Kaupallinen yhteistyö Wasa Upin kanssa

Esikoisella on syntymäpäivä huomenna ja hän täyttää mahtavat kuusi vuotta. Meillä on ollut tapana antaa esikoiselle lahjaksi yhteistä tekemistä tai kokemista, koska näistä lahjoista jää aina parhaimmat muistot. Tänä vuonna kävimme kokeilemassa kiipeilyä Wasa Upissa. Olin ollut etukäteen yhteydessä sinne ja kysellyt, kuinka pieni voisi pärjätä heidän seinällään ja alaikäraja kiipeilykeskukseen on 4 vuotta, joten se oli meidän tarpeisiin juuri sopiva. Pikkusisko jäi jalkaa polkien isovanhempien hoteisiin, joten taidamme tietää jo, mitä hänen kanssaan teemme, kunhan 4-vuotis syntymäpäivä koittaa..

Wasa Up on vaasalainen kiipeilykeskus, jossa voi harrastaa monipuolisesti useampia lajia, mm. kiipeilyä, boulderointia, acrojoogaa, pilatesta ja esteratajuoksua, eli OCR:ää. Heidän mainoslauseena toimiva ”Liikunta, jossa on sisältö”, on oikein kuvaava heidän toimintaa ajatellen. Kiipeilykeskus sijaistee kauniilla paikalla Åbo Akademin kanssa samassa rakennuksessa Rantakadulla. Aikaa kiipeilyyn ei tarvinnut varata etukäteen ja varusteetkin saa paikan päältä. Paikan päälle voi vain mennä kokeilemaan kiipeilyä tai voi varata itselleen kurssin, missä tutustuu tarkemmin lajin saloihin.

Meillä ei mieheni kanssa juurikaan ole kiipeilykokemusta. Lukioaikoina tuli liikuntatunnilla käytyä Vaasan vesitornissa kiipeilemässä, mutta siitäkin on jo 15 vuotta aikaa..Wasa Upissa saimme alkuun hyvän ohjeistuksen valjaiden käytöstä, varustuksesta ja tutustuimme eri ratojen profiiliin. Muita kiipeilijöitä oli jonkun verran, mutta ratoja on paljon, joten meille löytyi sopivan hiljainen nurkka, missä saimme rauhassa harjoitella kiipeilyä. Esikoinen toimi mallioppilaana ja Wasa Upin ohjaaja auttoi meidät alkuun seinäkiipeilyn kanssa. Esikoinen kiipesi aluksi vain metrin verran maasta, jonka jälkeen ruvettiin harjoittelemaan alastuloa.

Alastulo olikin kaikkein haastavinta minulle ja esikoiselle. Olimme kokoajan kiinni katosta roikkuvassa turva-valjaasta, joten varmistajaa kiipeilylle ei tarvittu. Minä kiipesin tietysti heti niin pitkälle kun pääsin ilman, että ajattelin alastuloa. En pelkää korkeita paikkoja, mutta kun tuli se hetki, että piti päästää irti seinästä ja luottaa ensimmäisen kerran varmistajaan, meinasi tulla pupu pöksyyn. Olin aiemmin kannustanut poikaani vain päästämään irti ja olin seissyt ihan hänen ulottuvillaan ottamassa häntä vastaan. Tehtävä osoittautui vaikeaksi ja muutaman ensimmäisen kerran hän tuli askelmia alas, kunnes oli kerännyt riittävästä rohkeutta päästämään irti. Mieheni näytti kyllä monesti mallia meille, että tästä vaan ja hän sentään pelkää hieman korkeita paikkoja.. Ensimmäisellä kerralla, kun minun piti päästää irti, oli esikoinen videoimassa suoritustani ja nauhalle taltioituikin koko neuvottelu siitä, pitäisikö päästää irti vai ei.. No, kannattihan se päästää, vaikka jännitti, koska siten pääsi uudestaan kiipeämään!

Esikoinen on rohkea kuusi-vuotias, joka rakastaa kokeilla kaikenlaisia uusia lajeja, joten tämä sopi hänelle mainiosti. Hän kiipesi joka kerta pidemmälle ja viimeisellä kerralla uskaltautui ihan ylös saakka. Koska keskuksessa on monta rataa, sai hän rauhassa kiivetä juuri niin pitkälle, kun hän uskalsi ja sai aina aloittaa uudestaan, ilman että tarvitsi päästää muita radalle. Emme olleet kokeilleet kiipeilykenkiä aiemmin ja ne olivat yllättävän tehokkaat (joskin hieman epämukavat alkuun) apuvälineet kiipeilyyn.

Meille kaikille jäi halu kokeilla uudelleen kiipeilyä ja meidän täytyy ehdottomasti ottaa mukaan pikkusisko, kun hän joulun alla täyttää neljä vuotta. Hän on myös aikamoinen kiipijämestari, joten hänkin tulee varmasti nauttimaan tästä. Myös me aikuiset haluamme päästä uudelleen, ehkä jopa kahdestaan, niin saisimme paremmin testattua omia rajojamme. Minua ainakin jäi harmittamaan yksi rata, joka jäi viimeistä palaa vaille valmiiksi.. Meidän perheeltä Wasa Up saa täydet suosittelut, kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa!

Pääsimme viikko sitten nauttimaan syyslomasta Äkäslompolossa ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston maisemissa. Rakastan syksyä ja syksy on suurella todennäköisyydellä minun lempivuodenaikani Lapissa. Saatan tosin muuttaa mieltäni taas talvella ja sitten uudestaan kesällä. En ole edes käynyt Lapissa kaikkina kahdeksana vuodenaikana, joten en varmuudella voi vielä sanoa mikä on lempparini. Syksy on kuitenkin mahtavaa aikaa väriloiston ja villapaitakelien ansiosta ja vielä paremman siitä tekee meidän synttärit. Tämä reissu ajoittui ihan syyskuun alkuun, joten virallista päivää ei kenelläkään sankareista ollut, mutta käytin tilaisuuden hyväksi ja annoin miehelleni syntymäpäivälahjaksi päivän Ylläs Bike Parkissa, jossa saa ajella alas tuntureita hyvää vauhtia. Hän nautti päivästään rinteissä ja samaa tekivät tietysti myös meidän lapset. Koska mitä isommat edellä, sitä pienet perässä..

Meillä oli lasten omat pyörät matkassa, joten vuokrasimme pyörän ja varusteet vain Mikaelille. Lasten suureksi riemuksi he tosiaan saivat harjoitella alamäkiajoa sen aikaa, kun isä nauttii omasta ajasta, eli olin laskenut meille tähän touhuun koko hissien aukioloajan verran aikaa.. Hissit aukesivat kello 11, joten olimme pelipaikalla suurin piirtein silloin. Lapsille paikka oli tuttu edellisten talvien laskettelusta, joten he osasivat lähteä suuntaamaan mattohissille jo saman tien, kun saavuttiin Ylläksen rinteille.. Isompaa täytyi hieman toppuutella ja pienempää lähteä valvomaan, joten saivat luvan lähteä laskemaan vasta, kun olin kerennyt mukaan hissiin. Lasten ja aloittelijoiden mäkenä toimi sama rinnepätkä, kun mikä talvella toimii lasten mäkenä. Mattohissi oli (onneksi) päällä kesälläkin, oli mainiota astua pyörän kanssa hissiin ja nousta sillä ylös rinnettä. Oma veikkaukseni oli, että jos hissi ei ole päällä, lapset väsähtävät ennätysvauhtia. Hissin viedessä lapset (ja minut) ylös, sai kaiken energian käyttää laskemiseen.

