Tänä vuonna vietimme äitienpäivää vain ihan omalla pienellä perheellä ja toiveenani oli (yllättäen) retki hyvillä eväillä. Sunnuntainen sadekeli aiheutti pieniä muutoksia reitille. Tarkoituksena oli lähteä saaristoon, meren läheisyyteen, mutta tällä kertaa täytyi valita paikka taukopaikan mukaan. Sadekelillä retkeillessä on mukava välillä vähän kuivatella ja syödä eväitä katoksen alla. Tähän kävisi tietysti laavukin, mutta silloin ruuan valmistus nuotiolla ei olisi niin mukavaa. Pikaisen etsinnän tuloksena löytyi kaksi vaihtoehtoa, Berglund luontopolku tai Herrgårdsleden Maksamaalla. Bergö on ihana retkikohteena, mutta sinne olemme ajatelleet suunnata kesällä, kun siellä on ihanat uintimahdollisuudet. Retkikohteeksi valikoitui siis Herrgårdsleden.

Herrgårdsleden on aika uusi reitti, avattu vuonna 2018 ja reitti lähtee Maksamaan Tottesundin kartanon pihasta (Tottesund 529). Reitillä on hyvät opasteet ja monia luontotauluja, joiden avulla voi opetella erilaisia puu- ja kasvilajeja. Reitti on 3,6 km pitkä ja vähän puolenvälin jälkeen Bytesholmenin niemen kärjessä on taukopaikka, missä on kota ja sen ulkopuolella nuotiorinki. Jos olisi ollut kaunis ilma, olisimme varmasti nauttineet eväämme ulkona, mutta onneksi oli katto pään päällä! Taukopaikalla on myös huussi. Reitin varrella oli muitakin taukopaikkoja, olisiko ollut ainakin kolmessa eri paikassa katettu pöytä ja penkit.

Lasten suurin ilo oli etsiä reitiltä linnunpönttöjä, jotka oli toinen toistaan hauskempia. Hauskin meidän mielestä oli vanhasta monosta tehty pönttö! Puolet matkasta oli todella helppokulkuista, leveää polkua ja puolet sitten perinteistä polkua, mutta ei sekään ollut vaikeakulkuinen. Isompi jaksoi taas mainiosti kulkea koko reitin, hetken väsymys unohtui aina uuden pöntön tullessa näkyviin.

Sadekelillä retkeily on minun mielestäni ihanaa (kunhan eväshetken aikana pysyy kuivana). Meillä on hyvät kuorivaatteet, joiden alla usein merinovillakerrasto, joka hengittää kuorivaatteiden alla. Villakerraston päällä taisi kaikilla olla tekemäni islantilaiset villapaidat, jotka pitävät lämpimänä, vaikka olisivatkin märkiä. Omani valmistui juuri sopivasti äitienpäiväksi! Pienin retkeilijä oli rinkan kyydissä suojassa sateelta. Vaihtovaatetta on aina jonkin verran mukana, jos joku paikka kastuu liiaksi. Itselleni en ollut tajunnut ottaa toisia hanskoja, koska harvemmin ne kastuvat läpimäriksi, mutta tällä reissulla niitä olisi totisesti tarvittu.. Ilma oli ihanan raikas ja metsässä oli taas ihana olla. Aina kannattaa lähteä retkelle, jos vaan on mahdollista.

Aina vaan jaksan yllättyä, miten monta luontopolkua tai vaellusreittiä Vaasan seudulla on. Kerkesin monta vuotta ajatella, ettei täällä ole juuri retkeilypaikkoja, mutta kun hieman ajaa Vaasan ulkopuolelle niin johan rupeaa löytymään uusia retkikohteita! Viimeisimmät uudet retkikohteet ovat olleet Mustasaaressa, kuten tämän päiväinen Mälsorin vaellusreitti. Vaellusreitti on ehkä hieman harhaanjohtava, koska reitillä on mittaa vain 2,6 km, mutta eipä sillä nimellä ole väliä!

Mälsorin retkeilyreitti alkaa Hagnäs-Mälsorvägenin parkkipaikalta, jonne ajaa meiltä Asevelikylästä noin vartin verran. Eli todella helposti lähestyttävä kohde ja oikein mainio kohde lapsiperheitä ajatellen. Eväät oli tietysti mukana ja reitin paras (ja ainoa varsinainen) taukopaikka tulikin vastaan hyvin nopeasti reitin alussa. Täytyy sanoa, että tällaisessa taukopaikassa en olekaan ennen syönyt, sillä pöytä ja penkki oli rakennettu kallionkielekkeen alle! Tämä kyseinen kivi oli varmasti suurin näkemistäni yksittäisistä kivistä ja mieleni teki hirveästi lähteä kiipeämään sen päälle! Tosin perässäni olis seurannut pieniä retkeilijöitä, joten jätin kiipeilyn toiseen kertaan..

Eväshetken jälkeen jatkoimme matkaa eteenpäin ja etukäteis-googlailun tuloksena osasimme odottaa muutaman muumihahmon ilmestymistä. Siihen en tosin osannut varautua, miten iso (ja jännittävä!) se mörkö-kivi oli, kun se yhden mutkan takaa ilmestyi.. Polun jatkuessa ohitimme myös muutaman hattivatin ja alkupäässä polkua taisin nähdä Näkymättömän Ninnin. Lapsille oli mukava etsiä seuraavaa hahmoa, tämä oli tosi kiva lisä reitille! Tänne kannattaa tehdä vaikka iltapäiväretki, reitti oli nopea kävellä ja sopivan ajomatkan päässä.

