oli muutama leikkipaikka, joihin jäimme hetkeksi leikkimään. Meidän lapset jaksavat kävellä paremmin, kun ovat hetken saaneet touhata ihan jotain muuta. Reitin varrella oli myös monia vessoja ja useampi mahdollisuus käsienpesuun. Ohitimme myös ainakin kolme eri eväspaikkaa, jokaisessa oli mahdollisuus lämmittää nuotio ja syödä eväitä grillin tai nuotion äärellä. Yhdessäkin taukopaikassa oli ainakin kuusi grilliä, joten siinä saa moni lämmittää eväänsä.

Eräskin näistä taukopaikoista oli hirviaitauksen vieressä ja suurikokoinen herra (tai rouva) hirvi tulikin meitä tervehtimään. Hän olisi luultavasti halunnut rapsutuksia, kun pisti päänsä aitauksen välistä.. Lapset olisivat tietysti halunneet silittää kaikkia eläimiä, mutta onneksi kyltit kertoivat eläinten luulevan sormia maukkaiksi makupaloiksi, joten lapsetkaan eivät protestoineet. Kierros oli nopeasti käyty läpi ja jälkikasvu olisi halunnut uudelle kierrokselle. Ilma oli aika kolea ja tuulinen, joten lähdimme kuitenkin autoon lämmittelemään ja syömään loput eväistä. Ajomatkaa Ähtäriin tulee Vaasasta noin kaksi tuntia, joka on mielestäni vielä hyvä matka päiväretkeä ajatellen. Alueella on muutama ravintola ja kahvila ja majoitustakin järjestetään. Syyslomalla on luvassa muitakin tapahtumia alueella. Vaikka oli vilpoinen ilma, ei se tainnut ketään vaivata, kunhan oli tarpeeksi vaatetta päällä. Eläimet olivat virkeitä ja aktiivisia, joten ajankohta oli ehkä parempi, kuin kuumana kesäpäivänä. Suosittelen lämpimästi vierailemaan Ähtäri Zoossa, tämä on mainio kohde vaikkapa syyslomalle.

Kaupallinen yhteistyö Wasa Upin kanssa

Esikoisella on syntymäpäivä huomenna ja hän täyttää mahtavat kuusi vuotta. Meillä on ollut tapana antaa esikoiselle lahjaksi yhteistä tekemistä tai kokemista, koska näistä lahjoista jää aina parhaimmat muistot. Tänä vuonna kävimme kokeilemassa kiipeilyä Wasa Upissa. Olin ollut etukäteen yhteydessä sinne ja kysellyt, kuinka pieni voisi pärjätä heidän seinällään ja alaikäraja kiipeilykeskukseen on 4 vuotta, joten se oli meidän tarpeisiin juuri sopiva. Pikkusisko jäi jalkaa polkien isovanhempien hoteisiin, joten taidamme tietää jo, mitä hänen kanssaan teemme, kunhan 4-vuotis syntymäpäivä koittaa..

Wasa Up on vaasalainen kiipeilykeskus, jossa voi harrastaa monipuolisesti useampia lajia, mm. kiipeilyä, boulderointia, acrojoogaa, pilatesta ja esteratajuoksua, eli OCR:ää. Heidän mainoslauseena toimiva ”Liikunta, jossa on sisältö”, on oikein kuvaava heidän toimintaa ajatellen. Kiipeilykeskus sijaistee kauniilla paikalla Åbo Akademin kanssa samassa rakennuksessa Rantakadulla. Aikaa kiipeilyyn ei tarvinnut varata etukäteen ja varusteetkin saa paikan päältä. Paikan päälle voi vain mennä kokeilemaan kiipeilyä tai voi varata itselleen kurssin, missä tutustuu tarkemmin lajin saloihin.

Meillä ei mieheni kanssa juurikaan ole kiipeilykokemusta. Lukioaikoina tuli liikuntatunnilla käytyä Vaasan vesitornissa kiipeilemässä, mutta siitäkin on jo 15 vuotta aikaa..Wasa Upissa saimme alkuun hyvän ohjeistuksen valjaiden käytöstä, varustuksesta ja tutustuimme eri ratojen profiiliin. Muita kiipeilijöitä oli jonkun verran, mutta ratoja on paljon, joten meille löytyi sopivan hiljainen nurkka, missä saimme rauhassa harjoitella kiipeilyä. Esikoinen toimi mallioppilaana ja Wasa Upin ohjaaja auttoi meidät alkuun seinäkiipeilyn kanssa. Esikoinen kiipesi aluksi vain metrin verran maasta, jonka jälkeen ruvettiin harjoittelemaan alastuloa.