Esikoinen täyttää kuusi vuotta ja hänellä on ihan hyvä pyörä olemassa, tosin tähän touhuun tarvittaisiin jousitettu pyörä jos tahtoisi harrastaa vähän enemmän. Lasten rata oli kivituhkaa, joten kovinkaan suuria kuoppia tai muita esteitä ei reitillä ollut ja sitä pitkin oli helppo laskea. Pikkusisko laski potkupyörällään, joka oli aivan passeli hänelle tähän touhuun. Lapsille oli kaksi eri reittiä, kummatkin aika sopivan mittaisia pätkiä. Ilman kaatumisia ei toki selvitty, mutta olisihan se ollut suoranainen ihme, jos kuuden tunnin alamäkiajosta olisi ehjin nahoin selvinnyt.. Isompia haavereita ei onneksi sattunut, mutta muutama naarmu käsissä ja polvissa oli annettava lajin kunniaksi..

Aiempaa kokemusta ei kenelläkään tällaisessa maastossa ajamisesta juurikaan ollut, mutta meidän lasten ennakkoluuloton asenne kaikkia aktiviteetteja kohtaan on kyllä mahtava. Esikoinen lähti saman tien taluttamaan pyöräänsä vielä vähän ylöspäin, jotta saa laskea pidemmän matkan. Hän laski alkuun varovasti, mutta loppua kohden mutkat tultiin aina vaan kovemmalla vauhdilla. Minua pyydettiin ottamaan kuvaa milloin mistäkin kohdasta tai hienosta jarrutusjäljestä tai muuten vaan, koska tämä oli ”kivempaa kun olin osannut edes ajatella”. Olimme käyneet lasten kanssa muutamalla pump track-radalla kokeilemassa, joten jonkunlainen tuntuma heillä oli erilaisiin ratoihin, mutta tämä oli heistä kummastakin tosi hauskaa. Itse en todennäköisesti uskaltaisi laskea alas rinnettä, mutta sitä en lapsille kertonut, ettei äidin jännitys tarttuisi heihin. Aluksi kuljin pikkusiskon vieressä, kun hän laski alas, mutta aika nopeasti riitti se, että seisoin puolessa välissä rinnettä katsomassa tai auttamassa kaatuneita ylös. Suurin roolini oli nauttia lasten riemusta ja ruokkia nälkäiset.

Ylläksen rinteiden alaosassa on lasten oma alue, missä on leikkipuisto, laavu ja talvella pulkkamäki, joka toimi meidän muonituspisteenä tämän(kin) kerran. Lämmitimme nuotiolla hodarit ja nautimme eväspaussista. Kävimme samalla reissulla myös Ylläksen huipulla, menimme gondolilla ylös ja saimme samalla ihastella (ja vähän kauhistella) mieheni ja muiden pyöräilijöiden laskemista alas huipulta. Jos olette matkaamassa Ylläksen maisemiin lasten kanssa, käykäähän ehdottomasti kokeilemassa Bike Parkia, se on avoinna ainakin koko syyskuun!

Tällä kertaa koneen ääreen pääsee kirjoittamaan mieheni, joka osallistui tänä vuonna NUTS Ylläs Pallaksen 66 kilometrin kisaan. Olin itsekin ilmoittautunut tähän kisaan, mutta koska lastenhoitoapu jäi matkasta, saimme vetää pitkää tikkua siitä, kumpi meistä juoksee ensin. Oikeastaan siitä asiasta ei tarvinnut edes keskustella, en olisi pystynyt tällaiseen suoritukseen ainakaan yksin, joten paikka oli itseoikeutetusti mieheni. Hän suoriutui toisesta ultramatkastaan mahtavasti ja nyt on hänen vuoro kertoa kisaraporttinsa tässä. 🙂

NUTS Ylläs-Pallas, Hetta-Pallas 66 km

Osallistuin heinäkuun alkupuolella NUTSin järjestämään Hetta-Pallas -polkujuoksukisaan ja lupasin Annan pyynnöstä kirjoitella tähän blogiin pienen reportaasin kisasta. Täytyy heti näin alkajaisiksi mainita, että vaikka olen päässäni vaellellut tuota samaista polkua kisan jälkeen päivittäin, jätetään silti huomattava mahdollisuus sille, että ylä- ja alamäet pehmensivät jalkojen lisäksi päätäni, joten joitain muistiharhoja saattaa esiintyä.  

Ensin kuitenkin pientä pohjustusta: Olen aivan tavallinen 31-vuotias perheellinen mies. Urheilutaustaa on jääkiekon puolelta, mutta juokseminen vapaaehtoisesti ei kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kiinnostanut juuri lainkaan. Vuonna 2014 polveni operoitiin aika isosti ja pitkän kuntoutuksen jälkeenkin vaikutti, ettei juokseminen kuntoilumielessä onnistuisi enää ollenkaan. Jotenkin päädyin kuitenkin kokeilemaan polkujuoksua ja huomasin, että pehmeän maastonpohjan ja epäsäännöllisen askelluksen takia polvi kesti juoksua poluilla, ja luonnossa juokseminen oli muutenkin yllättävän mielekästä. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät ja polvi alkoi kestää paremmin ja paremmin, ja vuonna 2019 löysin itseni tilanteesta, että olin ilmoittautunut vaimoni vanavedessä NUTS Ylläs-Pallaksen 37 km:n kisaan. Tavoitteena meillä molemmilla oli selvitä urakasta ehjinä aikarajan puitteissa maaliin ja näin myös kävi. En kuitenkaan etukäteen arvannut, että nauttisin niin paljon polkujuoksutapahtuman yhteisöllisyydestä, yleisön ja kanssakilpailijoiden tsempeistä, kisan fyysisestä ja mentaalisesta rasituksesta sekä itsensä ylittämisen tunteesta. Jo maalissa tiesin, että tätä halusin lisää. Nälkähän kasvaa syödessä, joten seuraavaa kesää varten tähtäin laitettiin ensimmäiseen ultramatkaan ja koronan peruttua NUTS YPH:n kesältä 2020 juoksin ensimmäisen ultramatkani Himos Traililla (52 km). Osallistumisoikeus kesän 2020 peruuntuneesta Hetta-Pallas (66 km) -kisasta siirrettiin kesään 2021 ja se oli seuraava haasteeni.  

Kisaan valmistautumisestani voin paljastaa sen verran, että talvikauden osalta luotin hyväksi havaittuun, vallankumoukselliseen off season -menetelmääni. Talven aikana ei juuri tullut juostua ja salillakin kävin vain harvakseltaan, koska taktiikkanani oli säästellä voimia tulevaan kesään. Vietin siis n. 5 kk:n mittaisen ankaran voimiensäästelykauden. Keväällä oli aika kaivaa taas lenkkarit esille ja suunnata poluille, toki edelleenkin juoksumääräni vastasi murto-osaa monen muun harrastajan määristä, joten taktiikkani voi tiivistää joko muotoon ”vähän mutta laadukkaasti” tai ”vähän”. Poikkeuksena oikeastaan vain Annan kanssa muutamaan otteeseen juostut pidemmät lenkit ja kerran taisin käydä Öjbergetillä tunkkaamassa ja juoksemassa portaita vähän reilummin. Siitä huolimatta olin kuitenkin ennen kisaa luottavainen ja päätin jo hyvissä ajoin, etten keskeyttäisi kisaa muuten kuin pakon edessä.  

