Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Meidän uusi vuosi vaihtui Äkäslompolossa, josta aion kyllä kirjoittaa postauksen, mutta haluan ensimmäiseksi mainita tästä mainiosta lähiretkikohteesta, jossa kävimme viikonloppuna. Uusi retkivuosi alkoi Loppiaisena, kun kävimme vihdoinkin retkeilemässä Iskmo-Jungsundin vaellusreitillä. Reitti avattiin jo vuonna 2016 joten oli jo aikakin! Reitin koko pituus on 12 kilometriä, mutta meidän matkan pituudeksi tuli 4 km, mikä on erittäin sopiva itse kävelevälle 4-vuotiaalle. Täältä löytyy kartta ja reittivaihtoehtoja sekä niiden pituuksia.

Pysäköimme auton Hallonnäsin parkkipaikalle, josta lähdimme kävelemään kohti Björhällornan taukopaikkaa. Levähdyspaikka on vähän yli puolessa välissä Björnhällsrundania, joten kotimatkalla ollaan jo voiton puolella (jos joku pieni retkeilijä tarvitsee vähän kannustusta). Reitti kulki suurimmaksi osaksi metsässä, mutta pieni pätkä käveltiin tietä pitkin. Metsäpätkät oli ihania ja polku oli todella hyvin merkitty. Taukopaikka oli todella kauniilla paikalla ja levähdyspaikalta löytyi laavu, nuotiopaikka, pöydät ja tuolit sekä polttopuut. Huussia ei paikan päältä löytynyt, mutta meitä se ei ainakaan haitannut. Laavun seinässä oleva sytykkeiden tekoon tarkoitettu väline oli isoveljen mieleen ja hän olisi varmasti tehnyt kaikista klapeista silppua jos vain olisi saanut.

Tammikuinen aurinko paistoi ihanasti levähdyspaikalle kun söimme eväitämme. Voisin sanoa että Björnhällornan taukopaikka oli ainakin tällä säällä yksi kauneimpia levähdyspaikkoja missä olen käynyt! Haaveilen jo koko reitin juoksemisesta, koska meidän konkkaronkalla ei koko reittiä kuljeta vielä hetkeen. En malta odottaa, että näen paikan kokonaan ja haluan ehdottomasti lähteä tänne uudelleen retkelle!

Ainut hyvä asia tässä lumettomassa talvessa on retkien helppous. Tietä pitkin kuljettavat osuudet olivat jäisiä ja sai olla tarkkana, ettei kaadu rinkan kanssa, mutta muuten metsässä oli kuivat polut ja niitä pitkin oli helppo kävellä. Talviretkeilyssä on se hankala puoli, että rinkan kyydissä oleva pikkusisko ei pysy samalla lailla lämpimänä, kuin liikkuva isoveli. Viime talvena pienempi matkusti Tulassa, jolloin minun vartalo lämmitti häntä. Ensi kerralla meidän täytyy kietoa hänet vielä vilttiin, jotta pysyy lämpimänä.

Vaatteina pienemmällä oli villakerrasto + villahaalari ja toppahaalari. Kaulassa oli lämmintä sekä käsissä nahkakintaat. Vaatteiden väliin mahtui vielä ilmaa, joten vaatteet eivät olleet liian tiiviitä ja siksi olisi ollut kylmä. Onneksi meillä oli mukana isoveljen villapaita, joka oli pienemmälle juuri sopiva kun sen puki haalarin päälle. Sillä ja kävelyttämisellä saimme neidin lämpimäksi. Isoveli on sellainen lämpöpakkaus, joten hänellä oli päällään vain kerrasto + puuvillainen peruspaita ja toppahaalari (varavaatetta oli toki mukana). Eväshetkiä varten kaikille oli ohuet sormikkaat, koska muuten jäätyy näpit, jos puuhastelee ilman hanskoja.

Sosiaalisessa mediassa on pyörinyt Retkihaaste jo muutamana vuonna ja olen monta kertaa miettinyt osallistuvani siihen! Tänä vuonna kokeilemme ja tällä retkellä kuittasimme retken nro 1 – vuoden ensimmäinen retki. Retkihaaste 2020:lla on omat Facebook-sivut josta löytyy tulostettava versio haasteista ja heidät löytää myös instagramista @retkihaaste. En ole yhtään varma, saammeko kaikkia 52 retkeä käytyä, mutta aina voi yrittää! Eihän siinä mitään häviä, vaikka osallistuukin. Voi olla, että tulee useimmin pakattua eväät reppuun ja käytyä vaikka välipalalla luonnonhelmassa. Retki se on pienikin retki!

Ruska alkaa olla parhaimmillaan Vaasan korkeudella ja mikäs sen parempi tapa viettää viikonloppua, kuin käydä retkellä jossain maailmanperintöalueen monista kohteista. Tänä kesänä Klobbskatiin rakennettiin uusi näkötorni ja se oli tämän kertainen retkikohteemme. Klobbskatiin on Asevelikylästä n. 45 minuutin ajomatka paikan päälle ja olikin ihana katsella maisemia auton kyydistä. Ruska oli tosi hieno ja meri on aina tosi mahtavan näköinen, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun ilmat on jo viilentynyt.

Näkötorni on ihan Klobbskatin kalasataman vieressä ja jätimme auton Café Compassin pihaan. Huomasimme vasta myöhemmin, että parkkipaikkoja oli tien vieressäkin runsaasti. Näkötorni oli niin houkuttelevasti heti autojen läheisyydessä, että kiipesimme ylös heti ensimmäiseksi. Tornista oli kauniit näköalat merelle ja huipulla tuuli kovasti. Onneksi kaikilla oli lämmintä päällä eikä silloin tuuli haitannut.

Tornin juuresta lähti pieni luontopolku Kikanbergetille. Polku on lyhyt, Kikanbergetille on vain 400 metrin matka. Polku alkaa kalloilta ja kulkee hetken matkaa metsässä, kunnes tullaan todella upeille kallioille, mistä näkyy meri ja jylhät maisemat. Meidän mielestä tämä saattaa olla paras aika vuodesta käydä tuollaisessa paikassa, kun ilma on hieman synkkä, mutta ruskan värit hehkuvat kauniisti. Voisin kuvitella, että kesälläkin tämä paikka on oiva retkikohde, kun kalliot lämpiää auringossa ihanasti ja siellä voisi tutkia paikkoja loputtomiin! Nyt oli kuitenkin satanut ja kalliot oli aika liukkaat pienten jalkojen alla, joten emme tehneet sen isompaa tutkimusmatkaa. Kallion laella on penkki, missä voi levähtää ja katsella maisemia, mutta etsimme eväshetkeä varten hieman suojaisamman paikan, missä voisimme rauhassa nautiskella kaakaosta ja muista retkiherkuista.

Olimme matkassa naapuriperheemme kanssa ja lapset pitivät toisilleen seuraa, eikä vauhtiakin puuttunut. Matka oli sen verran lyhyt, ettei kuulunut yhtään kertaa sitä kuuluisaa: ”joko ollaan perillä”-kysymystä. Nautin itse hirveästi siitä, että lapset nauttivat ulkoilusta. Ulkoilu ja retkelle lähtö ei ole aina pelkkää juhlaa, vaikka lapset pitävätkin ulkoilusta. Välillä (tai oikeastaan aina) yksi ei halua pukea tai toinen ei halua lähteä. Sopivat houkuttimet, esimerkiksi eväät, sopivan lyhyt matka, joku kiva tekeminen (tällä kertaa meillä oli mukana luuppi, millä voi tutkia maastoa lähemmin) tai kaverit tekevät retkellelähdöstä paljon helpompaa.

Klobbskat on todella kaunis paikka ja kun ajoimme kahvilasta muutama sata metriä eteenpäin satamaan asti, näimme myös Kalle’s inn:in ihanat lasi-iglut. Voin vain kuvitella, miten ihana tuollaisessa paikassa on olla yötä! Todella mahtava ajatus heiltä rakentaa iglut tuollaiseen paikkaan.