Viime viikonloppuna retkeilimme jälleen meille entuudestaan tuntemattomilla poluilla, kun lähdimme retkelle Raippaluodon perukoille, Björköbyhyn. Björköbystä löytyy myös ihana Svedjehamn näkötorneineen ja luontopolkuineen, mutta halusimme uusille poluille, joten suuntasimme kohti Vikarskatin kalasatamaa. Vikarskatin kalasatamaan kuljetaan Svedjehamnin kautta ja ajellaan hiekkatietä muutama kilometri. Reitti on hieman pidempi, kun mitä yleensä retkeilemme lasten kanssa, mutta mainiosti jaksoi meidän 4,5 vuotias tämän 5 kilometrin reitin.

Reitti lähtee kalasatamasta ja kulkee metsässä myötäillen rantaviivaa. Useampaan kertaan pysähtelimme matkan varrella vain ihastelemaan täydellisen sinistä merta. No, toiset ihastelivat ja toiset heittelivät kiviä veteen.. Kiviä tällä reitillä muuten riitti! Paikka paikoin polun vierusta oli pelkkää Pirunpeltoa ja siitä saikin rastin retkihaasteen kohtaan 13, kiveltä kivelle. Reitillä oli muutakin nähtävää kuin kivipellot ja rantakalliot, matkalla oli ryssänuuni sekä muistomerkki, joka oli pystytetty hukkuneiden muistoksi. Polulta oli myös näkymät Ritgrundin majakalle. Majakat on kovasti kiehtovia ja haaveissa onkin ollut jo pitkään retki majakkasaarelle. Toivottavasti se toteutuisi tänä kesänä!

Määränpäänä, eli taukopaikkana oli vanha kalasauna (Finnhamnen). Kalasauna on autiotupa ja ainakin viime viikonloppuna se oli vielä auki, tosin kuin Metsähallituksen ylläpitämät autiotuvat tällä seudulla. Kurkkasimme tuvan sisään ja siellä olisi varsin mainiota joskus viettää yö! Me kuitenkin halusimme nauttia aurinkoisesta kevätpäivästä ja söimme eväämme rannan nuotiopaikalla. Meitä ennen oli jo tullut muutama retkiseurue, joten nuotio odotteli valmiina, mikä on aina mukava yllätys. Penkeillä istuskeli jo toinen perhe, joten me istuimme kivillä, jotta turvallinen etäisyys säilyisi myös taukopaikalla. Rannassa ja tuvan tuntumassa oli monia luonnon muovaamia penkkejä, joten tänne olisi mahtunut kyllä enemmänkin retkeilijöitä. Kulkiessamme takaisinpäin muita retkeilijöitä tulikin paljon vastaan. Ilmeisesti paikka on todella suosittu, eikä se ole ihme!

Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Raippaluodosta löytyy monia retkeilyreittejä, viime viikonloppuna kävimme retkellä Sommarössä. Kohde on ollut retkeilylistalla pitkään, mutta nyt vasta tuli lähdettyä tänne. Toiveissa oli välttää ihmiskontakteja, joka ei välttämättä olisi toteutunut esimerkiksi suositussa Svedjehamnissa, joka on aivan ihana retkikohde myös! Ihmisiä oli täälläkin liikkeellä, mutta aika vähän. Kohde on jälleen erinomainen perheen pienimmillekin, täällä pääsee luonnon helmaan ja nuotiopaikalle myös kärryjen kanssa. Alue on puolustusvoimien vanha varikko ja rannikkotykistölinnake, josta löytyy vanhojen rakennusten perustuksia, ammuskellareita ja tykkien perustuksia. Alueella on myös muistomerkki rannikkotykistölinnakkeen muistoksi.

Alueella on kolme erimittaisia reittiä, 1,5 km:n ja 2,4 kilometrin mittaiset luontopolut sekä 7 km mittainen reitti Sommarösundiin. Me kiersimme 2,4 km pitkän reitin ja tämän reitin varrella kuljetaan metsässä, rannoilla ja kallioilla. Reitti lähtee Sommarön vartiotuvan pihasta, josta löytyy kaksi laavua ja tulentekopaikka. Mukavan näköinen paikka syödä eväänsä. Meidän tarkoituksena oli syödä eväät Hålörenin niemen taukopaikalla, mutta taukopaikalla ei ollut puita (reitillä ei talvikunnossapitoa) ja meidän tämänkertaiset eväät melkein vaativat tulen. Hålörenin niemen ympäri (ja taukopaikalle) pääsee vartiotuvan vierestä lähtevästä hiekkatiellä, jos haluaa lähteä kärryttelemään tänne!