Ylläkselle saavuimme keskiviikkona, torstai meni kisatavaroita pakatessa ja energiaa sekä nestettä tankatessa ja perjantaina oli sitten kisan vuoro. Startti oli Enontekiön Hetasta, jonne huristeltiin busseilla Ylläkseltä. Parin tunnin ajomatkan jälkeen oli vielä n. tunti aikaa huoltaa varusteita, käydä vessassa, syödä eväitä tai ottaa vaikka pikku huilit Hetan koulun pihalla, joka toimi lähtöpaikkana. Paikalla oli 66 km:n juoksijoiden lisäksi 166 km:n juoksijat, joiden startti oli 20 min 66 km:n jälkeen. Klo 12 sitten kajahti lähtökäsky ja reilu 600 juoksijaa lähti lehmänkellojen soidessa kohti Pallasta. Reitin alkuosa ensimmäiseen huoltoon (Pyhäkero, 11,4 km) saakka juostiin asfaltti- ja hiekkateitä, joten vaikka olin päättänyt ottaa alun todella rauhallisesti, juoksin kisan nopeimmat kilometrit tällä pätkällä. Ensimmäiseen huoltoon asti jonomuodostelma oli vielä aika tiivis ja piti olla tarkkana, että malttoi mennä omaa tahtia eikä lähtenyt innokkaimpien peesiin. Ennen ensimmäistä huoltoa 166 km:n voittaja Juuso Simpanen ohitti letkan puoliksi ojan puolelta sellaisella vauhdilla, etten tiedä olisinko pysynyt perässä edes maastopyörällä.  

Huollossa oli tarjolla urheilujuomaa, suklaata, banaania, vihreitä kuulia, suolakurkkuja ja sipsejä. Napsin tasaisesti kaikkea, täytin juomarakon ja lötköpullot ja jatkoin melko nopeasti matkaa. Pian huollon jälkeen alkoikin ensimmäinen kunnon nousu kohti Pyhäkeron huippua. Juoksu vaihtui sauvakävelyksi ja pikkuhiljaa puurajan jäätyä taakse näkyvillä oli silmänkantamattomiin erämaata lähes joka suuntaan. Jatkoin päättäväisesti ja reippaalla tahdilla kohti huippua ja koholla olleet sykkeet laskivat sopivasti satunnaisten valokuvaushetkien aikana. Pyhäkeron huipun jälkeen reitti lähti laskemaan kohti Sioskurua melko jyrkkänä, mutta kuitenkin juostavana. Oman mausteensa juoksuun toi 4-5 vierekkäin kiemurtelevaa polkua, joista piti vauhdissa arvioida helpoiten juostava polku. Tarkkailin sivusilmällä mitä polkuja edessäni juoksevat valitsivat ja päättelin sen perusteella valitsinko saman vai eri polun. Näiden alamäkivoittoisten osuuksien aikana oikeiden polkujen valitseminen oli mielestäni yllättävänkin tärkeää, sillä väärän polun valitsemalla tuli potkittua kiviä ja rytmi katosi. Aina helpommilla osuuksilla tankkasin energiaa ja nestettä, jota olin varannut mukaan reippaasti. Mukana oli kaksi puolen litran lötköpulloa vedelle, sekä 2,5-litrainen juomarakko Noshtin urheilujuomalle, Noshtin vauhtikarkkeja, pussillinen Panttereita, pari patukkaa Snickersiä ja Marsia sekä merisuolaa kramppien varalle. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti siten, että saisin vähintään 60 g hiilihydraatteja tunnissa. Olin asettanut kellon muistuttamaan asiasta 20 min välein ja uskon, että tuosta olikin merkittävää hyötyä, sillä varsinkaan päivän loppupuolella ei enää tehnyt mieli syödä mitään ja sen varjolla olisi tullut helposti jätettyä syömiset ja juomiset vähemmälle ja kuukahdettua johonkin pusikkoon.  

Sioskurun jälkeen noustiin vielä pieni nousu Siosvaaralle, josta lasketeltiin pitkä ja loiva lasku kohti Ketomellaa, joka ei kuulu varsinaiseen kuulu Hetta-Pallas –vaellusreittiin, mutta oli lisätty kisareittiin siksi, että se oli autolla saavutettavissa ja sinne saatiin siten järjestettyä kisan toinen huoltopaikka. Tässä vaiheessa taivalta oli takana n. 32 km ja olin yllättävän hyvävoimainen. Tällä kertaa pidin huollossa hieman pidemmän paussin säätäen varusteitani ja syöden eväitä puunrungon päällä istuen. Kastelin myös pääni viilennykseksi, samoin kuin kaikissa muissa paikoissa, joissa siihen oli mahdollisuus. Päivä oli kuuma ja pään kastelu jääkylmällä vedellä piristi oloa selvästi. Huollon jälkeen matka jatkui kohti Hietajärveä, johon perheeni oli tullut uskollisesti kannustamaan. Pienen “juoksuhiekkapolun” jälkeen bongasin tutut hahmot Hietajärven rannasta ja poikkesin polulta kohti rantaa, jossa lapset viettivät uintihetkeä. Lapset kävivät kärkkäästi karkkieni kimppuun ja vaihdossa sain puurosmoothien, joka maistui yllättävän hyvältä. Onnistunut vaihtokauppa siis! Ketomellan lenkki oli muuten aika tylsä ja metsän suojassa hyttyset, mäkäräiset ja  muut pirulaiset kävivät armotta kimppuun. Kisan jälkeen jalat varsinkin jalat olivat aivan täynnä verisiä puremia ja syytän siitä tätä nimenomaista Ketomellan lenkkiä.  

Seiposelle noustessa matkaa oli takana hieman vajaat 40 km, ja tälläkin kertaa kisan heikoin hetki sattui näille kilometreille. Himoksella kanttasin neljänkympin kohdalla omaan höntyilyyni, enkä enää saanut energioita takaisin ylös, vaan vaikka maaliin selvisinkin, tuli loppumatkasta tuskainen. Toki silloin myös kipeytynyt nilkka vaivasi. Tällä kertaa koin olevani muuten ihan hyvävoimainen, mutta oikean jalan sisäreisi alkoi kramppaamaan jyrkässä ylämäessä niin voimakkaasti, että oli pakko pysähtyä ja pitää ylimääräinen huoltotauko. Join reilusti, imeskelin merisuolakiteitä ja venyttelin ja ravistelin jalkaa. Pikaisen tunnustelun jälkeen jalka tuntui taas toimivan, joten jatkoin matkaa, mutta Himoksen kanttauksesta oppineena kevensin hieman vauhtia ja kisan loput ylämäet kiipesin lyhyemmällä askelluksella.  

Seiposelta laskettiin Hannukuruun, jossa kastelin pääni ja täytin lötköpullot ja juomarakon purosta. Juomatäydennystä ei järjestäjän puolesta ollut tarjolla enää Ketomellan huollon jälkeen, joten en uskaltanut juosta purojen ohi täyttämättä juomavarastoja. Vaikka join kisan aikana n. 9 litraa vettä ja urheilujuomaa, pysähdyin puun taakse vain kerran, joten nesteet imeytyivät hyvin ja hiki virtasi. Ehkä olisi voinut juoda enemmänkin.. Reitti jatkui Hannukurusta Suastunturin yli kohti edessä siintävää ja kunnioitusta herättävää Lumikeroa ja sen pitkää nousua. Tiesin, että loppumatkan ajan edessä tulisi olemaan pelkkää kivikkoista ylä- tai alamäkeä joten pyrin juoksemaan tässä vaiheessa kaikki loivemmat kohdat. Pallaksen loppulaskua lukuun ottamatta kisan viimeiset alle kymmenen minuutin kilometrit kellotin tällä Lumikeron nousua edeltävällä osuudella.  