Tämä retkikohde ei vaadi hirveää varustelua, suosittelen käymään vaikka heti huomenna!

Syksy on minun mielestäni paras vuodenaika ja nautin siitä, kun saa pukea villavaatetta päälle ja pistää pipon päähän ja lähteä nauttimaan luonnosta ja niistä mahtavista väreistä, mitä ruska-aika meille tarjoaa. Lapinkuume on iskenyt koko perheeseen jo pienintäkin myöten ja jälleen kerran pakkasimme auton täyteen ja ajaa huristelimme pohjoiseen.

Olen jo aiemmin tehnyt postauksen helpoista päiväretkikohteista Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelta ja ajattelin tällä kertaa mainita muistakin kohteista, jossa kävimme. Aikaisemmassa retki-postauksessa mainitsin Hillapolun, joka kiertää Kesänkijärven ympäri. Olemme usein käyneet siellä vaikka vaan iltapalalla, koska maasto laavulle on hyvin helppokulkuinen ja sinne pääsee vaikka vaunuilla. Olimme pakanneet isoveljen potkupyörän mukaan ja ajattelimme, että hän voisi pyöräillä reitin kokonaan ja tarpeen tullen joku meistä kantaa pyörää, jos hän ei koko aikaa jaksaisi potkutella. Laavun jälkeinen osuus oli vähän juurakkoista, mutta ei missään tapauksessa vaikeakulkuista. Pitkospuu-osuudella oli hieman hankaluuksia, kun etupyörä jäi vähän väliä jumiin pitkospuiden rakoon. Muuten koko 6 kilometriä meni hienosti melkein 4-vuotiaalta! Pikkusisko oli tällä kertaa rinkan kyydissä ja nukkui päiväunensa kyydissä. Tässä vaiheessa on varmasti paikallaan mainita, että lasten mummi ja vaari oli meidän matkaseurana, joten meillä oli useampia käsipareja mukana. Heidän seurasta oli myös sellainen luksus-etu, että pääsimme mieheni kanssa yhdessä juoksemaan! Esimerkiksi Hillapolku on tosi kiva lenkkipolku!

Kaipasimme pientä vaihtelua retkipaikkoihin joten suuntasimme kohti Äkässaivoa. Saivon kierros on noin 3 kilometriä pitkä, jonka isoveli jaksaisi itse kävellä ja pikkusisko sai taas rinkkapaikan. Isoveljelle on aina tiedossa reppuselkäkyyti jos omat voimat meinaa ehtyä. Lisäksi polun varrella oli paljon mustikoita ja puolukoita, joita voi popsia saadakseen lisää voimaa pieniin jalkoihin. Saivon kierros alkaa helppokulkuisena ja leveänä polkuna, kunnes muuttuu juurakkoiseksi ja kivikkoiseksi poluksi. Polku oli viime kerrasta hieman muuttunut ja uusi reitti oli todella hyvin merkitty. Saivon kierros vie mahtavalle Seitapahdalle, joka on korkeimmalta kohdaltaan jopa 30 metriä korkea. Seitapahdan vieressä on kirkasvetinen saivojärvi ja tämä paikka herättää kunnioitusta jokaisessa retkeilijässä. Ei ole ihme, että entisaikaan tätä paikkaa on pidetty pyhänä ja sitä on pidetty palvonta- ja uhripaikkana. Heti näiden jälkeen noustaan ylös kodalle, jossa on myös tulistelupaikka, sekä käymälä. Retkeilijöitä oli tähän vuodenaikaan paljon, joten tulet oli jo valmiina nuotiossa, kun saavuimme. 4-vuotiaan pojan haave toteutui, kun kuukkeli kävi monta kertaa nappaamassa pienen makkaranpalan hänen kädestään. Itse olisin mielummin ruokkinut kuukkelia leivänmurusilla, mutta edelliset retkeilijät olivat pilkkoneet makkaranpaloja valmiiksi penkille kuukkelia varten, joten käytimme näitä ruokkimiseen. Ne olisivat siitä jokatapauksessa hävinneet. Kodalta takaisin parkkipaikalle ei ollut enää kuin kilometrin verran ja loppumatka sujui nopeasti.

Varkaankurun Velhopolku on reitti, jonka myös kierrämme joka kerta. Tästä polusta on enemmän edellisessä postauksessa. Haluan mainita tämän polun siksi, että kävimme sielläkin juoksemassa mieheni kanssa. Tarkalleen ottaen lähdimme luontokeskukselta juoksemaan ja kiersimme melkein koko velhopolun, kunnes lähdimme kohti Kesänkiä yhdestä risteyksestä ja sieltä hillapolkua pitkin takaisin mökille. Pitkospuita oli ihana juosta ja tämä reitti oli muidenkin polkujuoksijoiden suosiossa.

Särkitunturikin oli esiteltynä edellisessä postauksessa, mutta paikkana mainitsemisen arvoinen. Myös siksi, että ainakin Särkivaaran laavulle asti pääsee vaikka rollaattorilla, kuten eräs vanhempi herrasmies todisti. Olisinpa itsekin niin hyvissä voimissa vanhempana! Hyvillä vaunuillakin voisi päästä vaikka tunturin laelle. Me kuitenkin vuokrasimme toisen kantorinkan Äkäslompolon Sport Shopista ja rinkan päivävuokra oli vain 10 euroa. Tämä paransi kantomukavuutta ja pikkusisko nauttii enemmän olla rinkan kyydissä, kuin Tulan. Ei hän Tulastakaan pois halua, mutta Deuterin kyydistä näkee ihan erilailla ympärilleen.

Mummin ja vaarin mukanaolo mahdollisti meille myös toiset treffit ja pääsimme mieheni kanssa elokuviin. Eikä mihin tahansa elokuviin, vaan Kino Ylläkseen – elokuvia taivasalla. Villaa alle, villaa ylle, viltit kainaloon ja istuinaluset mukaan ja nauttimaan elokuvasta tähtitaivaan alla. Kino Ylläs kesti viikon verran ja me satuimme paikalle juuri oikealla viikolla. Elokuvat näytettiin ulkoilmateatterissa Ihmisen Ringissä ja tätä kokemusta en unohda koskaan!

Sadepäivän varalle mummi ja vaari oli ehdottanut kylpyläreissua Leville. Leville oli ajomatkaa vajaan tunnin verran ja sadepäivinä ruskan värit vain kirkastuu, joten oli mukavakin ajella. Pidimme määränpään lapsilta salassa, muuten olisi tunnin matka saattanut tuntua ikuisuudelta, kun takapenkki olisi ollut täynnä innostusta. Näin pääsimme hieman helpommalla.. Levin kylpylä oli tosi siisti ja hieno ja ruska-ajan aamupäivänä aika hiljainen. Mikäs sen parempaa, kuin nautiskella lähes itsekseen! Lapset rakastavat uimista ja nauttivat hieman erilaisesta ohjelmasta! Kylpylässä oli monia erilaisia altaita ja niissä riitti tutkittavaa. Uimisen jälkeen söimme kylässä ja lähdimme kotimatkalle tehden pienen kiertoreitin. Kiertelimme Levitunturin ympäristössä ihastelemassa ruskaa ja lapsetkin nukahtivat päikkäreille autoon. Mukavaa vaihtelua retkeilyyn!

Metsässä ja luonnossa akut latautuu ja kaikki huolet ja murheet tuntuvat tosi kaukaisilta. Saman vaikutuksen saa toki lähimetsästäkin, mutta Lapissa ja tuntureissa on vaan joku ihmeellinen taika, joka saa kaipaamaan sinne aina vaan uudelleen. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.