Alastulo olikin kaikkein haastavinta minulle ja esikoiselle. Olimme kokoajan kiinni katosta roikkuvassa turva-valjaasta, joten varmistajaa kiipeilylle ei tarvittu. Minä kiipesin tietysti heti niin pitkälle kun pääsin ilman, että ajattelin alastuloa. En pelkää korkeita paikkoja, mutta kun tuli se hetki, että piti päästää irti seinästä ja luottaa ensimmäisen kerran varmistajaan, meinasi tulla pupu pöksyyn. Olin aiemmin kannustanut poikaani vain päästämään irti ja olin seissyt ihan hänen ulottuvillaan ottamassa häntä vastaan. Tehtävä osoittautui vaikeaksi ja muutaman ensimmäisen kerran hän tuli askelmia alas, kunnes oli kerännyt riittävästä rohkeutta päästämään irti. Mieheni näytti kyllä monesti mallia meille, että tästä vaan ja hän sentään pelkää hieman korkeita paikkoja.. Ensimmäisellä kerralla, kun minun piti päästää irti, oli esikoinen videoimassa suoritustani ja nauhalle taltioituikin koko neuvottelu siitä, pitäisikö päästää irti vai ei.. No, kannattihan se päästää, vaikka jännitti, koska siten pääsi uudestaan kiipeämään!

Esikoinen on rohkea kuusi-vuotias, joka rakastaa kokeilla kaikenlaisia uusia lajeja, joten tämä sopi hänelle mainiosti. Hän kiipesi joka kerta pidemmälle ja viimeisellä kerralla uskaltautui ihan ylös saakka. Koska keskuksessa on monta rataa, sai hän rauhassa kiivetä juuri niin pitkälle, kun hän uskalsi ja sai aina aloittaa uudestaan, ilman että tarvitsi päästää muita radalle. Emme olleet kokeilleet kiipeilykenkiä aiemmin ja ne olivat yllättävän tehokkaat (joskin hieman epämukavat alkuun) apuvälineet kiipeilyyn.

Meille kaikille jäi halu kokeilla uudelleen kiipeilyä ja meidän täytyy ehdottomasti ottaa mukaan pikkusisko, kun hän joulun alla täyttää neljä vuotta. Hän on myös aikamoinen kiipijämestari, joten hänkin tulee varmasti nauttimaan tästä. Myös me aikuiset haluamme päästä uudelleen, ehkä jopa kahdestaan, niin saisimme paremmin testattua omia rajojamme. Minua ainakin jäi harmittamaan yksi rata, joka jäi viimeistä palaa vaille valmiiksi.. Meidän perheeltä Wasa Up saa täydet suosittelut, kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa!

Pääsimme viikko sitten nauttimaan syyslomasta Äkäslompolossa ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston maisemissa. Rakastan syksyä ja syksy on suurella todennäköisyydellä minun lempivuodenaikani Lapissa. Saatan tosin muuttaa mieltäni taas talvella ja sitten uudestaan kesällä. En ole edes käynyt Lapissa kaikkina kahdeksana vuodenaikana, joten en varmuudella voi vielä sanoa mikä on lempparini. Syksy on kuitenkin mahtavaa aikaa väriloiston ja villapaitakelien ansiosta ja vielä paremman siitä tekee meidän synttärit. Tämä reissu ajoittui ihan syyskuun alkuun, joten virallista päivää ei kenelläkään sankareista ollut, mutta käytin tilaisuuden hyväksi ja annoin miehelleni syntymäpäivälahjaksi päivän Ylläs Bike Parkissa, jossa saa ajella alas tuntureita hyvää vauhtia. Hän nautti päivästään rinteissä ja samaa tekivät tietysti myös meidän lapset. Koska mitä isommat edellä, sitä pienet perässä..

Meillä oli lasten omat pyörät matkassa, joten vuokrasimme pyörän ja varusteet vain Mikaelille. Lasten suureksi riemuksi he tosiaan saivat harjoitella alamäkiajoa sen aikaa, kun isä nauttii omasta ajasta, eli olin laskenut meille tähän touhuun koko hissien aukioloajan verran aikaa.. Hissit aukesivat kello 11, joten olimme pelipaikalla suurin piirtein silloin. Lapsille paikka oli tuttu edellisten talvien laskettelusta, joten he osasivat lähteä suuntaamaan mattohissille jo saman tien, kun saavuttiin Ylläksen rinteille.. Isompaa täytyi hieman toppuutella ja pienempää lähteä valvomaan, joten saivat luvan lähteä laskemaan vasta, kun olin kerennyt mukaan hissiin. Lasten ja aloittelijoiden mäkenä toimi sama rinnepätkä, kun mikä talvella toimii lasten mäkenä. Mattohissi oli (onneksi) päällä kesälläkin, oli mainiota astua pyörän kanssa hissiin ja nousta sillä ylös rinnettä. Oma veikkaukseni oli, että jos hissi ei ole päällä, lapset väsähtävät ennätysvauhtia. Hissin viedessä lapset (ja minut) ylös, sai kaiken energian käyttää laskemiseen.

Esikoinen täyttää kuusi vuotta ja hänellä on ihan hyvä pyörä olemassa, tosin tähän touhuun tarvittaisiin jousitettu pyörä jos tahtoisi harrastaa vähän enemmän. Lasten rata oli kivituhkaa, joten kovinkaan suuria kuoppia tai muita esteitä ei reitillä ollut ja sitä pitkin oli helppo laskea. Pikkusisko laski potkupyörällään, joka oli aivan passeli hänelle tähän touhuun. Lapsille oli kaksi eri reittiä, kummatkin aika sopivan mittaisia pätkiä. Ilman kaatumisia ei toki selvitty, mutta olisihan se ollut suoranainen ihme, jos kuuden tunnin alamäkiajosta olisi ehjin nahoin selvinnyt.. Isompia haavereita ei onneksi sattunut, mutta muutama naarmu käsissä ja polvissa oli annettava lajin kunniaksi..