Tälle retkelle olimme varanneet koko päivän, joten pysähtelimme kiipeilemään kivillä, ihastelemaan pitkästä aikaa näkyvää merta ja heittelemään kiviä. Olimme antaneet isoveljelle retkeä varten meidän digikameran, jotta hän saa kokeilla luontokuvausta. Kohteita tällä reissulla riitti! Pysähtelimme usein, koska hän halusi valokuvata. On ihana nähdä lapsen ottamia kuvia, kun ne on otettu erilaisesta kulmasta, kun aikuisen ottamat. Näitä kuvia oli ihana katsella jälkikäteen kotona. Samalla rastitimme retkihaasteen nr 28, luontokuvausretki.

Kanssaretkeilijät pitivät ihanasti etäisyyttä muihin ihmisiin ja monet käyttivätkin luonnon tarjoamia eväspaikkoja hyväkseen. Samoin teimme me, emme halunneet mennä takaisin vartiotuvan pihaan syömään eväitämme. Olimme menomatkalla huomanneet rannassa pienen nuotioringin, johon teimme tulet lähistöltä kerätyistä puista. Kiviympyrä oli keskellä hiekkarantaa, joten se oli turvallinen paikka. Pelkästään omiin tarpeisiimme emme olisi rakentaneet nuotiopaikkaa, mutta tähän käyttöön se sopi hyvin. Mieheni hoiti jälleen nuotiohommat ja minä vahdin jälkikasvua. Kerrankin kävi niin, että kummatkin touhusivat omiaan, toinen leikki ”jäävuorten” valloitusta puukepit naskaleina ja toinen kaivoi kepillä hiekkaa. Tämä saattoi olla meidän retkeilyhistorian ensimmäinen kerta, kun ei tarvinnut hosua kummankaan perässä! Aurinko paistoi, meri liplatti ja kohta oli täytetyt patongit ja nuotiokahvit valmiina. Rannassa oli pöytä ja penkit, joten hiekanmurusetkaan eivät päässeet maustamaan ruokaamme. Rannan läheisyydessä oli lisäksi käymälä, kun tarve yllätti. Harmikseni huomasin, ettei ihan kaikille ole ollut selvää se, että kaiken minkä tuot mukana, jaksat myös viedä mennessäsi. Myös ne vaipat.

Matkan varrella näimme vanhoja ammusvarastoja ja tykkien perustuksia. Kävimme katsomassa myös muistomerkin, joten tässä olisi helppo kohde retkihaasteen retki muistomerkille-kohtaan. Sanon luultavasti joka kerta näin, mutta tänne on pakko tulla uudestaan! Tänne voisi kesällä tulla vaikka telttailemaan..

Meidän perheen arki ei ole ainakaan vielä kokenut isompaa mullistusta vallitsevien olosuhteiden takia. Hoidan lapsia muutenkin kotosalla ja mieheni työpaikka on auki. Kerhot ja harrastukset ovat tauolla, mikä tarkoittaa lisää hitaita aamuja ja paljon ulkoilua iltaisin. Onneksi nyt on kevät ja valon määrä lisääntyy niin on kiva olla iltaisin ulkona! Kohta saa ruveta kuopsuttamaan pihamaatakin, joten jos karanteeni iskee niin on ainakin tekemistä. Kerhojen kiinniolon ansiosta meillä on enemmän ”vapaata” ja päätimmekin lähteä retkelle keskellä viikkoa, mikä ei ole ollut meille ihan tyypillistä. Pyysin äitini mukaan retkelle, hänkin rakastaa ulkoilua!

Yksi meidän partioretkikohteista olisi ollut Risön lintutorni, mutta partiotoimintakin on tällä hetkellä jäissä. Paras retkiaika lintujen tarkkailuun olisi hieman myöhemmin, mutta aurinkoiset ilmat ja muun ohjelman puute patistivat meidät retkelle. Risön luontopolku sijaitsee Vanhassa Satamassa ja koko polulla on mittaa n. 5 kilometriä. Meidän kohteena oli Ryövärinkarin lintutorni, jonne kertyy matkaa parkkipaikalta (Ampujantie) n. 1,5 kilometriä, eli oikein hyvän mittainen matka pienten jalkojen kuljettavaksi.

Luontopolku on leveää hiekkatietä, mutta tähän aikaan vuodesta se oli vielä aivan jäässä. Äitilläni oli onneksi nastakengät, mutta itse sain köpötellä ihan tien reunustalla missä oli edes hieman sulia kohtia. Lintutornille johtava polku lähtee metsikköön päin, jossa olikin parempi kulkea, kun jääpeitettä ei ollut joka paikassa. Vesi oli korkealla, joten jos ei olisi ollut pakkaspäivä, olisivat pitkospuut olleet veden alla. Tämä kannattaa ottaa huomioon, jos miettii kevätretkeä Ryövärinkarille! Metsän jälkeen polku jatkui kaislikossa. Olisin halunnut kulkea tätä polun pätkää ikuisuuden! Täytyy käydä kesällä uudestaan täällä, koska kaislat, merituuli ja aurinko ovat ihan täydellinen yhdistelmä kesäpäivään! Niin, tai olivathan ne sitä nytkin, vain lämpö puuttui 😀 Pitkospuut olivat osittain huonossa kunnossa, mutta reitillä ei olekaan talvikunnossapitoa. Mikään kohta ei ollut mahdoton, vaikka varovainen pitikin olla, kun kannoin rinkassa pikkusiskoa. Isoveli pääsi konttaamalla pahimpien paikkojen yli.