Kansikuvan kuvaaja: vaari

Suomen Ladun järjestämä Nuku yö ulkona-tapahtuma lähenee ja lauantaina 31.8 nukutaan yöt ulkona. Meille se saattaa osoittautua hieman haastavaksi, koska Vaasassa vietetään huvilakauden päättäjäisiä ja täällä on silloin tapana ampua raketteja. Olimme ajatelleet nukkua teltassa huvilan pihassa, mutta luultavasti liian kova meteli aiheuttaisi lapsille vain univaikeuksia, joten taidamme nukkua yön sisätiloissa. Jos joku vielä miettii, mihin voisi Vaasan seudulla lähteä helposti telttailemaan, ehdottaisin Maksamaalla sijaitsevaa Västerön saarta, joka kuuluu Merenkurkun saaristoon. Sinne ajaa noin tunnin verran Vaasasta.

Viime vuonna Nuku Yö Ulkona järjestettiin syyskuun alussa ja me vietimme perheen kanssa yömme juurikin Västerössä. Vaellusreitti oli pitkään ollut meidän retki-listalla ja nyt saimme hyvän syyn lähteä sinne. Reittien pituudet vaihtelevat kolmesta kilometristä 12:sta, mutta katsoimme kartasta meille sopivan lyhyen vaihtoehdon, jonka isovelikin jaksaisi kävellä. Vuosi sitten hän oli juuri täyttämässä kolme vuotta ja pikkusisko oli lähes 9 kk, joten kävelymatkan oli hyvä olla mahdollisimman lyhyt ja mieluusti helppokulkuinen.

Pysäköimme auton Söderskatavägenin parkkialueelle ja lähdimme kävelemään kohti Söderskatan vanhaa kalasaunaa, joka nykyisin toimii autiotupana. Rengasreitille pituudeksi tulisi kokonaisuudessaan noin kolme kilometriä. Parkkipaikalta jatkettiin hetken matkaa tietä pitkin, kunnes polku johti meidät metsään. Polku haarautui jossain kohdassa ja me valitsimme oikean puoleisen reitin. Tulisimme takaisin sitten sitä toista reittiä. Polku ei ollut mikään kaikista helppokulkuisin, mutta onneksi isoveljellä oli uusi taskulamppu mukana, millä hän tutki asioita polun vierestä, eikä matkanteko painanut. Minä kannoin rinkan lisäksi pikkusiskoa, sain olla vähän varovainen, etten kompastellut kiviin tai juurakkoon. Satuimme olemaan retkellä juuri sopivalla sienisäällä ja nappasimmekin muutaman tatin mukaan päivälliseksi. Olimme selvittäneet etukäteen, että nuotiopaikalle ei ole tuotu puita, joten keittäisimme ruokamme trangialla.

Matka eteni hissukseen metsän siimeksessä, kunnes yhtäkkiä eteen aukeni mahtava ranta ja meri. Auringonlaskuun oli muutama tunti aikaa, joten päätimme tulla takaisin ihailemaan sitä, kunhan olisimme saaneet leirin pystyyn ja mahat täyteen. Iloksemme huomasimme, että autiotupa oli ihan lähellä rantaa, joten siihen olisi helppo poiketa illemmalla.

Autiotupa oli vanha kalasauna, jota on aikoinaan käytetty tukikohtana kalastussesongin aikana. Tuvan seinät oli päällystetty vanhoilla Vasabladetin lehdillä ja tuvassa tuoksui miellyttävä savun haju. Käväisimme vain sisällä katsomassa, mutta nukuimme kuitenkin mielummin teltassa, jonka pystytimme tuvan taakse. Meidän lisäksemme telttapaikalla oli toinenkin perhe ja tilaa olisi ollut vielä toisillekin teltoille. Pihapiirissä oli käymälä, jonkunlainen nuotiopaikka sekä pöytä ja penkit. Pöytä helpottaa kummasti aina lapsiperheen retkisyömistä, joten olin tyytyväinen. Parasta leiripaikassa oli kuitenkin merelle avautuva maisema kallioineen.

Kun aurinko lähti hiipimään mailleen, kävelimme takaisin rannalle auringonlaskua ihailemaan. Isoveli heitteli muutaman kiven mereen, mutta muuten oli hiljaista ja kaunista. Tyyni meri on aina niin rauhoittava näky.

Yö oli meidän pikkusiskon toinen telttayö ja tämäkin sujui hyvin. Hän nukkui samassa pussissa kanssani, eikä kukaan palellut, vaikka oli jo syyskuu. Lapset oli vuorattu merinovillalla ja jos en väärin muista, oli meillä aikuisillakin villakerrastot päällä. Aamu valkeni tuulisena ja hieman viileämpänä, mutta vaatetta päälle ja pipot päähän niin tarkeni puuhastella ja leikkiä. Leiripaikan rantakivetys tarjosi isoveljelle mainion leikkipaikan, mutta se vaati myös toisen meistä aikuisista kokoajan hänen välittömään läheisyyteen. Pikkusisko ei ollut leikeistä tietoinen ollenkaan, kun kannoin häntä repussa samalla kun vahdin ettei isoveljen leikit ylly liian uhkarohkeiksi..

Polku takaisin autolle tuntui olevan hieman helppokulkuisempi, mutta tällä kertaa meidän aika meni tattien ja rouskujen tähyilyyn. Onneksi olimme varautuneet ylimääräisillä pusseilla, mihin keräsimme saaliimme. Kotona saisimme jälleen herkkuruokaa. Retki oli oikein onnistunut, vaikka aluksi polun synkkyys ja maisemien ”puute” metsän synkkyydessään meinasi viedä hyvän retkituuleni. Leiripaikka oli erinomainen ja jos vielä mietit viikonloppuna retkelle lähtöä, kannattaa ehdottomasti suunnata tänne.

Olen löytänyt paikan maailmalta, mihin haluan palata yhä uudelleen ja uudelleen. Oikeastaan niitä on kaksi, toinen on Lappi ja toinen on ihana alppikylä Itävallassa, Zell am See. Vietimme viikon Zell am Seessä vanhempieni ja sisarusteni kanssa heinäkuun alussa ja mieli palaa Alpeille yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä oli jo kolmas kerta samoissa maisemissa, eikä niihin kyllästy koskaan. Ensimmäisellä kerralla olimme patikointilomalla kahdestaan, seuraavalla kerralla meillä oli mukana vauva ja nyt meitä on jo neljä. Jokaisella matkallamme olemme patikoineet vuorilla, nyt vain teimme samoja asioita lasten ehdoilla. Minun mielestäni Zell am See on mitä mainioin kohde aktiivilomailijalle, koska siellä voi patikoida, lasketella, nousta vuorille, uida, käydä hienoissa luonnon nähtävyyksissä sekä pyöräillä ja lenkkimaisemat on mitä parhaimmat! Lisäksi sieltä on hyvät yhteydet esimerkiksi Salzburgiin, joten päiväretki kaupunkikohteeseen on myös mahdollinen. Lisäksi Zell am Seessä järjestetään iltaohjelmaa melkein joka ilta, joten päivän patikoinnin jälkeen voi rentoutua vaikka kuunnellen ilmaiskonserttia rannassa.

Zell am Seetä ei taideta markkinoida lapsiperhekohteena, mutta jos vertaan kolmen vuoden takaiseen reissuun, niin täytyy kyllä sanoa, että lapsiperheisiin on panostettu aikaisempaa enemmän! Jokaisen luontopolun tai patikkareitin yhteydessä oli jonkunlainen leikkialue, mikä takasi myös lasten viihtymisen kohteessa. Lisäksi meidän 3-vuotiasta sai hyvin motivoitua kävelemään, kun hetken päästä oli tiedossa leikkipuisto. Kylässä ei juuri mikään ollut muuttunut, lapsille on leikkipuisto sekä pienet ja vähän isommat lapset on kivasti huomioitu uimarannalla, mutta eipä kukaan taida viikkoa pelkästään kylässä oleskella, kun ympäristö tarjoaa mahtavan leikkikentän! Ravintoloissa lapsille tuotiin aina värityskuvia ja lastenlistalta löytyi perinteiset wurstit ja wienerschnitzelit, mutta listoilta pystyi tilaaman kasviksiakin esimerkiksi sormiruokailijalle. Itävaltalainen ruoka on muutenkin aika raskasta, joten en ihmettele, miksi lapsillekin sitä siellä tarjotaan. Kasvisruoan suhteen ravintolat olivat tehneet hurjan loikkauksen eteenpäin, sillä ravintoloissa oli tarjolla useampi kasvisvaihtoehto!