Lumikeron nousu selvitettiin muutaman kanssakilpailijan kanssa yhteistuumin vetovuoroja vaihdellen. Vaikka kaikki tuntui keskittyvän tiukasti omaan etenemiseensä, eikä tässä vaiheessa liiemmin tarinaa isketty, niin silti ainakin itselle jäi vahvasti sellainen tunne, että työtä tehtiin yhdessä, ja ainakin omaa matkantekoa tämä ryhmässä eteneminen helpotti. Yleensä en kisojen aikana ole kovin puheliaalla päällä ja juoksenkin mieluusti yksin, mutta jollain tavalla varsinkin rankemmat ylämäet on helpompi nousta porukalla. Kilometrejä oli tässä vaiheessa takana jo 50 ja olo oli edelleen kummallisen hyvä. Etenin varsinkin ylämäet omaan tasooni nähden hyvää tahtia ja nautin siitä mitä olin tekemässä. Vaikka kuljettu matka tuntui jo kropassa, niin nautin jopa niistä heikommista hetkistä.  

Lumikeron ja Vuontiskeron jälkeen jatkettiin jyrkkää alamäkeä Montellin kodalle ja siitä Nammalankurun ja Rihmakurun jälkeen kohti viimeistä isoa haastetta, Taivaskeroa. Taivaskero oli siintänyt horisontissa kymmenien kilometrien ajan, mutta vihdoin alettiin olla oikeasti lähellä maalia. Vaikka kisajärjestäjä oli armeliaasti piirtänyt reitin kiertämään Taivaskeron varsinaisen huipun, oli viimeinen nousu silti pitkä ja väsyttävä. Tilanne oli haastava myös psykologisesti, sillä vaikka tähän saakka olin tullut onnistuneesti askel kerrallaan, nyt näin lähellä maalia mieli kulki jo muutaman askeleen edellä. Sitten tuli ne pirulliset valehuiput. Useamman kerran erehdyin luulemaan nousun pian taittuvan ja lähdin jo mielessäni rallattelemaan alamäkeä kohti maalia, mutta valehuipun jälkeen edessä odotti taas uusi kivihelvetti. Tiesin jo etukäteen tekeväni viimeisistä kilometreistä hankalampia haistamalla maalin ennenaikaisesti, mutten silti voinut tilanteelle mitään. Ihmeellinen on ihmismieli.    

Viimein olin saavuttanut pisteen, jossa ylämäki muuttui alamäeksi ja rakkakivikko kivituhkatuksi poluksi. Vaikka olin unelmoinut tästä hetkestä viime kilometrien ajan, ei alamäkijuoksu todellakaan ollut mitään paraatimarssia. Jalat tuntuivat painavilta ja etureisiä poltti, mutta pakottauduin kuitenkin juoksemaan. Maalin lähestyessä alkoi myös ihmisiä olla reitin varrella enemmän ja sain heidän kannustuksestaan ihan konkreettisesti lisää voimaa. Ilman heitä olisin varmasti vaihtanut jossain vaiheessa kävelyksi, mutta nyt jaksoin jatkaa juoksua maaliin asti. Maalisuoralta bongasin etukäteen räikeän ylioptimistisina suoriutumiseeni suhtautuneet Tommin ja Saaran, jotka olivat odotelleet maaliintuloani jo neljättä tuntia. Tällä kertaa Tommin peräänkuuluttama aikataulu jäi haaveeksi, mutta kiitos kuitenkin luottamuksesta ja kyydistä takaisin mökille! Viimein, 11 tuntia ja 15 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen ylitin maalilinjan väsyneenä mutta onnellisena. Olin tyytyväinen suoriutumiseeni, sillä pysyin toimintakuntoisena koko matkan ajan ja sain aikaiseksi hyvinkin ehjän juoksun. Voi sanoa, että kaikki onnistui ja jotenkin nautin kaksin verroin niistä asioista, jotka silloin vuonna 2019 ensimmäisessä kisassani saivat minut koukuttumaan tähän lajiin. Vielä tätä kirjoittaessanikin pystyn kokemaan kisan aikana kokemiani tunteita uudelleen, enkä usko, että tulen niitä unohtamaan myöhemminkään. Vahvoja kokemuksia ja suuria tunteita. Nyt ymmärrän, että siihen taitaakin kiteytyä aika iso osa koko touhun viehätyksestä.  

Kiitos vielä NUTSin poppoolle, kanssakilpailijoille ja kotiväelle unohtumattomasta kokemuksesta! Tästä on hyvä lähteä kohti seuraavia haasteita.  

Mikael 

Lapset innostuivat viime Lapinreissun jälkeen pump track-pyöräilyradasta, jossa käytiin meidän aikuisten juoksukisan jälkeen kuluttamassa lapsilta virrat pois. Vaasastakin tällainen rata löytyy, mutta emme olleet siellä vielä käyneet. Tänään oli kuitenkin hyvä päivä käydä pyöräilyhommille ja saattoi minulla itselläni olla toiveena päästä tekemään porrastreeni siinä sivussa.

Vaasan pump track-rata on Trail Riders Vaasa ry:n ylläpitämä rata, jossa tarkoitus on kehonpainolla liikuttaa pyörää eteenpäin kumpujen ja kaarteiden yli ja radalla tulisi koittaa välttää polkemista. Rata löytyy Rapatunturilta (virallisesti Gerbynmäki) Gerbyn ja Västervikin rajan tuntumasta. Radan ohjeistuksessa luki myös, ettei rata sovellu pienimmille pyöräilijöille tai potkupyörille. Olin kuitenkin liikkeellä meidän kohta 6 ja 3,5 vuotiaiden lasten kanssa ja kun paikalla ei muita ollut, päätimme kokeilla rataa. Radan ”esteet” oli paljon isommat, kuin Ylläsjärven radalla, mutta isoveli lähti rohkeasti kokeilemaan rataa. Onneksi olimme käyneet harjoittelemassa muualla niin hän selvisi mainiosti tästäkin radasta. Pienemmälläkin radalla oli aluksi jännittävää, mutta kun tämä oli jo tuttua puuhaa, lähti hän ennakkoluulottomasti laskemaan radalle.

Hiekka oli paikoin pehmeää ja kova ajorata kulki reitin keskellä. Tsemppaamalla hän pääsi kuin pääsikin kiertämään rataa ilman, että pyörä ajautui reitin reunalle, ja sai kierrettyä hienosti monta kierrosta. Ainakin meidän isompi nautti tästä radasta kovasti, eikä millään olisi halunnut lopettaa! Päästin myös pikkusiskon radalle kokeilemaan pienimpiä kumpareita ja rauhallisella radalla hänkin pystyi kokeilemaan esteitä omaan tahtiin.

Radalla oli hyvät ohjeet ja säännöt, toivon totisesti, että tämä rata pysyy täällä eikä mitään tuhoja sinne tehdä. Rata on tehty ja kunnostettu talkoovoimin ja on mahtavaa, että tämmöinenkin harrastusmahdollisuus on Vaasaan saatu! Mielestäni tuollaiset pikku pyöräilijät pärjäsivät hienosti radalla, voisimme käydä uudestaankin kokeilemassa. Trail Riderseilla on aikeissa tehdä rata myös pienimpiä pyöräilijöitä varten, mikä on tosi mahtava juttu!

Samalla reissulla sain kun sainkin tehtyä itsekin porrastreenin, kun siskoni ja vanhempanikin tulivat paikalle. Nousimme rappusia lähes koko porukan voimin ja esikoinenkin painoi rappusia samaan tahtiin kuin minä.. Tästähän voisi ottaa hyvän tavan ja käydä koko porukalla rappusissa! Rapiksen portaat oli hieman jyrkemmät kuin Öjbergetin ja itse tykkäsin enemmän näistä, kun porrasvälit pysyivät koko ajan samana. Mielestäni on hienoa, että ulkoliikuntapaikkoja kehitetään jatkuvasti Vaasan seudulla. On mukava liikkua ulkona!