Aiempaa kokemusta ei kenelläkään tällaisessa maastossa ajamisesta juurikaan ollut, mutta meidän lasten ennakkoluuloton asenne kaikkia aktiviteetteja kohtaan on kyllä mahtava. Esikoinen lähti saman tien taluttamaan pyöräänsä vielä vähän ylöspäin, jotta saa laskea pidemmän matkan. Hän laski alkuun varovasti, mutta loppua kohden mutkat tultiin aina vaan kovemmalla vauhdilla. Minua pyydettiin ottamaan kuvaa milloin mistäkin kohdasta tai hienosta jarrutusjäljestä tai muuten vaan, koska tämä oli ”kivempaa kun olin osannut edes ajatella”. Olimme käyneet lasten kanssa muutamalla pump track-radalla kokeilemassa, joten jonkunlainen tuntuma heillä oli erilaisiin ratoihin, mutta tämä oli heistä kummastakin tosi hauskaa. Itse en todennäköisesti uskaltaisi laskea alas rinnettä, mutta sitä en lapsille kertonut, ettei äidin jännitys tarttuisi heihin. Aluksi kuljin pikkusiskon vieressä, kun hän laski alas, mutta aika nopeasti riitti se, että seisoin puolessa välissä rinnettä katsomassa tai auttamassa kaatuneita ylös. Suurin roolini oli nauttia lasten riemusta ja ruokkia nälkäiset.

Ylläksen rinteiden alaosassa on lasten oma alue, missä on leikkipuisto, laavu ja talvella pulkkamäki, joka toimi meidän muonituspisteenä tämän(kin) kerran. Lämmitimme nuotiolla hodarit ja nautimme eväspaussista. Kävimme samalla reissulla myös Ylläksen huipulla, menimme gondolilla ylös ja saimme samalla ihastella (ja vähän kauhistella) mieheni ja muiden pyöräilijöiden laskemista alas huipulta. Jos olette matkaamassa Ylläksen maisemiin lasten kanssa, käykäähän ehdottomasti kokeilemassa Bike Parkia, se on avoinna ainakin koko syyskuun!

Tällä kertaa koneen ääreen pääsee kirjoittamaan mieheni, joka osallistui tänä vuonna NUTS Ylläs Pallaksen 66 kilometrin kisaan. Olin itsekin ilmoittautunut tähän kisaan, mutta koska lastenhoitoapu jäi matkasta, saimme vetää pitkää tikkua siitä, kumpi meistä juoksee ensin. Oikeastaan siitä asiasta ei tarvinnut edes keskustella, en olisi pystynyt tällaiseen suoritukseen ainakaan yksin, joten paikka oli itseoikeutetusti mieheni. Hän suoriutui toisesta ultramatkastaan mahtavasti ja nyt on hänen vuoro kertoa kisaraporttinsa tässä. 🙂

NUTS Ylläs-Pallas, Hetta-Pallas 66 km

Osallistuin heinäkuun alkupuolella NUTSin järjestämään Hetta-Pallas -polkujuoksukisaan ja lupasin Annan pyynnöstä kirjoitella tähän blogiin pienen reportaasin kisasta. Täytyy heti näin alkajaisiksi mainita, että vaikka olen päässäni vaellellut tuota samaista polkua kisan jälkeen päivittäin, jätetään silti huomattava mahdollisuus sille, että ylä- ja alamäet pehmensivät jalkojen lisäksi päätäni, joten joitain muistiharhoja saattaa esiintyä.  

Ensin kuitenkin pientä pohjustusta: Olen aivan tavallinen 31-vuotias perheellinen mies. Urheilutaustaa on jääkiekon puolelta, mutta juokseminen vapaaehtoisesti ei kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kiinnostanut juuri lainkaan. Vuonna 2014 polveni operoitiin aika isosti ja pitkän kuntoutuksen jälkeenkin vaikutti, ettei juokseminen kuntoilumielessä onnistuisi enää ollenkaan. Jotenkin päädyin kuitenkin kokeilemaan polkujuoksua ja huomasin, että pehmeän maastonpohjan ja epäsäännöllisen askelluksen takia polvi kesti juoksua poluilla, ja luonnossa juokseminen oli muutenkin yllättävän mielekästä. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät ja polvi alkoi kestää paremmin ja paremmin, ja vuonna 2019 löysin itseni tilanteesta, että olin ilmoittautunut vaimoni vanavedessä NUTS Ylläs-Pallaksen 37 km:n kisaan. Tavoitteena meillä molemmilla oli selvitä urakasta ehjinä aikarajan puitteissa maaliin ja näin myös kävi. En kuitenkaan etukäteen arvannut, että nauttisin niin paljon polkujuoksutapahtuman yhteisöllisyydestä, yleisön ja kanssakilpailijoiden tsempeistä, kisan fyysisestä ja mentaalisesta rasituksesta sekä itsensä ylittämisen tunteesta. Jo maalissa tiesin, että tätä halusin lisää. Nälkähän kasvaa syödessä, joten seuraavaa kesää varten tähtäin laitettiin ensimmäiseen ultramatkaan ja koronan peruttua NUTS YPH:n kesältä 2020 juoksin ensimmäisen ultramatkani Himos Traililla (52 km). Osallistumisoikeus kesän 2020 peruuntuneesta Hetta-Pallas (66 km) -kisasta siirrettiin kesään 2021 ja se oli seuraava haasteeni.  