Varasimme matkan Aurinkomatkojen kautta ja saimme sitä kautta varattua tutun hotellin sekä kuljetuksen lentokentältä kylään. Lento Innsbruckin lähtee Helsingistä klo 7 aamulla ja on perillä n. 8.30 paikallista aikaa. Lentokentältä Zell am Seehen on noin 2,5 tunnin matka, joka taittui yllättävän nopeasti. Majoituimme Hotel Lebzelterissä, joka on keskellä kylää. Hotelleilla on käytössä Zell am See-Kaprun Sommer Cardit, joilla pääsee esimerkiksi matkustamaan paikallisliikenteellä ilmaiseksi. Eri hotelleilla on käytössään erilaiset kortit, Lebzelterin kortilla pääsi tällä kertaa hisseillä maksutta, sekä muutamiin nähtävyyksiin pääsi ilmaiseksi. Zell am Seen maksullista uimarantaa sai myös käyttää maksutta. Nämä edut taitavat vähän vaihdella vuosittain, mutta viimeistään paikan päällä selviää, mitkä edut on milläkin kortilla voimassa.

Patikointi

Meillä oli mukanamme tuttuun tapaan kantorinkka ja kantoreppu, koska halusimme patikoida ja liikkua vuorilla. Mieheni ja isoveli ovat sopineet, että tämä kesä on viimeinen, kun isoveli saa matkustaa rinkan kyydissä, koska ensikesänä saattaa Deuterin painoraja (20 kg) tulla täyteen. Aika paljon isoveli jaksoi myös kävellä, mutta rinkka oli hyvä olla olemassa.

Höhenpromenade

Muutaman kilometrin päässä Zell am Seen keskustasta lähtee kaapelihissi kohti Schmittenhöhen huippua, jolla mekin nousimme ylös. Matkustimme ala-asemalle paikallisliikenteen bussilla, koska matka oli kokoajana ylämäkeä ja noh, koska se oli helpompaa näin. Bussit kulkivat 20 minuutin välein ja pysäkki oli hotellimme lähellä. Schmittenhöhen huipulla kiemurtelee Höhenpromenade-niminen luontopolku, jonka lähtöpiste on Schmittenin hissiasemalla ja maali on Sonnkogelin hissiasemalla. Luontopolulta on mahtavat näkymät kylään ja vuorille ja lapsille on mieluista etsiä eläinpatsaita puiden ja pensaiden joukosta. Reitin päätöspisteellä on leikkipaikka sekä ravintola. Emme jääneet Sonnkogeliin, vaan palasimme samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen. Polulla on mittaa 2,5 km ja kävelyajaksi annetaan 1,5 tuntia. En katsellut kelloa enkä sen paremmin matkaakaan, keskityin enemmän niihin maisemiin!

Schmittenin nousu

Zell am Seen kylästä lähtee reitti Schmittenhöhen huipulle (1965 m) ja ensimmäisellä kerralla nousimmekin koko matkan huipulle. Koska kummallakin meistä on rakas (ja raskas) kantamus selässä, nousimme tällä kertaa huipulle puolen välin tienoilta. Kylästä lähtee City Xpress-niminen kaapelihissi, joka vie n. puoleen väliin. Hissiasemalta lähtee merkittyjä reittejä eri suuntiin ja me lähdimme ylöspäin. Nousuajaksi kyltissä luki 2 tuntia ja sen verran meillä menikin itse nousuun. Tosin välissä pysähdyimme nauttimaan eväät, koska eväshetki on paras hetki. Polku kulkee välillä metsässä ja loppumatkan alppiruusujen peittämillä vuorenrinteillä. Kulkiessa piti olla varovainen, ettei liukastuisi lehmänläjään, koska alppilehmiä paimensi vuorenrinteillä. Lapsille riitti ihmettelemistä, kun lehmät olivat (omasta mielestäni) jättikokoisia! Alaspäin laskeuduimmekin sitten kaapelihissillä.

Sigmund Thunn Klamm

Läheisen Kaprunin alueella on mahtava rotko, jonka pohjalla pääsee kävelemään. Rotko on 30 metriä syvä ja sen pohjalla kulkee puinen kävelylaituri, jota pitkin pääsee kulkemaan n. 400 metrin matkan. Reitin varrella on rappusia, muttei kovinkaan paljon, joten tämän jaksaa kävellä pienemmätkin retkeilijät. Reitti on kaunis ja rotkon pohjalla virtaa kirkasvetinen joki. Tänne pääsi myös sommer cardilla sisään. Reitti päättyy suurelle padolle, jonka jälkeen voi kääntyä takaisin tielle, mistä bussi lähtee takaisin Zell am Seehen tai voi jatkaa pienelle patikkakierrokselle. Me jatkoimme ja kiersimme pienen järven, lenkki oli vain parin kilometrin mittainen. Matkan varrella oli leikkipuisto, jonka kohdalla pysähdyimme hetkeksi. Koitimme kahlata järvivedessä, mutta se oli jääkylmää sulamisvettä suoraan vuorilta. Lähdimme takaisin kohti bussipysäkkiä ja kuljimme sillan yli, mistä näki rotkoon. Siinä hetkessä vasta huomasi, miten syvällä maan sisässä rotko oikeasti oli!

Laskettelu

Aamulla rinteeseen, illalla rannalle, oli veljeni keksimä slogan, kun he palasivat laskettelureissultaan. Kävi tosiaan niin, että helleaalto oli iskenyt myös Alpeille, ja päivälämpötila oli päälle 30 astetta. Osa porukasta halusi lähteä laskettelemaan läheiselle jäätikölle ja päätimme lähteä koko porukalla Kitzteinhornille. Zell am Seestä lähtee bussi viereiseen Kaprunin kylään, josta noustaan kaapelihissillä ylös 2450 metriin Alpinecenterille. Laskettelijat vuokrasivat tästä välineensä ja jatkoivat vielä ylöspäin hisseillä. Isäni jäi minun ja lasten kanssa Alpinecenterille, johon oli viime käynnin jälkeen rakennettu ihana KIDSsteinhorn-leikkipaikka. Olimme tulleet paikalle hieman laskettelijoita myöhemmin, joten emme olleet vuorilla samaa aikaa, kuin he, mutta kyllä siinä helposti pari tuntia kului leikkimässä sekä eväitä syödessä. Kävimme samalla ihmettelemässä, kun lampaat laidunsivat vapaina ihan leikkipuiston vieressä. Lapset saivat myös leikkiä lumessa, mutta oli kuulemma liian kylmää. Ilma ei ollut kylmä, tarkenin olla shortseissa koko ajan. Aurinkosuojakerroin oli 50 ja lisäsin sitä lapsille vähän väliä. Aurinkolasit ja hatut oli myös kokoajana päässä, koska näin korkealla oli tärkeä suojautua hyvin auringolta. Laskettelun jälkeen kävimme vielä pikkuisen korkeammalla, päälle 3000 metrin näköalatasanteella. Harmiksemme rupesi ukkostamaan, kun saavuimme hissillä ylös, joten päätimme lähteä takaisin maankamaralle. Kaapelihissit ovat sen verran isoja, että vaunut mahtuvat niihin, jos on tarvetta nukuttaa pientä päikkäreille. Niin oli viimekerralla, mutta koen helpommaksi kantaa pienempää, joten hän nukkui päiväunensa rinkassa.