Lapin reissusta ja polkujuoksukisasta alkaa olla viikko takana ja palautuminen on sillä mallilla, että tekisi mieli lähteä lenkille, joten nyt onkin hyvä aika kerrata tämänvuotisen kisan tapahtumat. Osallistuin Ylläksen maisemissa kisattavaan polkujuoksukisaan, jossa kipitellään (ja raahustetaan) ympäri Äkäslompolon ja Ylläksen maisemia. Kisan järjestää Northern Ultra Trail Service ja tämä kisaviikonloppu on yksi osakilpailu. Muita kisoja järjestetään esimerkiksi Karhunkierroksen maisemissa ja Pyhällä. Meidän kohteeksi valikoitui Nuts Ylläs Pallas, koska tapaamme muutenkin käydä tällä alueella kesäisin. Tämänkertainen kisa oli minun toinen 37 km kisani samoissa maisemissa, joten tiesin suurinpiirtein, mitä odottaa, ainakin reitin suhteen.

Tarkoitukseni oli osallistua Hetta-Pallas reitillä juostavaan kisaan jo viime kesänä, mutta kantapäävamma olisi estänyt kisani kokonaan. Pandemia iski ja koko kisa siirrettiin tälle kesälle. Tavoitteena oli edelleen juosta 66 km kisa, mutta lähdimmekin reissuun vain omalla perheellä ja siinä vaiheessa lastenhoitovuorot jaettiin kovakuntoisempi pidemmälle reitille ja minä sitten tälle lyhyemmälle. Minusta ei olisi ollut juoksemaan noin pitkää matkaa ilman mieheni tukea, joten silläkin varjolla luovutin mielelläni hänelle ensimmäisen juoksuvuoron ja siitä hän saa kertoa myöhemmin blogissani itse. 🙂

37 kilometrin kisa alkoi lauantaina puolenpäivän maissa ja tämä aika sopii minulle kaikista parhaiten. Sain syötyä hyvän aamupalan ja tankkailtua nestettä vielä aamusella, jotta jaksaisin läpi kuuman kisapäivän. Juoksupäivälle osui tällä kertaa n. 28 asteen helle, joka ei ollut mikään paras vaihtoehto. Onneksi pidemmät kisat alkoivat hieman viileämmissä asteissa. Kisa alkoi Jounin kaupalta, jossa oli myös kisakeskus. Numerolaput haettiin paikanpäältä jo aiemmin ja paikalla oli silloin varustemyyjiä. Tänä vuonna tartuin tarjouksiin ja hankin itselleni uudet juoksukengät seuraavia matkoja varten. Numeroiden hausta saimme mukaamme kannustuskellot, joita lapset kilkuttelivat ahkerasti juoksijoille.

Reitti oli tosiaan sama kuin kaksi vuotta sitten, mutta olin kyllä autuaasti unohtanut ne ensimmäiset 15 kilometriä, jotka juostiin Ylläsjärven hiihtokeskukselle. Polulle paistoi kokoajan aurinko ja suurin osa matkasta oli nousua. Tai ainakin se siltä tuntui. Odottelin juoksukoneen käynnistymistä sellaiset 10 kilometriä, joiden jälkeen totesin, että tänään se tuskin käynnistyy ollenkaan. Tiedossa oli henkinen taisto, jotta pääsisin edes maaliin.

Tankkailin eväitä aina tunnin välein, koitin saada syötyä, koska tiesin että noutaja tulee, jos lisää energiaa ei tule. Minulla oli eväinä taatelia, Nosht:in vauhtikarkkeja, Mars-patukka ja Tuttifrutti choco pussin herkkuja. Näitä kaikkia olin testaillut aiemminkin, joten tiesin että niitä pystyy syömään vauhdissa. Lisäksi juomapussissa minulla oli Nosht:in urheilujuomaa ja lötköpullossa vettä. Suolaakin kului, minulla oli pikkupussissa merisuolakiteitä, joita napsin aina välillä, jottei rupeaisi kramppaamaan. Syöminen oli niin kuumalla aika vaikeaa, mutta yritin kuitenkin jotain saada syödyksi. Huoltopisteitä oli reitin varrella kaksi, ensimmäinen 17 kilometrin kohdalla ja toinen n. 22 km kohdalla. Niissä täytin juomarakon, sekä söin sipsejä ja suolakurkkuja. Omia eväitä oli ihan liikaa, mutta se voi johtua siitä, ettei melkein mitään saanut syötyä..

Huoltopisteiden väli tuntuu lyhyeltä, mutta niiden välissä ylitettiin Yllästunturi joka oli aikamoinen koetus. Eräs kanssakilpailija totesikin että on tämäkin maailmanlopun meininkiä, kun ihmiset raahustaa eteenpäin täällä kuumuudessa. Siltä se kieltämättä tuntuikin, mutta kanssakilpailijoiden tsemppi ja kauniit maisemat auttoivat kuitenkin jaksamaan. Ylhäällä huipulla oli yleisöä kellojen kanssa kannustamassa, mikä toi hirveästi voimaa. Perheeni oli myöskin tullut ylös kannustamaan, he tosin tulivat sinne Gondolilla ja tiedustelivatkin samantien, että mikä äiti sulla kesti. 😀

Kun muistelee edellistä kisaa, Ylläksen ylittäminen ei juurikaan tuntunut pahalta ja alaspäin meno sujui kevyesti juosten, mutta nyt ei ollut puhettakaan juoksemisesta alaspäin. Yllästunturin jälkeen oli odotettavissa omat lempparimaisemat ja retkipaikat, joita olin odottanut ja joissa tiesin olevan niitä helpompia pätkiä juostavaksi. Meidän lempipaikkoja Äkäslompolossa on Varkaankurun luontopolku ja olikin ihana päästä juoksemaan sitä pitkin. Toinen huolto oli luontokeskus Kellokkaalla, missä jouduin vähän paikkailemaan rakkoja, jotta pysytin jatkamaan matkaa.

Siitä eteenpäin oli myöskin helppoa maastoa aina Kesängille asti, mikä kuuluu myös meidän vakiopaikkoihin. Keräilin henkisiä voimavaroja matkalla kohti Kesänkitunturia, koska tiedossa oli viimeinen paha koetus. Sen jälkeen homma olisi lähes pelkkää alamäkeä ja tasaista pätkää, mutta ensin piti kiivetä Pirunkuru rakkakivikkoa pitkin ylös. Olen muutamaan kertaan kiivennyt sinne, eikä se koskaan ole ollut helppoa. Lähdin kiipeämään yhden 160 km matkan kisaajan kanssa yhtä matkaa ja hänen kanssaan tuli vaihdettua muutama sana. Siinä vaiheessa ei tullut mieleen ruveta valittamaan, kuinka puhki itse on, kun takana oli vajaa 30 km ja toisella jo 150 km.. Juttelimme kiipiessämme niitä näitä ja oli tosi mukava hetki. Hänestä sai hyvän peesin hetkeksi ja toivottavasti myös toisinpäin. Jouduin itse jäämään vetämään happea jossain välissä matkaa ja hän paineli eteenpäin. On ne kovia miehiä ja naisia, jotka tuon matkan taittoivat!

Pirunkurun jälkeen avautui aivan mahtavat maisemat ja rakkakivikko jatkui jonkun matkaa. Sain juostua aika hyvin alaspäin ja olin tsempannut itseäni jo etukäteen henkisesti, että unohtaisin vielä hetkeksi sen maalin. Matkaa maaliin oli tässä vaiheessa noin kuusi kilometriä ja viime kisassa koin tässä vaiheessa ne rankimmat hetket, kun maali alkoi oikeasti jo lähentyä. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, ehkä siksi, koska vaikeuksia oli ollut koko kisan ajan. Juoksin sen minkä jaksoin ja välillä jouduin kävelemään. Jalat eivät olleet hapoilla, mutta jonkun verran tuntui jo kipua. Kantapäävammasta ei onneksi ollut tietoakaan ennenkuin matkaa oli jäljellä pari kilometriä.