Ryövärinkarilla on nuotiopaikka, mutta puuhuoltoa ei, joten jos haluaa pistää tulet, ota mukaan omat puut! Me olimme liikkeellä kevyin eväin, emme olleet aikeissakaan sytyttää nuotiota. Paikalla on myös kuivakäymälä. Karikko on nimensä mukainen, paljon kiviä kiivettäväksi ja ylitettäväksi. Isoveli oli saanut mummalta lainaan kiikarit ja olisikin halunnut kiikaroida lintuja jo metsän keskellä, mutta malttoi kuitenkin odottaa tornille asti. Tornin ylätasanteella ei ollut ollenkaan penkkejä, jossa isoveli olisi voinut itse seistä ja tarkkailla, joten hänet täytyi nostaa tornin reunalle istumaan. Pidin kovasti kiinni hänestä, koska olihan se vähän kyseenalaista. Ilman tätä olisi kuitenkin linnut jääneet näkemättä. Paikalla oli lokkien ja variksien lisäksi muutama tunnistamaton vesilintu sekä kymmenkunta joutsenta, jotka ovat aina uljas näky!

Isoveli näki kuulemma monta merikotkaa, merimetson, taikametson, sekä merihaukan. Lintujen tarkkailuretki (Retkihaasteen retki nr 18) oli ainakin hänen osaltaan erittäin onnistunut.

Koko viikko on ollut ankea ja harmaa. Oikeastaan koko alkuvuosi on ollut satunnaisia päiviä lukuunottamatta ankea ja harmaa.. Meillä oli tälle päivälle sovittuna naapureiden kanssa, että he tulisivat meille kyläilemään, mutta aamulla herätessäni aurinko paistoi ja olihan silloin päästävä ulkoilemaan! Laitoin naapuriperheelle viestiä, jos lähdettäisiinkin retkelle sisähommien sijaan ja tunnin päästä tästä olimme jo matkalla kohti seikkailua.

Kävimme alkuvuodesta retkellä tämän samaisen polun varrella, (täältä löytyy postaus siitä) jonka lisäksi kävimme kiertämässä koko 12 kilometrin mittaisen reitin mieheni kanssa meidän lenkkitreffeillä. Reitin varrella on kolme taukopaikkaa, joista tänään suuntasimme Kråknäsin taukopaikalle. Jätimme auton Hallonnäsin parkkipaikalle (Tistronskärintie) ja lähdimme siitä kävelemään kohti Kråknäsiä.

Polku oli tällaisella kelillä hieman jäinen, muttei meidän menoa haitannut. Polku kulki metsässä, joten tälle polun pätkälle ei vesi ollut päässyt peittämään pitkospuita. Kuulimme taukopaikalla toisilta retkeilijöiltä, jotka olivat lähteneet Jungsundista, että osa siitä polusta oli veden vallassa ja hankalakulkuinen. Jungsundin urheilukentän parkkipaikalta on tälle taukopaikalle n. 3 kilometrin matka, joka sekään ei ole mahdoton kulkea pienten kanssa! Kråknäsin taukopaikka on pienessä saaressa, jonne pääsee pientä siltaa pitkin. Silta ei ollut ihan rannassa kiinni, joten täytyi ottaa muutama askel jäätä pitkin. Onneksi jää oli tällä kohtaa kantava! Taukopaikalle paistoi ihanasti aurinko ja nuotiokin oli valmiiksi päällä. Penkkejä oli nuotion ympärillä ja tältä taukopaikalla löytyy katettu pöytä ja penkit.

Vaikka aamulla tulikin suhteellisen nopea lähtö, kaivoimme kaapeistamme mitä parhaimmat eväät! Pakkasessa oli patonkeja, jotka täytimme aiemmalta aterialta jääneiltä kasviksilla ja muilla täytteillä. Meillä olikin ollut tarkoitus syödä ”Subit” lounaaksi, joten miksipä emme olisi ottaneet niitä mukaan! Käärimme patongit folioon ja nappasimme mukaan kastikkeen ja lisukkeeksi vielä loput vihannekset. Lämmitimme leivät nuotiolla ja lapsillekin maistui kovasti. Syömme kotona oikeastaan pelkkää kasvisruokaa (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kuten kesän grillaukset), mutta mieheni ja lapset saattavat retkillä ollessamme syödä nakkeja tai makkaraa. Täytetyt patongit oli helppo toteuttaa kaikkien toiveiden mukaisesti ja näitä täytyy tehdä muillekin retkille! Yleensä meillä on kahvit termospullossa, tälle reissulle otimme mukaan nokipannun ja keitimme siinä nuotiokaffit. Maistui todella hyvältä ja kaiken kruunasi naapuriperheeltä saadut jälkiruokakeksit. Katselin taukopaikalla retkihaasteen listaa ja tämän retken teemaksi sopi retki numero 26 – hyvät eväät metsässä.