Juoksu

Zeller-järven ympäri menee pyörätie/lenkkipolku, jolla on mittaa n. 12 kilometriä, samat 12 km, jotka olivat 3 vuotta sitten elämäni ensimmäiset yli 10 km juostut kilometrit. Vanhempani laittoivat lapsemme nukkumaan ja pääsimme mieheni kanssa nautiskelemaan juoksulenkistä ja ihanan lämpöisestä illasta. Koska maisemat ovat niin mahtavat, tuntui että olisi jaksanut juosta vaikka kuinka pitkään ja toivoi vaan, ettei lenkki loppuisi. Järven toisessa päässä on camping-alue, ja toisessa päässä on toinen pieni kylä. Vastakkaisella rannalla on myös pieni kylä, josta pääsee vesibussilla vastarannalle. Tämä lenkki on myös erinomainen pyörälenkki, jonka muut kävivät pyöräilemässä. Me emme ole koskaan vuokranneet pyöriä, mutta kartan mukaan varsinkin maastopyöräreittejä on alueella varsin paljon.

Polkujuoksu

Pinzgauer Spaziergang-niminen patikkareitti jäi meiltä pituudensa vuoksi viimekerralla kulkematta, mutta tällä kertaa olimme päättäneet juosta sen. Reitti lähtee Saalbachista, jonne matkustimme bussilla. Nousimme hissillä ylös vuorelle ja lähdimme juoksemaan kohti Schmittenhöheä. Pinzgauer Spaziergang on mitä kaunein vaellusreitti ja koska harjoittelimme tulevaa (nyt jo mennyttä) polkujuoksutapahtumaa varten, halusimme kokeilla juosta tämän reitin. Reitin pituudeksi on annettu 18 km ja nousumetrejä on 650. Eräässä reittikuvauksessa hieman pelotellaan, että juoksukengät ovat epäsopivat tälle polulle, mutta meillä oli polkujuoksukengät alla ja kyllä tavallisillakin lenkkareilla pärjäsi. Pääsimme samalla testaamaan varusteitamme ja eväitämme. Reitin alussa oli yllättävän iso nousu, ja koska olimme korkealla (2000 metrin paikkeilla), hengästyimme helposti. Kunhan matka alkoi taittumaan, alkoi juoksu tuntua hyvältä ja matka eteni yllättävän nopean tuntuisesti. Polku oli haastava ja paikoin polku oli hieman kadoksissa sateiden takia, mutta korkeanpaikankammoisetkin selvisivät hienosti tästä reitistä. Suosittelen ehdottomasti joko kävelemään tai juoksemaan tämän reitin. Aikaa meillä meni n. 3,5 tuntia annetun 6 tunnin sijaan. Viimeinen nousu Schmittenin päälle vei minusta viimeisetkin mehut ja nousu oli todella raskas. Perille päästyäni oli kuitenkin mahtava olo, sitten vaan äkkiä ruokaa ja palautumaan hotellille, missä lapset odottelivat jo malttamattomana puistoon pääsyä..

Schmidolins Feuertaufe

Kuten alussa mainitsin, lapsille suunnattuja leikkipuistoja oli paljon. Rakastan itsekin leikkipuistoja ja ehkä minun on siksi helppo innostua puistoilusta.. Paras ikinä-seikkailurata löytyi CityXpressin läheltä, n. 1300 metrin korkeudelta, kun kyltit ohjasivat meidät Schmidolin-lohikäärmeen paloradalle. Hissiasemilta sai karttoja, joiden avulla sai suunnistettiin eri tehtäviin ja johon merkittiin aina joka pisteeltä löytyvän tehtävän ratkaisu. Ratoja oli eri mittaisia, kiersimme tietysti pisimmän. Tehtävät oli tarkoitettu 6-vuotiaasta ylöspäin, mutta melkein 4-vuotiaskin selvitti hienosti lähes kaikki tehtävät. Tarkoituksena oli auttaa Schmidolin etsimään tulensa ja kun kaikkiin tehtäviin oli vastattu, sai hissien ala-asemilta sertifikaatin sekä pienen muiston seikkailuradasta. Radalle pääsy oli ilmaista, mutta hissi piti maksaa, jos ei kortilla päässyt. Polku on helppokulkuista, mutta nousuja ja laskuja on jonkunverran. Rata kannattaa aloittaa Areit xpressin päästä, mutta tehtävät voi kiertää missä järjestyksessä haluaa. Areit-aseman luona on myös kiipeilypuisto, sekä leikkipuisto, missä on puuhaa pienemmillekin. Muutama tehtävä oli sen verran vaativa, että äidinkin piti olla mukana, mikä oli mielestäni erinomaisen hauskaa!

Kaiken kaikkiaan meillä oli erinomainen loma ja kuten sanottu, mieli palaa Alpeille yhä uudestaan ja uudestaan. Kotimatka alkoi hotellilta jo kello neljältä aamulla, mutta edes lapset eivät olleet moksiskaan näin aikaisesta herätyksestä. Alpit ja Itävalta tekivät lähtemättömän vaikutuksen meidän 3-vuotiaaseen, koska hänkin jo takaisin Itävaltaan. Myöskin pikkusisko osasi nautiskella vuorinäkymistä, koska hänen ensireaktionsa Alppeihin oli suuri ”Aaaaaah”-huudahdus.

Jossain vaiheessa viime vuotta sain ajatuksen, että haluaisin juosta polkujuoksukisassa Ylläksellä. Mistä lienee ajatus päähäni tullut, mutta se ei sieltä poiskaan lähtenyt. Katselin Nutsin (Northern Ultra Trail Service) sivuilta Nuts Ylläs Pallas tapahtuman sivuja ja matkojen pituuksia. Ylläs on meille tuttua maastoa, siksi halusin sinne. Lyhyin mahdollinen matka viime vuonna oli 30 kilometriä ja ajattelin pystyväni juosta sen. Mieheni kannustamana päätin ilmoittautua kisaan, kunhan ilmoittautuminen aukeaisi. Kun se päivä sitten koitti, huomasin kauhukseni, että lyhin matka on 37 km ja aioin perua koko jutun. Ajattelin, etten koskaan pystyisi juosta niin pitkää matkaa! En olekaan tainnut mainita, että olen inhonnut juoksemista vielä 5 vuotta sitten.. Asiaa muutaman kuukauden vatvottuani päätin (mieheni kannusti edelleen osallistumaan) ilmoittautua kisaan. Ja niin päätti myös mieheni. Siitä paikasta sitten soittoa isovanhemmille, jospa he lähtisivät lastenvahdiksi Lappiin. Kauheasti ei heitäkään tarvinnut suostutella..

Tuntui vähän, kun olisi lähtenyt soitellen sotaan, kun pisin juoksemamme matka oli 18 km vain paria viikkoa ennen kisaa. (Se tosin oli Alpeilla, siitä minulla on tekeillä oma postaus) Lähdimme kisaan kuitenkin luottavaisin mielin ja sovimme, että jos emme jaksa juosta, voimme aina kävellä. Ensisijaisena tavoitteena meillä kummallakin oli selvitä maaliin kunnialla. Miehelläni on takana muutama polvileikkaus, joten oli suorastaan ihme, että hänen polvi toimi koko matkan ihan hyvin.

Kisakeskus ja tapahtumatori oli Jounin Kaupan pihassa ja sieltä haimme numerolaput ja siellä oli myös varusteiden myyjiä paikalla. Oli kenkiä, vaatteita sekä varusteita, mitä saattoi hankkia, jos jokin pakollisista varusteista oli jäänyt hommaamatta. 37 kilometrin matkan pakollisiin varusteisiin kuului juomarakko (vähintään 1,5l), avaruuspeite (ostin omani XXL:stä), elastinen tukiside (Prismasta), merkinantopilli (kiinni juomarepussa), muki (löytyi kotoa) sekä varaenergiaa 250 Kcal. Kisapäivystyksen numero tuli myös olla tallennettuna puhelimeen ja puhelin tuli olla suojattuna kastumiselta. Pidemmillä matkoilla oli vielä muitakin pakollisia varusteita. Samalla, kun haimme numerolaput, saimme mukaamme kartan (jota ei olisi edes tarvittu, reitit oli loistavasti merkatut), uuden Juoksija-lehden Polkujuoksu-lehden, Barebellsin energiapatukan, Good ’n Gon smoothieita ja Chimpanzeen pureskeltavia energianameja. Oli kiva huomata, että kerrankin oli jaettu sellainen patukka, missä ei ollut pähkinää!