Kisaan valmistautumisestani voin paljastaa sen verran, että talvikauden osalta luotin hyväksi havaittuun, vallankumoukselliseen off season -menetelmääni. Talven aikana ei juuri tullut juostua ja salillakin kävin vain harvakseltaan, koska taktiikkanani oli säästellä voimia tulevaan kesään. Vietin siis n. 5 kk:n mittaisen ankaran voimiensäästelykauden. Keväällä oli aika kaivaa taas lenkkarit esille ja suunnata poluille, toki edelleenkin juoksumääräni vastasi murto-osaa monen muun harrastajan määristä, joten taktiikkani voi tiivistää joko muotoon ”vähän mutta laadukkaasti” tai ”vähän”. Poikkeuksena oikeastaan vain Annan kanssa muutamaan otteeseen juostut pidemmät lenkit ja kerran taisin käydä Öjbergetillä tunkkaamassa ja juoksemassa portaita vähän reilummin. Siitä huolimatta olin kuitenkin ennen kisaa luottavainen ja päätin jo hyvissä ajoin, etten keskeyttäisi kisaa muuten kuin pakon edessä.  

Ylläkselle saavuimme keskiviikkona, torstai meni kisatavaroita pakatessa ja energiaa sekä nestettä tankatessa ja perjantaina oli sitten kisan vuoro. Startti oli Enontekiön Hetasta, jonne huristeltiin busseilla Ylläkseltä. Parin tunnin ajomatkan jälkeen oli vielä n. tunti aikaa huoltaa varusteita, käydä vessassa, syödä eväitä tai ottaa vaikka pikku huilit Hetan koulun pihalla, joka toimi lähtöpaikkana. Paikalla oli 66 km:n juoksijoiden lisäksi 166 km:n juoksijat, joiden startti oli 20 min 66 km:n jälkeen. Klo 12 sitten kajahti lähtökäsky ja reilu 600 juoksijaa lähti lehmänkellojen soidessa kohti Pallasta. Reitin alkuosa ensimmäiseen huoltoon (Pyhäkero, 11,4 km) saakka juostiin asfaltti- ja hiekkateitä, joten vaikka olin päättänyt ottaa alun todella rauhallisesti, juoksin kisan nopeimmat kilometrit tällä pätkällä. Ensimmäiseen huoltoon asti jonomuodostelma oli vielä aika tiivis ja piti olla tarkkana, että malttoi mennä omaa tahtia eikä lähtenyt innokkaimpien peesiin. Ennen ensimmäistä huoltoa 166 km:n voittaja Juuso Simpanen ohitti letkan puoliksi ojan puolelta sellaisella vauhdilla, etten tiedä olisinko pysynyt perässä edes maastopyörällä.  

Huollossa oli tarjolla urheilujuomaa, suklaata, banaania, vihreitä kuulia, suolakurkkuja ja sipsejä. Napsin tasaisesti kaikkea, täytin juomarakon ja lötköpullot ja jatkoin melko nopeasti matkaa. Pian huollon jälkeen alkoikin ensimmäinen kunnon nousu kohti Pyhäkeron huippua. Juoksu vaihtui sauvakävelyksi ja pikkuhiljaa puurajan jäätyä taakse näkyvillä oli silmänkantamattomiin erämaata lähes joka suuntaan. Jatkoin päättäväisesti ja reippaalla tahdilla kohti huippua ja koholla olleet sykkeet laskivat sopivasti satunnaisten valokuvaushetkien aikana. Pyhäkeron huipun jälkeen reitti lähti laskemaan kohti Sioskurua melko jyrkkänä, mutta kuitenkin juostavana. Oman mausteensa juoksuun toi 4-5 vierekkäin kiemurtelevaa polkua, joista piti vauhdissa arvioida helpoiten juostava polku. Tarkkailin sivusilmällä mitä polkuja edessäni juoksevat valitsivat ja päättelin sen perusteella valitsinko saman vai eri polun. Näiden alamäkivoittoisten osuuksien aikana oikeiden polkujen valitseminen oli mielestäni yllättävänkin tärkeää, sillä väärän polun valitsemalla tuli potkittua kiviä ja rytmi katosi. Aina helpommilla osuuksilla tankkasin energiaa ja nestettä, jota olin varannut mukaan reippaasti. Mukana oli kaksi puolen litran lötköpulloa vedelle, sekä 2,5-litrainen juomarakko Noshtin urheilujuomalle, Noshtin vauhtikarkkeja, pussillinen Panttereita, pari patukkaa Snickersiä ja Marsia sekä merisuolaa kramppien varalle. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti siten, että saisin vähintään 60 g hiilihydraatteja tunnissa. Olin asettanut kellon muistuttamaan asiasta 20 min välein ja uskon, että tuosta olikin merkittävää hyötyä, sillä varsinkaan päivän loppupuolella ei enää tehnyt mieli syödä mitään ja sen varjolla olisi tullut helposti jätettyä syömiset ja juomiset vähemmälle ja kuukahdettua johonkin pusikkoon.  