Matka Hallonnäsin parkkipaikalta Kråknäsiin on vain 1,1 kilometriä, joten tämä on erinomainen retkikohde, jos on mukana pieniä seikkailijoita. Meidän retkikunnassamme oli tänään kaksi pientä reppumatkaajaa ja 4- ja 5-vuotiaat ninjatiikerit, jotka paluumatkalla painelivat edellämme sellaista kyytiä, ettemme meinanneet pysyä perässä! Kertaakaan ei kuulunut ”en jaksa kävellä”-narinaa, varmasti kaveri ja lyhyt kävelymatka auttoivat asiaa.. Tästä paikasta tuli tämänhetkinen lemppari helpon reitin ja kauniin taukopaikan ansiosta. Ihanaa on myös se, ettei tälle retkelle mennyt ihan hirveästi aikaa. On toki ihana viettää koko päivä luonnonhelmassa, mutta jos kaipaa pientä virkistäytymistä, niin tämä on siihen mitä parhain paikka.

Huh, alkuvuosi on mennyt hieman alakuloisissa oloissa, oikeastaan ilman mitään sen suurempaa syytä.. Nyt mieliala on kuitenkin hyvä ja tästä eteenpäin mennään positiivisella asenteella. Olen pitänyt blogistani taukoa tämän takia, mutta nyt on vihdoin aika kirjoittaa meidän ihanasta vuodenvaihteesta Äkäslompolossa, tai tarkemmin sanottuna siitä, kun koko perhe lähti hiihtoretkelle!

Välipäivinä rupesi akkujen latailu Lapissa houkuttelemaan ylitsepääsemättömästi ja onneksi mieheni saikin järjestettyä itselleen vapaata niin, että pääsimme lähtemään Äkäslompoloon. Ajomatkoihin menee aina kaksi kokonaista päivää, mutta kolmen kokonaisen vuorokauden takia kannattaa ajella pohjoiseen (tämä on siis meidän perheen mielipide). Kolmessa päivässä ehtii tehdä vaikka mitä, esimerkiksi hiihtää, lasketella, laskea pulkalla, nauttia omasta ajasta ja peuhata lumihangessa. Vaasan seudulla on ollut niin huono lumitilanne, ettei juuri mitään näistä olla keretty tekemään tänä talvena..

Yksin hiihtäminen on ihanaa, kun saa vain nautiskella omasta ylhäisessä yksinäisyydestä, mutta koko perheen voimin harrastaminen vie kuitenkin voiton. Kesän reissulla vuokrasimme Äkäslompolon Sport Shopista kantorinkan isoveljelle ja tällä reissulla vuokrasimme samasta paikasta kaksi Fjellpulkenia, johon pakkasimme jälkikasvun ja lähdimme hiihtoretkelle.

Fjellpulken, eli ahkio, tulee valjailla kiinni vetäjään ja itse pulkka on aisoilla kiinni valjaissa, joten ahkion vetäminen on suhteellisen kevyttä ainakin tasaisilla pätkillä. Varmasti paljon hiihtänyt vetäisi ylämäetkin kevyesti, mutta itsehän olin hiihtänyt tänä talvena noin 6 kilometriä ennen tätä hiihtolenkkiä, joten ylämäet meni ankkatyylillä. Fjellpulken painaa 13 kiloa ja kyytiläisten lisäksi meillä oli mukana evästarpeita ja varavaatteita. Minulla ei ollut painava lasti, koska pikkusisko oli minun vedettävänä, mutta mieheni ahkeroi kyllä kovasti vetämällä perässään isoveljeä sekä eväitä. 😀

Lähdimme hiihtämään Äkäslompolo-järven jäätä pitkin ja suunnaksi otimme meille tutun Kesänkijärven laavun. Suunnitelmissa oli myös lenkki Elämänluukulle, mutta muistelin, että matkalla taisi olla muutama pitkä ylämäki, emmekä koskemattomina ahkionvetäjinä halunneet tällä kertaa lähteä niin vaativalle lenkille. Tämä retki on yhä haaveissa ja ehkä toteutamme sen ensi kerralla! Kesängin lenkille osui myös yksi isompi mäki, joten tuli kokeiltua sitä hidasta ylämäkeä sekä hieman vauhdikkaampaa alamäkeä.. Alamäessä ahkio hieman saattaa töksäyttää, mutta muuten ei sen kanssa ollut ongelmia. Meillä oli taukoja varten lämmintä vaatetta mukana, joten emme kylmettyneet tauon aikana. Seuraavalla hiihtoretkellä taidamme kyllä ottaa lapsillekin hieman lisää vaatetta taukoja varten..

Fjellpulkenissa on valmiina pehmustettu penkki, jalkapeite ja tuulilasi on suojaamassa tuulelta, mutta ainakaan tuolla -10 asteessa ne ei yksinään olisi riittäneet pitämään lapsia lämpiminä. Meillä oli pienemmälle vaunupussi ja viltti toppavaatteiden lisäksi ja isommalla oli talja ja viltti. Tauon jälkeen häntä palelsi, joten laitoin taukotakkini vielä hänen jaloillensa peitoksi. Molemmat lapset nukahtivat kyyteihinsä ja saimme mieheni kanssa nautiskella yhteisestä lenkistä. Tahti oli rauhallinen ja maisemat niin kauniita. Teimme vielä lopuksi ylimääräisen kierroksen järven jäällä, kun taivas oli niin kaunis. Kaamos oli lopussa sinä päivänä. Hiihtolenkille tuli mittaa n. 13 kilometriä, mikä oli vähän hiihtäneelle juuri sopiva. Toivottavasti ensi kerrallakin pääsisimme hiihtelemään yhdessä.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Meidän uusi vuosi vaihtui Äkäslompolossa, josta aion kyllä kirjoittaa postauksen, mutta haluan ensimmäiseksi mainita tästä mainiosta lähiretkikohteesta, jossa kävimme viikonloppuna. Uusi retkivuosi alkoi Loppiaisena, kun kävimme vihdoinkin retkeilemässä Iskmo-Jungsundin vaellusreitillä. Reitti avattiin jo vuonna 2016 joten oli jo aikakin! Reitin koko pituus on 12 kilometriä, mutta meidän matkan pituudeksi tuli 4 km, mikä on erittäin sopiva itse kävelevälle 4-vuotiaalle. Täältä löytyy kartta ja reittivaihtoehtoja sekä niiden pituuksia.