Varusteina minulla oli juomarepussani kevyt juoksutakki, vaihtopaita, merisuolaa, nenäliinoja, laastareita, lippis, vessapaperia, suklaata, Cocovin raakapatukka, Puhti-energiageelejä (Arctic Warriors) pienemmät juomapullot urheilujuomaa varten ja energiapatukka. Miehelläni oli mukana sauvat, jotka olivat erinomaiset pitkillä nousuilla. Hänen suklaavalinta oli Snickers, siitä sai kuulemma hyvin energiaa. Pähkinäallergisena luotin tavalliseen maitosuklaaseen. Näillä pärjäsi hyvin, melkein kaikki tuli syötyä. Lähtöpaikalle sai jättää kassissa vaihtovaatteita, jotta saan vaihdettua kuivaa ylleen kisan jälkeen. Vaikka oli lämmin päivä, lähdin silti juoksemaan pitkähihaisen paidalla ja puolipitkillä trikoilla. Olen varusteisiin tyytyväinen, muutama rakko tuli matkan varrella, mutta sain laastaroitua ne ajoissa.

Kisa alkoi lauantaina päivällä kello 12. Olimme syöneet hyvän aamupalan, joka oli sopivasti kerennyt sulaa ja söimme smoothiet ennen kisaa. Lähtöviivalla jännitti kovasti, kisaajat olivat kovakuntoisen näköisiä ja meitä oli monta lähtijää. Yritin muistuttaa itselleni, että omaa hommaa tässä ollaan tekemässä, eikä kisaamassa ketään muuta vastaan. Lähdössä tunnelma oli mahtava! Lähtösuoralla oli ihmisiä kannustamassa ja oli loistava fiilis! Heti alkuun lähdettiin nousemaan ja siinä tulikin käveltyä letkan mukana.

Olin mielessäni pilkkonut matkan etappeihin, jotta matka ei tuntuisi niin ylivoimaiselta. Ensimmäinen etappi oli Ylläsjärven puolen hiihtokeskusksella, missä oli myös kisan ensimmäinen huolto. Matkaa huoltopisteelle oli 16 km. Olin jo kerennyt syömään eväitä (olin retkellä), mutta nälkähän siinä oli jo kerennyt tulla. Hörppäsin vähän energiajuomaan ja täytin juomareppuni. Tarjolla oli suolaista ja makeaa, kaikkea, mistä saa nopeasti energiaa. Sipsejä ja suolakurkkuja ja merisuolaa, suklaata, keksejä, marmeladia ja alkoholitonta olutta. Allergiat oli huomioitu mahtavasti, ei tarvinnut miettiä, onko tässä nyt pähkinää. Tankattuamme jatkoimme matkaa kohti Ylläksen huippua. Tässä vaiheessa eteneminen vaihtui kokonaan kävelyksi kaikilla kisaajilla (kärjestä en tiedä, näin heidät vilaukselta lähtöviivalla), kun nousimme tunturiin. Nousu tuntui yllättävän kevyeltä, liekö ollut apua Itävallassa vietetystä viikosta ja siellä noustuista kilometreistä. Huipulla tuuli ja harmittelin, kun olin jättänyt pipon kotiin. Huipulta matka jatkui alamäkeä kohti seuraavaa etappia, Varkaankurua ja sieltä kohti luontokeskus Kellokasta. Kellokkaalla reitti meni hauskasti luontokeskuksen sisätilojen ja näyttelyn läpi ja ulostullessa olimmekin jo toisella huoltopisteellä. Tässä vaiheessa olimme juosseet vähän yli 23 kilometriä ja voimia oli yhä riittävästi. Täydensimme taas energiavarastoja ja lähdimme juoksemaan kohti seuraavaa etappia, Kesänkiä.

Kesänkijärven laavu on aina Ylläkselle saapuessamme ensimmäinen retkikohde ja yksi lemppareistamme, siksi oli niin ihana juosta tuttuja polkuja pitkin. Helpon ja tasaisen pätkän jälkeen koitti omasta mielestäni polun rankin ja vaativin osuus, Pirunkurun nousu. Nousu oli jyrkempi, kuin Yllästunturin ja rakkakivikko oli pienempää. Voimatkin alkoivat ehtyä, matkaa oli juostu melkein 30 kilometriä. Näkymät oli kuitenkin mahtavat ja toisia kannustamalla jaksoimme jatkaa matkaa. Pirunkurusta selvittyämme Kesänkitunturin laella avautui eteemme niin mahtavat maisemat, että harkitsisin uudelleen Pirunkurun nousua, jos ei tarvitsisi kantaa pientä neitiä selässä.. Voiton puolella oltiin ja tästä alkoi henkisesti raskas osuus. Tähän asti olin saanut pidettyä maalin kaukana mielestä, mutta nyt se alkoi hiipiä esiin. Tiesin tämän olevan minulle henkisesti vaikeinta ja olin päättänyt yrittää ajatella koko matkan sitä, että olen perillä jo matkalla. Hetkeksi unohdin tämän ja kilometrit tuntuivat raskailta. Onneksi polku vei alamäkeen ja Mikaelin kannustamana löysin takaisin juoksufiilikseen ja matka rupesi sujumaan.

Maalin lähestyessä olisin halunnut kävellä vielä viimeisen ylämäen, mutta mieheni ja joku jo maaliin päässyt kilpailija tsemppasi minut jatkamaan ihan loppuun asti. Loppusuoralla alkoi näkyä katsojia ja jo maaliin tulleita, jotka kannustivat ja taputtivat meille. Sain ihmeellisen paljon lisävoimia toisten kannustuksesta. Sellaista voimaa en ole kannustuksesta aiemmin saanut edes lentopalloa pelatessani. Vaikka tulimme maaliin ajassa 6h11min, kaukana kärjestä, meidät kuulutettiin nimillä maaliin ja ihmiset taputtivat meille. Maalissa saimme mitalit kaulaan ja oma onnistumisen tunne oli mahtava. Tässä lajissa parasta on luonnossa liikkumisen lisäksi toisten kannustaminen ja tämän tapahtuman ihana henki. En tosin olisi pystynyt suoriutumaan kisasta itsekseni, niin suuri on rakkaan tuki ja turva.

Heti maaliintulon jälkeen kävimme vaihtamassa kuivaa ylle ja pääsimme nauttimaan ruokailusta. Tapahtuman järjestäjät olivat jälleen ajatelleet erilaisia ruokavalioita, tarjolla oli riistakeittoa sekä ihanan tulista bataattikeittoa. Pöydissä oli myös kaurasipsejä ja tavallisia perunalastuja ja ruokajuomana oli vettä sekä alkoholitonta olutta. Ei voi kun kiitellä tapahtuman järjestäjiä! Kunhan tokenen juoksun jäljiltä ja kävelen jälleen normaalisti, saatan ruveta haaveilemaan uudesta kisasta.

Vaasassa ja sen lähiympäristössä on hyvä valikoima erilaisia luontopolkuja ja tämänkertainen retki suuntautui Bergön saarelle. Bergö kuuluu Maalahden kuntaan ja sinne ajaa Vaasasta tunnin verran. Lähdimme retkelle naapuriperheemme kanssa, ja lapset odottivat retkeä innoissaan. Bergön saarelle pääsee ainoastaan lossilla ja se onkin viimeinen paikka lähistöllä, mihin lossi kulkee.

Kävimme vuosi sitten Bergössä tarkoituksena kiertää luontopolku, mutta emme löytäneet koko polun aloituspaikkaa silloin ja päädyimme syömään eväämme eräällä rannalla. Retkipäivä on aina kiva, mutta tämä jäi vähän kaivelemaan, joten olikin mukava lähteä uudelle yritykselle. Vaikka meillä oli tällä kertaa paremmat ohjeet, ajoimme luontopolun aloituskohdan ohi uudelleen. Parkkipaikka, mistä polku lähtee on ihan heti lossin jälkeen vasemmalla. Merkkinä on kyltti, mutta meitä hämäsi metallinkeräyspaikka. Kävimme käätymässä ja palasimme lähtöpisteeseen. Kun parkkipaikka oli löytynyt, oli polulle selkeät merkit ja lähtöpaikalta löytyi karttoja postilaatikosta.