Viimeisen kilometrin kohdalla tuli sellainen helpotus ja vähän liikutus, että tein sen ja pystyin siihen yksin. Rankkaa ja kamalaa oli, mutta pääsin maaliin! Pelkäsin etukäteen, että pää ei kestäisi ja haluaisin luovuttaa. Luovuttaminen ei kuitenkaan olisi ollut vaihtoehto, vaan halusin selvittää tämän kisan. Olin ajatellut ennen kisaan lähtöä alittavani viime kertaisen ajan 6.11, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Ajalla 7.12 en päässyt edes lähelle, mutta harmitus tästä on yllättävän pieni. Saan kuitenkin olla ylpeä siitä, että olin mukana kisassa ja selvisin kunnialla maaliin. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja ja haaveissa siintää edelleen se ensimmäinen ultramatka. Katsotaan, mille matkalle seuraavaksi ilmoittaudun!

Minun ja lasten kesäloma alkoi tällä viikolla ja kun säätiedotus näytti aurinkoa muutamalle päivälle, oli oiva hetki käydä mattopesulla. Kävimme vuosi sitten ensimmäistä kertaa pesemässä matot Palosaarella Sundin rannassa ja se oli niin ihana paikka mattopyykille, että suuntasimme sinne tänäkin vuonna. Mattojen kuivuessa söimme eväitä ja kiertelimme Sundin rannassa. Lapset huomasivat rannassa Merimuseon ja halusivat käydä katsomassa, millaista siellä on. Museo oli auki ja meillä oli hyvin aikaa, joten suuntasimme sisään. Olinkin alkukesästä ajatellut, että se olisi meille hyvä kesäkohde, kun en siellä itsekään ollut käynyt!

Olen asunut Vaasassa lähes koko elämäni, mutta Palosaaren historia on jäänyt tältä osin tuntemattomaksi. Tänään sain aimo pläjäyksen Sundin historiaa, kun tutustuimme vanhoihin kuviin ja esineisiin, jotka kertoivat entisaikojen elämästä, laivojen rakennuksesta ja merenkulun historiasta. Museo sijaitsee vanhassa suolamakasiinissa, joten paikka on jo itsessään historiallinen. Suurin osa rannan rakennuksista on purettu, joten on ihanaa että tällaiseen pääsee vielä tutustumaan. Olemme matkustaneet useaan otteeseen Wasa Linellä, joten erityisesti Vaasanlaivojen historia oli mielestäni mielenkiintoista. Majakat ja elämä majakkasaarella kiehtovat minua kovasti, joten niistä kertovia tauluja ja esineitä tuli tutkittua kunnolla. Muun muassa Valassaarten majakan vanha lamppu oli päässyt museon paraatipaikalle, se herätti meissä kaikissa heti ihastusta.

Lapset ihastuivat erityisesti vanhojen purjelaivojen pienoismalleihin ja hylyistä nostettuihin esineisiin. Pikkusisko olisi halunnut istua vanhassa keinussa ja isoveli oli ihmeissään, kuinka noin iso ja painava ankkuri ollaan saatu vedettyä ylös. Alakerrassa sijaitseva veneenmoottorikokoelma oli isoveljen mielestä vaikuttava ja hän olisikin halunnut kuvata jokaisen moottorin yksi kerrallaan.. Myös jokaisesta majakasta maalatun taulun kohdalla olisi pitänyt kaivaa kamera esiin ja ikuistaa kuvat, mutta niitä oli aika vaikuttava kokoelma, joten jätimme sen väliin. Isoveli totesi silloin, että kunhan hän vain saa oman puhelimen, hän alkaa itse kirjoittamaan blogia majakoista. Se kuulostaa mahtavalta suunnitelmalta, joten täytynee joskus toteuttaa retki majakka-saarelle.

Merimuseo on avoinna arkipäivisin ja sisäänpääsymaksu oli todella edullinen. Museo sijaitsee Salmikadulla, tästä linkistä löydät tarkemmat ohjeet. Museon ulkopuolella olevien kivien avulla näkee myös hyvin, kuinka paljon maa on kohonnut viimeisten vuosisatojen kuluessa, mikä on aina ihmeellistä katsottavaa. Postaus ei ole tehty yhteistyössä heidän kanssaan, vaan jaan mielelläni vinkkejä tällaisista paikoista, josta oppii uutta rakkaasta kotikaupungista.

Esikoinen pääsi yllättämään kysymyksellään viikonloppuna. Hän tiedusteli, miksi minä en harrasta mitään..? Menin hetkeksi aikaa hiljaiseksi, sillä omasta mielestäni harrastan paljonkin. Kädessäni sattui olemaan kudin, mutta hän ei kai ajatellut sitä harrastuksena, vaikka neulon hyvin paljon. Luultavasti esikoinen tarkoitti, miksi en enää pelaa missään joukkueessa, mutta pääsimmekin hyvin keskustelemaan erilaisista harrastuksista ja siitä, ettei kaiken aina tarvitse tapahtua urheiluseurassa. Lasten harrastukset on muutenkin ollut mielessä viime aikoina, kun isoveli innostuisi kaikesta ja mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä. Eli kun ilmoitimme isoveljen junnuliigaan, haluaa pienempikin mukaan. Pienempi on vasta 3, joten emme olleet varmoja, halummeko hänelle vielä mitään harrastusta, pihapelit riittäisivät paremmin kuin hyvin. Hän on kuitenkin todella päättäväinen tapaus niin tänä kesänä löydän itseni kentänlaidalta useaan otteeseen.. Pikkusiskokin aloitti VPS:n junnuliigassa ja muutamien treenien jälkeen hän on ollut todella innokas pieni futari. Pienempi on ilmaissut halunsa voimisteluun, jääkiekkoon, lentopalloon ja nyt jalkapalloon.. En haluaisi olla minkään esteenä, mutta jospa aloittaisi nyt edes yhdestä. Monipuolinen harrastaminen on vain hyväksi ja mistä vaan lajista saa hyvän pohjan, kunhan lapset vain itse haluavat harrastaa. Meille vanhempina on tärkeää, että lapsemme löytävät liikunnan riemun ja että haluavat itse harrastaa ja liikkua.

Minun oli vaikea totutella siihen, etten enää ole joukkueessa, mutta onneksi olen löytänyt tilalle vaikka ja mitä. Pelasin lentopalloa 20 vuotta ja luulin, etten löydä sitä samanlaista hyvänolontunnetta muualta, kunnes löysin polkujuoksun ja joogan. Eipä näissä lajeissa pääse kokemaan sitä mahtavaa voiton tunnetta eikä tarvitse niellä tappion karvasta kalkkia, mutta omalta kohdaltani voin väittää, että hyvän metsälenkin jälkeen tai ihanan joogatunnin jälkeen oloni on paljon parempi kuin treenien jälkeen. Tämä nyt on toki vain minun mielipide (ja kyllähän sinne kentälle kaipaa), mutta onneksi maailmassa on niin paljon harrastuksia mistä jokainen voi valita omansa. harrastukseen, jossa ei ole mitään tiettyjä aikatauluja, on välillä vaikea lähteä. Lenkki siirtyy helposti, kun ei ole sitä tiettyä päivää ja aikaa ja porukkaa, kenen kanssa harrastaa. Pääsemme mieheni kanssa aina välillä lenkkitreffeille ja minulla on yksi äitikaveri, jonka kanssa lenkkeilemme samalla, kun saamme purettua arjen asioita toisillemme.