Pysäköimme auton Hallonnäsin parkkipaikalle, josta lähdimme kävelemään kohti Björhällornan taukopaikkaa. Levähdyspaikka on vähän yli puolessa välissä Björnhällsrundania, joten kotimatkalla ollaan jo voiton puolella (jos joku pieni retkeilijä tarvitsee vähän kannustusta). Reitti kulki suurimmaksi osaksi metsässä, mutta pieni pätkä käveltiin tietä pitkin. Metsäpätkät oli ihania ja polku oli todella hyvin merkitty. Taukopaikka oli todella kauniilla paikalla ja levähdyspaikalta löytyi laavu, nuotiopaikka, pöydät ja tuolit sekä polttopuut. Huussia ei paikan päältä löytynyt, mutta meitä se ei ainakaan haitannut. Laavun seinässä oleva sytykkeiden tekoon tarkoitettu väline oli isoveljen mieleen ja hän olisi varmasti tehnyt kaikista klapeista silppua jos vain olisi saanut.

Tammikuinen aurinko paistoi ihanasti levähdyspaikalle kun söimme eväitämme. Voisin sanoa että Björnhällornan taukopaikka oli ainakin tällä säällä yksi kauneimpia levähdyspaikkoja missä olen käynyt! Haaveilen jo koko reitin juoksemisesta, koska meidän konkkaronkalla ei koko reittiä kuljeta vielä hetkeen. En malta odottaa, että näen paikan kokonaan ja haluan ehdottomasti lähteä tänne uudelleen retkelle!

Ainut hyvä asia tässä lumettomassa talvessa on retkien helppous. Tietä pitkin kuljettavat osuudet olivat jäisiä ja sai olla tarkkana, ettei kaadu rinkan kanssa, mutta muuten metsässä oli kuivat polut ja niitä pitkin oli helppo kävellä. Talviretkeilyssä on se hankala puoli, että rinkan kyydissä oleva pikkusisko ei pysy samalla lailla lämpimänä, kuin liikkuva isoveli. Viime talvena pienempi matkusti Tulassa, jolloin minun vartalo lämmitti häntä. Ensi kerralla meidän täytyy kietoa hänet vielä vilttiin, jotta pysyy lämpimänä.

Vaatteina pienemmällä oli villakerrasto + villahaalari ja toppahaalari. Kaulassa oli lämmintä sekä käsissä nahkakintaat. Vaatteiden väliin mahtui vielä ilmaa, joten vaatteet eivät olleet liian tiiviitä ja siksi olisi ollut kylmä. Onneksi meillä oli mukana isoveljen villapaita, joka oli pienemmälle juuri sopiva kun sen puki haalarin päälle. Sillä ja kävelyttämisellä saimme neidin lämpimäksi. Isoveli on sellainen lämpöpakkaus, joten hänellä oli päällään vain kerrasto + puuvillainen peruspaita ja toppahaalari (varavaatetta oli toki mukana). Eväshetkiä varten kaikille oli ohuet sormikkaat, koska muuten jäätyy näpit, jos puuhastelee ilman hanskoja.

Sosiaalisessa mediassa on pyörinyt Retkihaaste jo muutamana vuonna ja olen monta kertaa miettinyt osallistuvani siihen! Tänä vuonna kokeilemme ja tällä retkellä kuittasimme retken nro 1 – vuoden ensimmäinen retki. Retkihaaste 2020:lla on omat Facebook-sivut josta löytyy tulostettava versio haasteista ja heidät löytää myös instagramista @retkihaaste. En ole yhtään varma, saammeko kaikkia 52 retkeä käytyä, mutta aina voi yrittää! Eihän siinä mitään häviä, vaikka osallistuukin. Voi olla, että tulee useimmin pakattua eväät reppuun ja käytyä vaikka välipalalla luonnonhelmassa. Retki se on pienikin retki!

Ruska alkaa olla parhaimmillaan Vaasan korkeudella ja mikäs sen parempi tapa viettää viikonloppua, kuin käydä retkellä jossain maailmanperintöalueen monista kohteista. Tänä kesänä Klobbskatiin rakennettiin uusi näkötorni ja se oli tämän kertainen retkikohteemme. Klobbskatiin on Asevelikylästä n. 45 minuutin ajomatka paikan päälle ja olikin ihana katsella maisemia auton kyydistä. Ruska oli tosi hieno ja meri on aina tosi mahtavan näköinen, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun ilmat on jo viilentynyt.