Sioskurun jälkeen noustiin vielä pieni nousu Siosvaaralle, josta lasketeltiin pitkä ja loiva lasku kohti Ketomellaa, joka ei kuulu varsinaiseen kuulu Hetta-Pallas –vaellusreittiin, mutta oli lisätty kisareittiin siksi, että se oli autolla saavutettavissa ja sinne saatiin siten järjestettyä kisan toinen huoltopaikka. Tässä vaiheessa taivalta oli takana n. 32 km ja olin yllättävän hyvävoimainen. Tällä kertaa pidin huollossa hieman pidemmän paussin säätäen varusteitani ja syöden eväitä puunrungon päällä istuen. Kastelin myös pääni viilennykseksi, samoin kuin kaikissa muissa paikoissa, joissa siihen oli mahdollisuus. Päivä oli kuuma ja pään kastelu jääkylmällä vedellä piristi oloa selvästi. Huollon jälkeen matka jatkui kohti Hietajärveä, johon perheeni oli tullut uskollisesti kannustamaan. Pienen “juoksuhiekkapolun” jälkeen bongasin tutut hahmot Hietajärven rannasta ja poikkesin polulta kohti rantaa, jossa lapset viettivät uintihetkeä. Lapset kävivät kärkkäästi karkkieni kimppuun ja vaihdossa sain puurosmoothien, joka maistui yllättävän hyvältä. Onnistunut vaihtokauppa siis! Ketomellan lenkki oli muuten aika tylsä ja metsän suojassa hyttyset, mäkäräiset ja  muut pirulaiset kävivät armotta kimppuun. Kisan jälkeen jalat varsinkin jalat olivat aivan täynnä verisiä puremia ja syytän siitä tätä nimenomaista Ketomellan lenkkiä.  

Seiposelle noustessa matkaa oli takana hieman vajaat 40 km, ja tälläkin kertaa kisan heikoin hetki sattui näille kilometreille. Himoksella kanttasin neljänkympin kohdalla omaan höntyilyyni, enkä enää saanut energioita takaisin ylös, vaan vaikka maaliin selvisinkin, tuli loppumatkasta tuskainen. Toki silloin myös kipeytynyt nilkka vaivasi. Tällä kertaa koin olevani muuten ihan hyvävoimainen, mutta oikean jalan sisäreisi alkoi kramppaamaan jyrkässä ylämäessä niin voimakkaasti, että oli pakko pysähtyä ja pitää ylimääräinen huoltotauko. Join reilusti, imeskelin merisuolakiteitä ja venyttelin ja ravistelin jalkaa. Pikaisen tunnustelun jälkeen jalka tuntui taas toimivan, joten jatkoin matkaa, mutta Himoksen kanttauksesta oppineena kevensin hieman vauhtia ja kisan loput ylämäet kiipesin lyhyemmällä askelluksella.  

Seiposelta laskettiin Hannukuruun, jossa kastelin pääni ja täytin lötköpullot ja juomarakon purosta. Juomatäydennystä ei järjestäjän puolesta ollut tarjolla enää Ketomellan huollon jälkeen, joten en uskaltanut juosta purojen ohi täyttämättä juomavarastoja. Vaikka join kisan aikana n. 9 litraa vettä ja urheilujuomaa, pysähdyin puun taakse vain kerran, joten nesteet imeytyivät hyvin ja hiki virtasi. Ehkä olisi voinut juoda enemmänkin.. Reitti jatkui Hannukurusta Suastunturin yli kohti edessä siintävää ja kunnioitusta herättävää Lumikeroa ja sen pitkää nousua. Tiesin, että loppumatkan ajan edessä tulisi olemaan pelkkää kivikkoista ylä- tai alamäkeä joten pyrin juoksemaan tässä vaiheessa kaikki loivemmat kohdat. Pallaksen loppulaskua lukuun ottamatta kisan viimeiset alle kymmenen minuutin kilometrit kellotin tällä Lumikeron nousua edeltävällä osuudella.  

Lumikeron nousu selvitettiin muutaman kanssakilpailijan kanssa yhteistuumin vetovuoroja vaihdellen. Vaikka kaikki tuntui keskittyvän tiukasti omaan etenemiseensä, eikä tässä vaiheessa liiemmin tarinaa isketty, niin silti ainakin itselle jäi vahvasti sellainen tunne, että työtä tehtiin yhdessä, ja ainakin omaa matkantekoa tämä ryhmässä eteneminen helpotti. Yleensä en kisojen aikana ole kovin puheliaalla päällä ja juoksenkin mieluusti yksin, mutta jollain tavalla varsinkin rankemmat ylämäet on helpompi nousta porukalla. Kilometrejä oli tässä vaiheessa takana jo 50 ja olo oli edelleen kummallisen hyvä. Etenin varsinkin ylämäet omaan tasooni nähden hyvää tahtia ja nautin siitä mitä olin tekemässä. Vaikka kuljettu matka tuntui jo kropassa, niin nautin jopa niistä heikommista hetkistä.  