Omiksi harrastuksikseni lasken käsityöt, polkujuoksun, joogan, retkeilyn, partion, kesän viljelykset ja tämän blogin kirjoittamisen. Ne ei ehkä ole niin näkyviä harrastuksia kuin esimerkiksi esikoisen kiekkokoulu tai juuri alkanut jalkapalloharrastus, mutta harrastuksia ihan yhtälailla. Pohdin tätä aihetta viimeisimmällä metsälenkillä ja siellä totesin, että juuri nämä harrastukset sopivat minulle. Juokseminen ei ole paikkaan tai aikaan sidottua ja metsässä ajatus juoksee mitä parhaimmin. Fysioterapeutin suosituksesta juoksen tällä hetkellä ainoastaan pehmeillä alustoilla, joten suuntasin lenkille Degerträskin maastoon. Viime lenkillä mietin myös, että olisi ihana kokeilla metsäjoogaa ja joku päivä haluaisin joogata tunturissa. Ainakin Suomen Latu järjestää sellaisia tapahtumia, mutta ne kestää viikon, enkä ole vielä valmis lähtemään sellaiselle reissulle. Olen kokeillut niin Astanga-joogaa kuin Yin&Yang- joogaa ja jälkimmäinen on aivan ihanaa. Myös se parantaa niin kehoa kuin mieltä, kuten melkein kaikki minun harrastuksistani. Kokonaisuuden löytyminen on ollut matka ja juuri näin on hyvä. Sopivasti kuormitusta keholle ja mielelle. Olen enemmän sellainen nautinnon etsijä, kuin itsensä rääkkääjä. Heh, kai tähän täytyy mainita ultra-matka haaveista, vaikka juuri totesin etten halua rääkätä itseäni.. Noh, sekin on eräänlaista nautinnon etsimistä, juosta lapin yöttömässä yössä reitti, jonka olen aina halunnut vaeltaa.. Saa nähdä toteutuuko se jo tänä vuonna tämän jalkavamman kanssa vai siirtyykö haave tuleviin vuosiin.

Käsityöharrastuksesta en taida tässä enempää kertoa, blogissa ja Instagramissani näkyy neuleita sen verran usein, että niille tuskin tarvitsee tähän antaa tilaa. Ainoa mitä siitä tässä yhteydessä haluan mainita, on se, miten käsitöiden tekeminen rentouttaa. Tällä tarkoitan nyt eniten neulomista ja sitä miten ihanaa on kun se sujuu omalla painollaan, ilman että tarvitsee edes ajatella kauheasti. Nyt puikoilla on ihana kesäneule, jota en malttaisi laskea käsistäni. Keväisin iskee aina hirveä halu kuopsutella pihamaalla ja kesäharrastuksena minulla onkin hyötypuutarhan hoito. Olemme jo aloittaneet esikasvattamalla kaikenlaista ja tällä hetkellä parantelemme hieman kasvimaan ympäristöä. Täältä voit lukea meidän viime vuotisista viljelyksistä. Ihana kun on kevät ja voi siirtää vaikka kaikki harrastuksensa ulkotiloihin! Aurinkoista kesän alkua!

Söderfjärdenin pellot täyttyvät keväisin muuttolinnuista ja pelloilla voi nähdä satoja tai parhaimpina päivinä jopa tuhansia kurkia ja levähtämässä. Me teimme perhepartion kanssa retken Söderfjärdenin meteoriittikraatteriin ajatuksena nähdä palaavia muuttolintuja ja puhua muistakin linnuista. Emme ihan osuneet parhaimpaan lintu-aikaan, mutta onneksemme muutama kymmenen kurkea lensi ylitsemme retkemme aikana. Lokkeja näkyi sitäkin enemmän ja jokunen vesilintu-aura lensi myös ylitsemme. Paras aika lintujen muuttopuuhien tarkkailuun on juuri nyt käynnissä ja siksi aihe on hyvinkin ajankohtainen.

Söderfjärden sijaitsee osittain Vaasan (Sundom) ja osittain Mustasaaren puolella, noin 10 kilometriä Vaasan keskustasta. Kraatteri on muodostunut alueelle meteoriitin törmätessä maahan noin 500 miljoonaa vuotta sitten ja nykyään järven tilalla on peltoalue, jota pidetään kuivana pumppaamalla. Keskellä kraatteria sijaitsee tämänkertainen retkikohteemme, Meteoria ja lintutorni. Meteoria, jossa esitellään alueen historiaa ja luontoa, aukeaa yleisölle kesällä ja se on varmasti tutustumisen arvoinen kohde! Saimme hyvät suositukset eräältä äidiltä, joten emmeköhän koita käydä paikanpäällä uudestaan vielä kesällä. Meteorialle johtavan tien varrella oli taivaankappaleista kertovia tauluja ja niitä voisi olla mielenkiintoista tutkia seuraavan käynnin yhteydessä.

Kohde oli lasten mielestä mielenkiintoinen ja vaikka satapäistä lintuparvea emme tällä kertaa nähneetkään, riitti lapsilla haluja tarkkailla aluetta kiikareiden avulla. Lintutorni ei ole kauhean korkea, mutta koska alueella ei ole muuta kuin peltoa, näkyi tornista joka puolelle kraatteria. Meteorian ympäristössä ja muissa rakennuksissa riitti lapsille tutkittavaa ja iltapäivä kului erittäin mukavissa tunnelmissa alueella, söimme eväitä ja leikimme lintuleikkejä. Mitä pidemmälle iltapäivä eteni, sitä useampi auto ajoi paikalle. Kurjetkin ilmestyivät loppuretkestä, joten oletamme niiden tulevan pelloille ilta-aikaan. Meteoria ja lintutorni eivät ole ainoat paikat tarkkailla lintuja, alueella on muitakin pysähdyspaikkoja, mihin auton saa jättää parkkiin.

Munsmon pumppausasemalla, minkä avulla peltoja pidetään kuivana, on ilmeisesti myös lintutorni. Vanha pumppausasema toimii museona, missä on näytteillä alueen kehityksestä kertova näyttely. Meidän lintuhavainnot jäivät tältä erää hieman köyhäksi, niin ajattelin että voisimme oman porukan kanssa käydä myöhemmin keväällä (tai viimeistään syksyllä, kun kurkia on todella paljon) vielä Munsmon lintutornilla. Mielestäni on ihanaa, miten jotkut retket innoittavat uusiin retkiin ja olen edelleen yllättynyt, miten paljon retkeilypaikkoja meiltä on vieläkin jäänyt käymättä!

Olen kirjoittanut monista lähiretkikohteista Vaasan seudulla, mutta en ole ollenkaan kirjoittanut rakkaasta Edvininpolusta! Tämä asia korjataan nyt, sillä se on ihana lähiretkikohde ja se on mielekiintoinen paikka niin lasten, kuin aikuistenkin mielestä. Edvininpolku sijaitsee Asevelikylässä ja sinne on meiltä vain puolen kilometrin matka, joten siellä tulee vietettyä paljon aikaa. Tulemme usein päiväkodista kotiin sitä kautta ja lapset vierailevat siellä Purolan päiväkodista usein. Paikka on minulle tuttu jo lapsuudesta, samoin miehelleni, joka on asunut lapsuutensa Asevelikylässä.