Näkötorni on ihan Klobbskatin kalasataman vieressä ja jätimme auton Café Compassin pihaan. Huomasimme vasta myöhemmin, että parkkipaikkoja oli tien vieressäkin runsaasti. Näkötorni oli niin houkuttelevasti heti autojen läheisyydessä, että kiipesimme ylös heti ensimmäiseksi. Tornista oli kauniit näköalat merelle ja huipulla tuuli kovasti. Onneksi kaikilla oli lämmintä päällä eikä silloin tuuli haitannut.

Tornin juuresta lähti pieni luontopolku Kikanbergetille. Polku on lyhyt, Kikanbergetille on vain 400 metrin matka. Polku alkaa kalloilta ja kulkee hetken matkaa metsässä, kunnes tullaan todella upeille kallioille, mistä näkyy meri ja jylhät maisemat. Meidän mielestä tämä saattaa olla paras aika vuodesta käydä tuollaisessa paikassa, kun ilma on hieman synkkä, mutta ruskan värit hehkuvat kauniisti. Voisin kuvitella, että kesälläkin tämä paikka on oiva retkikohde, kun kalliot lämpiää auringossa ihanasti ja siellä voisi tutkia paikkoja loputtomiin! Nyt oli kuitenkin satanut ja kalliot oli aika liukkaat pienten jalkojen alla, joten emme tehneet sen isompaa tutkimusmatkaa. Kallion laella on penkki, missä voi levähtää ja katsella maisemia, mutta etsimme eväshetkeä varten hieman suojaisamman paikan, missä voisimme rauhassa nautiskella kaakaosta ja muista retkiherkuista.

Olimme matkassa naapuriperheemme kanssa ja lapset pitivät toisilleen seuraa, eikä vauhtiakin puuttunut. Matka oli sen verran lyhyt, ettei kuulunut yhtään kertaa sitä kuuluisaa: ”joko ollaan perillä”-kysymystä. Nautin itse hirveästi siitä, että lapset nauttivat ulkoilusta. Ulkoilu ja retkelle lähtö ei ole aina pelkkää juhlaa, vaikka lapset pitävätkin ulkoilusta. Välillä (tai oikeastaan aina) yksi ei halua pukea tai toinen ei halua lähteä. Sopivat houkuttimet, esimerkiksi eväät, sopivan lyhyt matka, joku kiva tekeminen (tällä kertaa meillä oli mukana luuppi, millä voi tutkia maastoa lähemmin) tai kaverit tekevät retkellelähdöstä paljon helpompaa.

Klobbskat on todella kaunis paikka ja kun ajoimme kahvilasta muutama sata metriä eteenpäin satamaan asti, näimme myös Kalle’s inn:in ihanat lasi-iglut. Voin vain kuvitella, miten ihana tuollaisessa paikassa on olla yötä! Todella mahtava ajatus heiltä rakentaa iglut tuollaiseen paikkaan.

Tämä retkikohde ei vaadi hirveää varustelua, suosittelen käymään vaikka heti huomenna!

Syksy on minun mielestäni paras vuodenaika ja nautin siitä, kun saa pukea villavaatetta päälle ja pistää pipon päähän ja lähteä nauttimaan luonnosta ja niistä mahtavista väreistä, mitä ruska-aika meille tarjoaa. Lapinkuume on iskenyt koko perheeseen jo pienintäkin myöten ja jälleen kerran pakkasimme auton täyteen ja ajaa huristelimme pohjoiseen.

Olen jo aiemmin tehnyt postauksen helpoista päiväretkikohteista Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelta ja ajattelin tällä kertaa mainita muistakin kohteista, jossa kävimme. Aikaisemmassa retki-postauksessa mainitsin Hillapolun, joka kiertää Kesänkijärven ympäri. Olemme usein käyneet siellä vaikka vaan iltapalalla, koska maasto laavulle on hyvin helppokulkuinen ja sinne pääsee vaikka vaunuilla. Olimme pakanneet isoveljen potkupyörän mukaan ja ajattelimme, että hän voisi pyöräillä reitin kokonaan ja tarpeen tullen joku meistä kantaa pyörää, jos hän ei koko aikaa jaksaisi potkutella. Laavun jälkeinen osuus oli vähän juurakkoista, mutta ei missään tapauksessa vaikeakulkuista. Pitkospuu-osuudella oli hieman hankaluuksia, kun etupyörä jäi vähän väliä jumiin pitkospuiden rakoon. Muuten koko 6 kilometriä meni hienosti melkein 4-vuotiaalta! Pikkusisko oli tällä kertaa rinkan kyydissä ja nukkui päiväunensa kyydissä. Tässä vaiheessa on varmasti paikallaan mainita, että lasten mummi ja vaari oli meidän matkaseurana, joten meillä oli useampia käsipareja mukana. Heidän seurasta oli myös sellainen luksus-etu, että pääsimme mieheni kanssa yhdessä juoksemaan! Esimerkiksi Hillapolku on tosi kiva lenkkipolku!