Lumikeron ja Vuontiskeron jälkeen jatkettiin jyrkkää alamäkeä Montellin kodalle ja siitä Nammalankurun ja Rihmakurun jälkeen kohti viimeistä isoa haastetta, Taivaskeroa. Taivaskero oli siintänyt horisontissa kymmenien kilometrien ajan, mutta vihdoin alettiin olla oikeasti lähellä maalia. Vaikka kisajärjestäjä oli armeliaasti piirtänyt reitin kiertämään Taivaskeron varsinaisen huipun, oli viimeinen nousu silti pitkä ja väsyttävä. Tilanne oli haastava myös psykologisesti, sillä vaikka tähän saakka olin tullut onnistuneesti askel kerrallaan, nyt näin lähellä maalia mieli kulki jo muutaman askeleen edellä. Sitten tuli ne pirulliset valehuiput. Useamman kerran erehdyin luulemaan nousun pian taittuvan ja lähdin jo mielessäni rallattelemaan alamäkeä kohti maalia, mutta valehuipun jälkeen edessä odotti taas uusi kivihelvetti. Tiesin jo etukäteen tekeväni viimeisistä kilometreistä hankalampia haistamalla maalin ennenaikaisesti, mutten silti voinut tilanteelle mitään. Ihmeellinen on ihmismieli.    

Viimein olin saavuttanut pisteen, jossa ylämäki muuttui alamäeksi ja rakkakivikko kivituhkatuksi poluksi. Vaikka olin unelmoinut tästä hetkestä viime kilometrien ajan, ei alamäkijuoksu todellakaan ollut mitään paraatimarssia. Jalat tuntuivat painavilta ja etureisiä poltti, mutta pakottauduin kuitenkin juoksemaan. Maalin lähestyessä alkoi myös ihmisiä olla reitin varrella enemmän ja sain heidän kannustuksestaan ihan konkreettisesti lisää voimaa. Ilman heitä olisin varmasti vaihtanut jossain vaiheessa kävelyksi, mutta nyt jaksoin jatkaa juoksua maaliin asti. Maalisuoralta bongasin etukäteen räikeän ylioptimistisina suoriutumiseeni suhtautuneet Tommin ja Saaran, jotka olivat odotelleet maaliintuloani jo neljättä tuntia. Tällä kertaa Tommin peräänkuuluttama aikataulu jäi haaveeksi, mutta kiitos kuitenkin luottamuksesta ja kyydistä takaisin mökille! Viimein, 11 tuntia ja 15 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen ylitin maalilinjan väsyneenä mutta onnellisena. Olin tyytyväinen suoriutumiseeni, sillä pysyin toimintakuntoisena koko matkan ajan ja sain aikaiseksi hyvinkin ehjän juoksun. Voi sanoa, että kaikki onnistui ja jotenkin nautin kaksin verroin niistä asioista, jotka silloin vuonna 2019 ensimmäisessä kisassani saivat minut koukuttumaan tähän lajiin. Vielä tätä kirjoittaessanikin pystyn kokemaan kisan aikana kokemiani tunteita uudelleen, enkä usko, että tulen niitä unohtamaan myöhemminkään. Vahvoja kokemuksia ja suuria tunteita. Nyt ymmärrän, että siihen taitaakin kiteytyä aika iso osa koko touhun viehätyksestä.  

Kiitos vielä NUTSin poppoolle, kanssakilpailijoille ja kotiväelle unohtumattomasta kokemuksesta! Tästä on hyvä lähteä kohti seuraavia haasteita.  

Mikael 

Lapset innostuivat viime Lapinreissun jälkeen pump track-pyöräilyradasta, jossa käytiin meidän aikuisten juoksukisan jälkeen kuluttamassa lapsilta virrat pois. Vaasastakin tällainen rata löytyy, mutta emme olleet siellä vielä käyneet. Tänään oli kuitenkin hyvä päivä käydä pyöräilyhommille ja saattoi minulla itselläni olla toiveena päästä tekemään porrastreeni siinä sivussa.

Vaasan pump track-rata on Trail Riders Vaasa ry:n ylläpitämä rata, jossa tarkoitus on kehonpainolla liikuttaa pyörää eteenpäin kumpujen ja kaarteiden yli ja radalla tulisi koittaa välttää polkemista. Rata löytyy Rapatunturilta (virallisesti Gerbynmäki) Gerbyn ja Västervikin rajan tuntumasta. Radan ohjeistuksessa luki myös, ettei rata sovellu pienimmille pyöräilijöille tai potkupyörille. Olin kuitenkin liikkeellä meidän kohta 6 ja 3,5 vuotiaiden lasten kanssa ja kun paikalla ei muita ollut, päätimme kokeilla rataa. Radan ”esteet” oli paljon isommat, kuin Ylläsjärven radalla, mutta isoveli lähti rohkeasti kokeilemaan rataa. Onneksi olimme käyneet harjoittelemassa muualla niin hän selvisi mainiosti tästäkin radasta. Pienemmälläkin radalla oli aluksi jännittävää, mutta kun tämä oli jo tuttua puuhaa, lähti hän ennakkoluulottomasti laskemaan radalle.

Hiekka oli paikoin pehmeää ja kova ajorata kulki reitin keskellä. Tsemppaamalla hän pääsi kuin pääsikin kiertämään rataa ilman, että pyörä ajautui reitin reunalle, ja sai kierrettyä hienosti monta kierrosta. Ainakin meidän isompi nautti tästä radasta kovasti, eikä millään olisi halunnut lopettaa! Päästin myös pikkusiskon radalle kokeilemaan pienimpiä kumpareita ja rauhallisella radalla hänkin pystyi kokeilemaan esteitä omaan tahtiin.