Luontopolku on n. 8 kilometrin mittainen, me kiersimme siitä vain pienen osan. Lähdimme Kalvskärträsketiä kohti tarkoituksenamme syödä eväät siellä. Olimme lukeneet, ettei siellä olevalla taukopaikalla saisi tehdä tulta, mutta menimme silti katsomaan, millainen paikka on. Hyttysiä sattui olemaan liikkeellä sen verran, ettei ketään meistä huvittanut jäädä siihen syömään. Katsoimme kartasta, että toinen taukopaikka ei olisi pienille jaloille mahdottoman matkan päässä ja jatkoimme matkaa. Saavuimmekin hyvin pian ehkä siisteimmälle taukopaikalle, missä olen käynyt. Adolf-niminen kota oli uusi ja niin hyvin varusteltu, että vain jääkaappi puuttui. Pihapiirissä oli muutama pöytäryhmä ja todella siisti huussi. Taukopaikka on Bergö Öråd:in rakentama ja ihan mahtavaa, että saarineuvosto on tehnyt noin hienon paikan retkeilijöitä varten.

Luontopolku oli hyvin merkitty ja matkan varrella oli hienoja luontoaiheisia taideteoksia meitä viihdyttämässä. Lapset etsivät aina seuraavaa lintua, joka oli maastoutunut sammalen sekaan tai ihailivat hienoja maalauksia. Me kävelimme noin 5 kilometrin matkan, mutta varmasti jäi monta lintua näkemättä! Reitti teki kaksi lenkkiä, toinen oli merkitty sinisillä reittimerkeillä ja toinen punaisilla. Adolf-kota oli punaisen reitin varrella ja ensimmäinen taukopaikkamme oli sinisen reitin varrella. Kaikki lapset (pikkuisinta lukuunottamatta) kävelivät hienosti koko matkan. Hyvät eväät ja hyttysvapaa taukopaikka toivat hieman jo uupuneet voimat takaisin ja paluumatka autolle sujui taas juosten.

Olimme varautuneet myös uintireissua varten, joka jäi tällä kertaa toteutumatta. Jos lähdette retkelle Bergöseen, siellä on ihana ranta saaren päässä tai sitten kotimatkalla voi virkistyä Strand-Möllen uimarannalla. Kun olin lapsi, kävimme siellä uimassa isovanhempieni kanssa. Möllen jätskipallot oli siihen aikaan suurimpia, mitä olen saanut! Ehkä täytyy ajella uudestaan sille suunnalle..

Kävimme Seitsemisen kansallispuistossa kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja olemme pitkään puhuneet, että sinne pitäisi päästä uudestaan telttailemaan. Valikoimme retkikohteemme tällä hetkellä sillä perusteella, että telttapaikalle saa olla enintään kahden kilometrin matka autolta, että isoveli jaksaa itse kävellä paikalle ja paikalla on hyvä olla vesistö tai kaivo. Seitsemisen kansallispuiston Haukilammen telttapaikka sopii tähän kuvaukseen erinomaisesti, sinne on matkaa Koveron perinnetilan vieressä olevalta parkkipaikalta n. 1,5 kilometriä. Vaasasta on Seitsemisen kansallispuistoon vajaa 200 km, joten se on sopivan matkan päässä.

Olemme yöpyneet luonnossa aina muutaman yön kesässä, joten se alkaa sujua jo ihan hyvällä rutiinilla (paitsi ne pari pientä muuttujaa), mutta nyt oli aika hieman tarkastella omia valintojaan ja tehdä enemmän vihreitä valintoja. Meillä on ollut aiemmilla retkillä mukana kertakäyttöisiä kosteuspyyhkeitä esimerkiksi lasten käsien pesuun. Koska me kierrätämme ja haluamme muutenkin elää ekologisesti, niin miksi sitten retkillä käyttää kertakäyttötuotteita ja tuottaa enemmän roskaa. Kaikki roska pitää kuitenkin kantaa myös pois maastosta, joten kertakäyttötuotteilla ei voita mitään. Nämä rutiinit menivät tällä kertaa uusiksi ja retken jälkeen voin todeta, ettei tämä sen vaikeampaa ollut.

Näiden ”pyllypyyhkeiden” tilalle otimme kotoa mukaan muutaman kestotalouspaperin käsienpesua ja pikkusiskon aamutoimia varten. Sain ihanalta Kolme cosmeticsilta palasaippuan testiin reissua varten. Original palasaippua Sensitive on hajusteeton palasaippua, joka sopii käsien ja vartalon pesuun. Se sopii myös pienille lapsille ja oli aivan ihana käytössä! Saippuat on tehty Suomessa ja niihin on käytetty vain suomalaisia raaka-aineita, eikä sisällä mm. palmuöljyä. Palasaippuan kuivattaminen käytön välissä olisi muuten ollut hankalaa, jos en olisi saanut testiin myös FlatPak-saippuakoteloa. Sujautin saippuan käytön jälkeen pussiin kuivumaan, ja sain ottaa sen sieltä kuivana taas uudelleen käyttöön. Saippua pysyy hygieenisenä, jos se saa kuivua käyttöjen välissä. Tämä keksintö päihittää vanhat Herra Hakkaraisrasiat mennen tullen. Sen saa kätevästi roikkumaan vaikka rinkan ulkopuolelle, jotta se oli kätevästi saatavilla. Ihania uusia keksintöjä.

Vaihdoimme myös nestemäisen tiskiaineen palasaippuaan. Tämä saippua kulki sitten pakastusrasiassa, eikä kerennyt kuivua tiskausten välillä, mutta saippua toimi erinomaisesti. Kyseessä on Saaren Taian valmistama siivoussaippua, jota voi käyttää puhdistusaineena veteen liuotettuna tai sitten pyöräyttää tiskiharjalla palaa ja tiskata esimerkiksi Trangian..

Ruokapuoli vaatikin sitten hieman enemmän mietintää, koska yleensä meillä on ollut mukana jotain helppoa ja nopeaa, eli nuudeleita ja tonnikalaa. Laskimme, että me söisimme retkellä lounaan, päivällisen, iltapalan ja aamupalan ja ajaisimme Juustoportille lounaalle. Lounaan pakkasimme ruokatermariin, jonka söimme saapuessamme parkkipaikalle. Saimme samalla jätettyä termarin autoon, ettei siitä kertynyt lisäpainoa. Päivälliseksi olimme varanneet uusia perunoita, porkkanaa ja savusiikaa. Pesin perunat ja porkkanat jo kotona ja laitoin ne vanhaan leipäpussiin. Pussin voisi sitten uusiokäyttää roskapussiksi. Savusiika oli vakuumipakattu, joten siitä tuli hieman roskaa.. Ruuantähteet saa laittaa käymälään, joten jos biojätettä tulee, sen kotiinkuljetuksesta ei tarvitse murehtia. Ilta- ja aamupalaksi meillä oli puuroa sattumilla, ruisleipää sekä teetä. Puurot annostelin Ikean uudelleensuljettaviin pusseihin, jotka saa kotona pestyä ja käytettyä uudelleen. Sattumat, eli kuivahedelmät ja pähkinät olivat myös pakattuna tällaiseen pussiin. Aamuksi oli tiedossa pannukahvit ja vähän suklaata. Retkillä kaikki maistuu aina hirveän paljon paremmalta ja on kiva olla jotain pientä ylimääräistä mukana.

Pikkusisko on vielä vaippaikäinen ja meillä käytetään kertisvaippoja, joten siitä tulee kannettavaksi jokunen vaippa edestakaisin. Hän kuitenkin ilmaisee tarpeensa päästä potalle, joten isommat tarpeet sujahtivat tällä kertaa huussiin. Tarvetta pyllypesuihin ei siis ollut kauhean usein (onneksi), mutta ne olisivat hoituneet kestotalouspaperin avulla.