Kaipasimme pientä vaihtelua retkipaikkoihin joten suuntasimme kohti Äkässaivoa. Saivon kierros on noin 3 kilometriä pitkä, jonka isoveli jaksaisi itse kävellä ja pikkusisko sai taas rinkkapaikan. Isoveljelle on aina tiedossa reppuselkäkyyti jos omat voimat meinaa ehtyä. Lisäksi polun varrella oli paljon mustikoita ja puolukoita, joita voi popsia saadakseen lisää voimaa pieniin jalkoihin. Saivon kierros alkaa helppokulkuisena ja leveänä polkuna, kunnes muuttuu juurakkoiseksi ja kivikkoiseksi poluksi. Polku oli viime kerrasta hieman muuttunut ja uusi reitti oli todella hyvin merkitty. Saivon kierros vie mahtavalle Seitapahdalle, joka on korkeimmalta kohdaltaan jopa 30 metriä korkea. Seitapahdan vieressä on kirkasvetinen saivojärvi ja tämä paikka herättää kunnioitusta jokaisessa retkeilijässä. Ei ole ihme, että entisaikaan tätä paikkaa on pidetty pyhänä ja sitä on pidetty palvonta- ja uhripaikkana. Heti näiden jälkeen noustaan ylös kodalle, jossa on myös tulistelupaikka, sekä käymälä. Retkeilijöitä oli tähän vuodenaikaan paljon, joten tulet oli jo valmiina nuotiossa, kun saavuimme. 4-vuotiaan pojan haave toteutui, kun kuukkeli kävi monta kertaa nappaamassa pienen makkaranpalan hänen kädestään. Itse olisin mielummin ruokkinut kuukkelia leivänmurusilla, mutta edelliset retkeilijät olivat pilkkoneet makkaranpaloja valmiiksi penkille kuukkelia varten, joten käytimme näitä ruokkimiseen. Ne olisivat siitä jokatapauksessa hävinneet. Kodalta takaisin parkkipaikalle ei ollut enää kuin kilometrin verran ja loppumatka sujui nopeasti.

Varkaankurun Velhopolku on reitti, jonka myös kierrämme joka kerta. Tästä polusta on enemmän edellisessä postauksessa. Haluan mainita tämän polun siksi, että kävimme sielläkin juoksemassa mieheni kanssa. Tarkalleen ottaen lähdimme luontokeskukselta juoksemaan ja kiersimme melkein koko velhopolun, kunnes lähdimme kohti Kesänkiä yhdestä risteyksestä ja sieltä hillapolkua pitkin takaisin mökille. Pitkospuita oli ihana juosta ja tämä reitti oli muidenkin polkujuoksijoiden suosiossa.

Särkitunturikin oli esiteltynä edellisessä postauksessa, mutta paikkana mainitsemisen arvoinen. Myös siksi, että ainakin Särkivaaran laavulle asti pääsee vaikka rollaattorilla, kuten eräs vanhempi herrasmies todisti. Olisinpa itsekin niin hyvissä voimissa vanhempana! Hyvillä vaunuillakin voisi päästä vaikka tunturin laelle. Me kuitenkin vuokrasimme toisen kantorinkan Äkäslompolon Sport Shopista ja rinkan päivävuokra oli vain 10 euroa. Tämä paransi kantomukavuutta ja pikkusisko nauttii enemmän olla rinkan kyydissä, kuin Tulan. Ei hän Tulastakaan pois halua, mutta Deuterin kyydistä näkee ihan erilailla ympärilleen.

Mummin ja vaarin mukanaolo mahdollisti meille myös toiset treffit ja pääsimme mieheni kanssa elokuviin. Eikä mihin tahansa elokuviin, vaan Kino Ylläkseen – elokuvia taivasalla. Villaa alle, villaa ylle, viltit kainaloon ja istuinaluset mukaan ja nauttimaan elokuvasta tähtitaivaan alla. Kino Ylläs kesti viikon verran ja me satuimme paikalle juuri oikealla viikolla. Elokuvat näytettiin ulkoilmateatterissa Ihmisen Ringissä ja tätä kokemusta en unohda koskaan!

Sadepäivän varalle mummi ja vaari oli ehdottanut kylpyläreissua Leville. Leville oli ajomatkaa vajaan tunnin verran ja sadepäivinä ruskan värit vain kirkastuu, joten oli mukavakin ajella. Pidimme määränpään lapsilta salassa, muuten olisi tunnin matka saattanut tuntua ikuisuudelta, kun takapenkki olisi ollut täynnä innostusta. Näin pääsimme hieman helpommalla.. Levin kylpylä oli tosi siisti ja hieno ja ruska-ajan aamupäivänä aika hiljainen. Mikäs sen parempaa, kuin nautiskella lähes itsekseen! Lapset rakastavat uimista ja nauttivat hieman erilaisesta ohjelmasta! Kylpylässä oli monia erilaisia altaita ja niissä riitti tutkittavaa. Uimisen jälkeen söimme kylässä ja lähdimme kotimatkalle tehden pienen kiertoreitin. Kiertelimme Levitunturin ympäristössä ihastelemassa ruskaa ja lapsetkin nukahtivat päikkäreille autoon. Mukavaa vaihtelua retkeilyyn!

Metsässä ja luonnossa akut latautuu ja kaikki huolet ja murheet tuntuvat tosi kaukaisilta. Saman vaikutuksen saa toki lähimetsästäkin, mutta Lapissa ja tuntureissa on vaan joku ihmeellinen taika, joka saa kaipaamaan sinne aina vaan uudelleen. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.

Kansikuvan kuvaaja: vaari