Edvininpolku on saanut nimensä edesmenneen sotaveteraanin Edvin Hevonkosken mukaan ja polun vartta koristaa hänen tekemänsä patsaat. Edvin Hevonkoski asui Asevelikylässä ja polku on kuuluisa hänen taideteoksistaan. Osa patsaista on puuta tai metallia ja osassa on hyödynnetty esimerkiksi armeijan vanhoja saappaita ja kypäriä. Polku on pisimmillään 1,3 km mutta me kierrämme useimmiten lasten kanssa pienemmän, alle kilometrin mittaisen lenkin. Paikka on minulle tärkeä siitäkin syystä, että olen lähtenyt sinne kävelemään tai juoksemaan niin raskaana, ystävän kuoleman jälkeen, kuin hääpäivän aamunakin. Polkuja tallatessa on tullut käsiteltyä monenlaisia tunteita. Kotiäitinä ollessani kävimme siellä retkellä usein ja meistä tehdyn Pohjalaisen retkijutun kuvatkin on otettu Edvininpolulla.

Edvininpolulla oli ladut vielä pari viikkoa sitten ja tällä viikolla kävimme vielä pulkkamäessä. Edvininpolulta pääsee myös Purolan leikkipuistoon, eli Peurapuistoon (tai poropuistoon). Polun takimmaisesta nurkasta lähtee pieni polku kohti leikkipuistoa ja siinä varrella on myöskin tulistelupaikka pöytineen ja nuotiorinkuloineen. Itse Edvininpolulla ei enää ole nuotiopaikkaa, mutta pöydät ja penkit löytyvät Korsun alueelta.

Tämä Korsu onkin mielenkiintoinen paikka varsinkin lasten mielestä. Sinne pääsee kulkemaan juoksuhautoja pitkin ja alueella on vanhoja tykkejä ja muita jännittäviä esineitä. Korsulla on savusauna, jota vuokraa Edvininpolun Perinneseura. Siellä on monena pääsiäisenä poltettu kokkoa ja Asevelikylän asukasyhdistys on järjestänyt paikanpäällä jouluisin joulupuuro-tapahtuman. Alueella on myös pienenpieni ”rintamakirkko”, joka on ainakin ulkoapäin aivan ihana! Edvininpolulla kannattaa käydä kävelemässä/juoksemassa/pokemonjahdissa, sieltä löytyy varmasti kaikille jotain. Meidän lasten kestosuosikki on heitellä kiviä pieneltä sillalta veteen!

Olen varmasti monta kertaa sanonut tämän saman, mutta retken paras hetki on eväshetki. Eikä ole eväshetkeä retkellä ilman jälkkäriä! Edes joku pieni jälkiruoka kruunaa retkiruuan ja luonnonhelmassa on ihana herkutella ja siitä saa pikkuisen lisää puhtia. Kirjoittaessani postausta retkieväistä, tuli mieleeni jakaa myös näitä meidän retki-jälkkäreitä. Riippuu ihan tilanteesta, joskus nappaan mukaani esimerkiksi Elovenan-kauravälipalakeksin ja joskus näemme isomman vaivan jälkiruuan kanssa. Meidän porukalle toimii jälkiruokina myös kuivatut hedelmät, esimerkiksi taatelit ovat erinomaisia kahvin kanssa.

Paahdetut vaahtokarkit taitavat olla retkieväiden klassikko. On mukavaa etsiä esikoisen kanssa oma keppi ja vuolla se teräväksi tikuksi. Vaahtokarkit on aika sotkuista syötävää, joten ne kannattaa popsia suoraan kepin nokasta. Etsiessäni ruoka-ideoita, satuin törmäämään ”smores”-nimiseen jälkiruokaan, joka sisältää paahdettua vaahtokarkkia, sulaa suklaata ja keksiä. NAM! Kuulostaa aika sotkuiselta, mutta tämä onnistuu myös suhteellisen siististi lastenkin kanssa jos paahtaa vaahtokarkin ja nappaa sen kahden suklaakeksin väliin. Nämä oli menestys muutamalla retkellä, eikä tosiaan vaadi paljon vaivaa. Isosta vaahtokarkkipussista on ainakin meillä riittänyt monille retkille evästä. Joulun aikaan teimme tästä pipariversion ja sekin maistui tosi hyvältä! Silloin unohdimme kyllä suklaat välistä, mutta kukaan ei sitä edes kaivannut.

Tikkupullat on myös aika perinteinen nuotiojälkkäri, joka maistuu ainakin kylmemmillä ilmoilla. Itsehän söisin pullaa vaikka joka kerta.. Löysin Partioaitan sivuilta hyvin helpon reseptin pulliin, joten taikinan kanssa ei tarvitse edes kotona nähdä kovaa vaivaa. Parasta tässä reseptissä oli se, että neuvottiin kiertämään pullataikina niin tiheään kierteeseen, että pulla on yhteinäinen, jotta sinne väliin saa laitettua hilloa ja tarvittaessa vaikka kermavaahtoa. Ostinkin viime talvena sellaisen hillotuubin, mistä sai suoraan pursotettua hilloa pullan sisään. Ai että, miten se maistui hyvältä kylmänä päivänä.

Resepti (n 12 tikkupullaa), helppo tehdä myös vegaanisena :

2 dl maitoa, kauramaitoa tai vettä

3 rkl sulatettua voita tai margariinia

1/2 tl suolaa

3 rkl sokeria

tl kuivahiivaa tai 2,5 tl leivinjauhetta

1/2 tl kardemummaa

5-6 dl vehnäjauhoja tai muit jauhoja, voi kokeilla myös gluteenittomia

Laita kaikki ainekset sekaisin ja vatkaa. Jauhoja on tarpeeksi, kun taikina ei tartu sormiin. Tapaan laittaa taikinan pussiin tai rasiaan ja taikina tekeytyy matkalla nuotiopaikalle. Pyöritä taikinaa tikun päähän noin sormenpaksuisena pötkönä niin, ettei taikinaan tule välejä. Pulla valmistuu hieman nopeampaa jos sen kiertää isoille kierteille, mutta salaisuus onkin tässä tiiviissä pullassa, että sinne saa hillon sisälle. Paista pullaa hiilloksella noin 10-15 minuuttia. Älä laita pullaa liian lähelle nuotiota, muuten se vain mustuu ja jää sisältä raa’aksi. Pulla on valmis, kun sen saa vedettyä tikusta pois helposti. Laita sisään hilloa ja/tai kermavaahtoa (kauravispi on tähän erinomaista, se pitää muotonsa hyvin rasiassa eikä tule samanlaista nestettä kuin kermasta) ja nauti!

Ostimme keväällä pikku-Muurikan (olen tainnut mainita tästäkin jo muutamaan otteeseen..) myös lättyjen paistamista varten. Olen kerran kokeillut tehdä Trangialla lättyjä, mutta lättyjen sisään tarjoilin kanssaretkeilijöille ”klimppejä”. Yhtä hyvän makuisia, mutta ulkonäkö ei ollut se, mitä haettiin.. Tälläkin kertaa meinasi käydä yhtä köpelösti, tai no, meinasin joutua tarjoilemaan lätyt nestemäisessä muodossa, koska taikinan kanssa kävi joku onnettomuus ja en tiedä, unohdinko munat vai oliko jauhoja liian vähän. Mieheni, joka on varusteltu paljon suuremmalla kärsivällisyydellä, pelasti nämä lätyt ja saimme lopulta nauttia ihanista nuotiolätyistä. Ehkä ensi kesänä olen toipunut tästä koettelemuksesta ja kokeilen uudestaan lättyjen paistoa. Onhan ne nyt niin hyviä, että täytyy niitä testata uudestaan.

Joskus nappaamme retkelle kuivahedelmiä, joskus keksipaketin. Viimeisillä retkillä meillä on ollut mukana Taigan suklaata, jonka sain testattavaksi kaupallisen yhteistyön merkeissä. Mikä vaan maistuu hyvältä luonnossa, eikä sen tarvitse olla ihmeellisä. Pääasia on, että lähtee retkelle ja viettää ihanan hetken ulkona. Nautinnollisia pakkaspäiviä!