Radalla oli hyvät ohjeet ja säännöt, toivon totisesti, että tämä rata pysyy täällä eikä mitään tuhoja sinne tehdä. Rata on tehty ja kunnostettu talkoovoimin ja on mahtavaa, että tämmöinenkin harrastusmahdollisuus on Vaasaan saatu! Mielestäni tuollaiset pikku pyöräilijät pärjäsivät hienosti radalla, voisimme käydä uudestaankin kokeilemassa. Trail Riderseilla on aikeissa tehdä rata myös pienimpiä pyöräilijöitä varten, mikä on tosi mahtava juttu!

Samalla reissulla sain kun sainkin tehtyä itsekin porrastreenin, kun siskoni ja vanhempanikin tulivat paikalle. Nousimme rappusia lähes koko porukan voimin ja esikoinenkin painoi rappusia samaan tahtiin kuin minä.. Tästähän voisi ottaa hyvän tavan ja käydä koko porukalla rappusissa! Rapiksen portaat oli hieman jyrkemmät kuin Öjbergetin ja itse tykkäsin enemmän näistä, kun porrasvälit pysyivät koko ajan samana. Mielestäni on hienoa, että ulkoliikuntapaikkoja kehitetään jatkuvasti Vaasan seudulla. On mukava liikkua ulkona!

Lapin reissusta ja polkujuoksukisasta alkaa olla viikko takana ja palautuminen on sillä mallilla, että tekisi mieli lähteä lenkille, joten nyt onkin hyvä aika kerrata tämänvuotisen kisan tapahtumat. Osallistuin Ylläksen maisemissa kisattavaan polkujuoksukisaan, jossa kipitellään (ja raahustetaan) ympäri Äkäslompolon ja Ylläksen maisemia. Kisan järjestää Northern Ultra Trail Service ja tämä kisaviikonloppu on yksi osakilpailu. Muita kisoja järjestetään esimerkiksi Karhunkierroksen maisemissa ja Pyhällä. Meidän kohteeksi valikoitui Nuts Ylläs Pallas, koska tapaamme muutenkin käydä tällä alueella kesäisin. Tämänkertainen kisa oli minun toinen 37 km kisani samoissa maisemissa, joten tiesin suurinpiirtein, mitä odottaa, ainakin reitin suhteen.

Tarkoitukseni oli osallistua Hetta-Pallas reitillä juostavaan kisaan jo viime kesänä, mutta kantapäävamma olisi estänyt kisani kokonaan. Pandemia iski ja koko kisa siirrettiin tälle kesälle. Tavoitteena oli edelleen juosta 66 km kisa, mutta lähdimmekin reissuun vain omalla perheellä ja siinä vaiheessa lastenhoitovuorot jaettiin kovakuntoisempi pidemmälle reitille ja minä sitten tälle lyhyemmälle. Minusta ei olisi ollut juoksemaan noin pitkää matkaa ilman mieheni tukea, joten silläkin varjolla luovutin mielelläni hänelle ensimmäisen juoksuvuoron ja siitä hän saa kertoa myöhemmin blogissani itse. 🙂

37 kilometrin kisa alkoi lauantaina puolenpäivän maissa ja tämä aika sopii minulle kaikista parhaiten. Sain syötyä hyvän aamupalan ja tankkailtua nestettä vielä aamusella, jotta jaksaisin läpi kuuman kisapäivän. Juoksupäivälle osui tällä kertaa n. 28 asteen helle, joka ei ollut mikään paras vaihtoehto. Onneksi pidemmät kisat alkoivat hieman viileämmissä asteissa. Kisa alkoi Jounin kaupalta, jossa oli myös kisakeskus. Numerolaput haettiin paikanpäältä jo aiemmin ja paikalla oli silloin varustemyyjiä. Tänä vuonna tartuin tarjouksiin ja hankin itselleni uudet juoksukengät seuraavia matkoja varten. Numeroiden hausta saimme mukaamme kannustuskellot, joita lapset kilkuttelivat ahkerasti juoksijoille.

Reitti oli tosiaan sama kuin kaksi vuotta sitten, mutta olin kyllä autuaasti unohtanut ne ensimmäiset 15 kilometriä, jotka juostiin Ylläsjärven hiihtokeskukselle. Polulle paistoi kokoajan aurinko ja suurin osa matkasta oli nousua. Tai ainakin se siltä tuntui. Odottelin juoksukoneen käynnistymistä sellaiset 10 kilometriä, joiden jälkeen totesin, että tänään se tuskin käynnistyy ollenkaan. Tiedossa oli henkinen taisto, jotta pääsisin edes maaliin.

Tankkailin eväitä aina tunnin välein, koitin saada syötyä, koska tiesin että noutaja tulee, jos lisää energiaa ei tule. Minulla oli eväinä taatelia, Nosht:in vauhtikarkkeja, Mars-patukka ja Tuttifrutti choco pussin herkkuja. Näitä kaikkia olin testaillut aiemminkin, joten tiesin että niitä pystyy syömään vauhdissa. Lisäksi juomapussissa minulla oli Nosht:in urheilujuomaa ja lötköpullossa vettä. Suolaakin kului, minulla oli pikkupussissa merisuolakiteitä, joita napsin aina välillä, jottei rupeaisi kramppaamaan. Syöminen oli niin kuumalla aika vaikeaa, mutta yritin kuitenkin jotain saada syödyksi. Huoltopisteitä oli reitin varrella kaksi, ensimmäinen 17 kilometrin kohdalla ja toinen n. 22 km kohdalla. Niissä täytin juomarakon, sekä söin sipsejä ja suolakurkkuja. Omia eväitä oli ihan liikaa, mutta se voi johtua siitä, ettei melkein mitään saanut syötyä..

Huoltopisteiden väli tuntuu lyhyeltä, mutta niiden välissä ylitettiin Yllästunturi joka oli aikamoinen koetus. Eräs kanssakilpailija totesikin että on tämäkin maailmanlopun meininkiä, kun ihmiset raahustaa eteenpäin täällä kuumuudessa. Siltä se kieltämättä tuntuikin, mutta kanssakilpailijoiden tsemppi ja kauniit maisemat auttoivat kuitenkin jaksamaan. Ylhäällä huipulla oli yleisöä kellojen kanssa kannustamassa, mikä toi hirveästi voimaa. Perheeni oli myöskin tullut ylös kannustamaan, he tosin tulivat sinne Gondolilla ja tiedustelivatkin samantien, että mikä äiti sulla kesti. 😀

Kun muistelee edellistä kisaa, Ylläksen ylittäminen ei juurikaan tuntunut pahalta ja alaspäin meno sujui kevyesti juosten, mutta nyt ei ollut puhettakaan juoksemisesta alaspäin. Yllästunturin jälkeen oli odotettavissa omat lempparimaisemat ja retkipaikat, joita olin odottanut ja joissa tiesin olevan niitä helpompia pätkiä juostavaksi. Meidän lempipaikkoja Äkäslompolossa on Varkaankurun luontopolku ja olikin ihana päästä juoksemaan sitä pitkin. Toinen huolto oli luontokeskus Kellokkaalla, missä jouduin vähän paikkailemaan rakkoja, jotta pysytin jatkamaan matkaa.

Siitä eteenpäin oli myöskin helppoa maastoa aina Kesängille asti, mikä kuuluu myös meidän vakiopaikkoihin. Keräilin henkisiä voimavaroja matkalla kohti Kesänkitunturia, koska tiedossa oli viimeinen paha koetus. Sen jälkeen homma olisi lähes pelkkää alamäkeä ja tasaista pätkää, mutta ensin piti kiivetä Pirunkuru rakkakivikkoa pitkin ylös. Olen muutamaan kertaan kiivennyt sinne, eikä se koskaan ole ollut helppoa. Lähdin kiipeämään yhden 160 km matkan kisaajan kanssa yhtä matkaa ja hänen kanssaan tuli vaihdettua muutama sana. Siinä vaiheessa ei tullut mieleen ruveta valittamaan, kuinka puhki itse on, kun takana oli vajaa 30 km ja toisella jo 150 km.. Juttelimme kiipiessämme niitä näitä ja oli tosi mukava hetki. Hänestä sai hyvän peesin hetkeksi ja toivottavasti myös toisinpäin. Jouduin itse jäämään vetämään happea jossain välissä matkaa ja hän paineli eteenpäin. On ne kovia miehiä ja naisia, jotka tuon matkan taittoivat!

Pirunkurun jälkeen avautui aivan mahtavat maisemat ja rakkakivikko jatkui jonkun matkaa. Sain juostua aika hyvin alaspäin ja olin tsempannut itseäni jo etukäteen henkisesti, että unohtaisin vielä hetkeksi sen maalin. Matkaa maaliin oli tässä vaiheessa noin kuusi kilometriä ja viime kisassa koin tässä vaiheessa ne rankimmat hetket, kun maali alkoi oikeasti jo lähentyä. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, ehkä siksi, koska vaikeuksia oli ollut koko kisan ajan. Juoksin sen minkä jaksoin ja välillä jouduin kävelemään. Jalat eivät olleet hapoilla, mutta jonkun verran tuntui jo kipua. Kantapäävammasta ei onneksi ollut tietoakaan ennenkuin matkaa oli jäljellä pari kilometriä.

Viimeisen kilometrin kohdalla tuli sellainen helpotus ja vähän liikutus, että tein sen ja pystyin siihen yksin. Rankkaa ja kamalaa oli, mutta pääsin maaliin! Pelkäsin etukäteen, että pää ei kestäisi ja haluaisin luovuttaa. Luovuttaminen ei kuitenkaan olisi ollut vaihtoehto, vaan halusin selvittää tämän kisan. Olin ajatellut ennen kisaan lähtöä alittavani viime kertaisen ajan 6.11, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Ajalla 7.12 en päässyt edes lähelle, mutta harmitus tästä on yllättävän pieni. Saan kuitenkin olla ylpeä siitä, että olin mukana kisassa ja selvisin kunnialla maaliin. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja ja haaveissa siintää edelleen se ensimmäinen ultramatka. Katsotaan, mille matkalle seuraavaksi ilmoittaudun!