Hyttysetkin olivat löytäneet jälleen tiensä valoon ja meidän perhe suojautui tälläkin kertaa hyttysiltä Frantsilan Lemminkäisen äidin terva-pihkasalvalla ja vaatteilla. Parasta salvassa on se, että se rauhoittaa myös mahdolliset puremat nopeasti.. Sitä voi käyttää myös muihin ihovaurioihin joita retkellä saattaa sattua. Pienessä paketissa paljon hyväntuoksuista salvaa! Muutkin meidän kosmetiikkatuotteet, kuten hammastahna ja naamarasva, ovat luonnonkosmetiikkaa.

Ulkopuolisia viihdykkeitä ei juuri metsässä tarvita. Ämpäri olisi voinut olla pikkusiskolle hyvä, niin hän olisi saanut kerätä sinne käpyjä. Isoveljellä oli ensimmäistä kertaa oma reppu selässä, mihin oli pakattu yökkäri (merinovillakerrasto), pehmoinen kaveri, lauantaiherkut, luuppi ja taskulamppu. Isällään oli onki mukana viihdykkeeksi. Kalaa ei tullut (onko lammessa edes kalaa..?), mutta poika oli tyytyväinen. Haluaisi jo kovasti uudelle retkelle. <3

Saippua ja FlatPak™ saatu Kolme Cosmeticsilta

Ennen lapsia ulkomaille lähtiessämme saatoimme ajella Helsinkiin ja lähteä sieltä maailmalle, mutta lasten kanssa helppous vie vähitellen voiton halpuudesta. Vaikka aikataulullisesti Vaasan kentältä lähteminen ei nyt välttämättä ole parasta mahdollista, mutta kerrankos sitä herää aamuneljältä nähdäkseen maailmaa (ja siskoaan, kuten tämän reissun tarkoituksena). Vaasasta pääsee lentäen Helsinkiin ja Tukholmaan (reittilennot!), ja meidän tie vei tällä kertaa Arlandan kautta Pariisiin. Pariisista jatkoimme junalla määränpäähämme Nantesiin, mutta se onkin jo sitten toinen tarina.

Vertailimme lentojen hintoja ja aikatauluja hyvän tovin ennen lentämistä Momondon kautta. Helpoimmaksi tuli lasten kanssa valita lähtö omalta kentältä, vaikka lipuille tuleekin silloin lisää hintaa. Matkustusaika on pitkä ja päivä on raskas, joten lasten kanssa matkustaessa saattaa herkästi valita helpoimman vaihtoehdon. Meidän lento lähti 6.10 ja koska olemme aina ajoissa olevaa porukkaa, olimme kentällä 4.30. Lentoaseman nettisivuilla ilmoitetaan aukioloajaksi 4.45-1.30, mutta ovet olivat kyllä auki ennen sitä. Vaikka matkustimme vain käsimatkatavaroiden kanssa, oli meillä silti rattaat ruumaan laitettavaksi. Pakkasimme omat Emmaljungat kahteen osaan, runko ja seisomalauta mahtuivat isoon kestokassiin (clas ohlssonilta löytyi tarpeeksi iso) ja istuinosan laitoimme rinkan lentopussiin. Lentoasemilta voi ostaa/saada rattaille tarkoitettuja muovipusseja, mutta niiden saatavuutta on vaikeaa ennustaa määränpään kentillä. Kestokassit on muutenkin parempi vaihtoehto, kun kertakäyttöinen muovipussi!

Chekkasimme itsemme sisään jo hyvissä ajoin edellisenä iltana, mutta tarvitsimme silti kärryille tarrat tiskiltä, joita ei automaateista saa. Siksi varasimme hyvin aikaa, vaikka Vaasan kentällä ei juuri koskaan ole ruuhkia. Lasten kanssa matkustaessa on muutenkin hyvä varata kaikelle enemmän aikaa, koska esimerkiksi oman repun laittaminen turvatarkastushihnalle voi vaatia hieman suostuttelua. Sinne sujahti kuitenkin reput ja takit ja muut tärkeät ja isovelikin käveli reippaasti portin läpi. Meillä oli mukana evääksi smoothie-pusseja, jotka olimme pakanneet läpinäkyvään uudelleensuljettavaan pussiin. Henkilökunta tekee ruuille jonkunlaisen tarkistuksen, joten turvatarkastukseen on hyvä myös varata vähän extrahermoja, kun aina jokin viivytys siinä tulee. Yleensä meistä vanhemmista jompi kumpi joutuu aina satunnaistarkastukseen, joten toinen pakkaa ja hoitaa lapset sillä välin. Pienen kanssa kantoreppu on erinomainen kapistus tässäkin kohtaa. Tosin sekin täytyy laittaa hihnalle, mutta tarkistuksen jälkeen sitten!

Koska meillä oli aikainen aamu, olimme päättäneet syödä aamupalan kentällä. Viimeksi matkustaessamme Vaasan kentältä oli kahvilan kasvisvalikoima todella suppea, joten etsin heidän nettisivuiltaan menua. Päädyin lopulta soittamaan kahvilaan ja kyselemään hieman heidän tarjonnastaan. Kuulemma ei kauheasti sivuja päivitetä, mutta paikanpäältä löytyisi kaikille kaikkea. Saimme valita kahvilasta itsellemme sopivan aamupalan ja jokaiselle meistä löytyi mieleistä syötävää. Minulle oli juustosämpylä, rahka ja kahvia, mieheni söi katkarapusämpylän ja jälkikasvu tasasi sämpylän ja smoothien. Valikoima oli yllättävän suuri ja jokaiseen makuun vaikutti olevan jotain. Löytyi pientä suolaista, makeaa, eväspatukoita ja juomisia. Huima parannus aiemmasta! Kahvilassa oli tunnelmallinen tila, jossa söimme aamupalan. Tilassa on myös baaritiski, joka ei näin aikaisin ollut auki. Seinää koristi iso Kyrö Distilleryn valokuva, joka nauratti ainakin meidän poikasta. Eri matkaseurueella olisimme saattaneet ostaa jotkut juomat ja nauttia tunnelmasta. Ihanat nojatuolit olisivat nytkin houkutelleet istumaan ja rentoutumaan..

Aamupalan jälkeen aikaa jäikin enää vaipanvaihdolle ja vessassakäynnille. Vaipanvaihtotila on oikeastaan hoitopöytä vessojen ulkopuolella, mutta ainakin on paikka missä vaihtaa.. Täytimme lasten juomapullot vessassa ja sitten olikin aika kasata kamppeet ja mennä portille. Aikaa muulle ei juuri ollut, mikä olikin ihan hyvä, koska Vaasan kentällä ei ole lapsille oikein mitään tekemistä. Kysyinkin tätä Vaasan lentoaseman palvelupäälliköltä ja hän kertoi, että lapsille on tulossa kentälle jotain pientä tekemistä, että pienet matkaajat viihtyisivät ennen lentoon lähtöä. Meidän lapset viihdyttivät itseään keinumalla keinutuoleissa. Jos ei olisi ollut niin pimeää, olisi voinut katsella lentokoneita kiikkutuoleista. Nyt täytyi liimata nenä kiinni ikkunaan nähdäkseen lähtevän koneen. Finnairin kone lähti juuri ennen meitä, joten siinä riitti ihmettelemistä.

Koneeseen mennään kävellen, joka aiheutti viime vuonna isoveljelle suuren jännityksen ja hän laittoi silloin jarrut pohjaan. Nyt käveli reippaasti koneeseen ja halusi tietysti ikkunapaikan. Miten vaan, kunhan lapsilla on mukava matka. Ja niinhän se oli, mutta kuten sanottu, se onkin sitten toinen tarina.

Meidän perhe huristeli viime viikolla Äkäslompoloon ja takaisin ja täytyy taas kehua omaa jälkikasvuaan, kuinka hienosti he jaksoivat istua niin pitkän matkan lähes mukisematta! Vaasasta Äkäslompoloon on n. 670 km ja Google Maps arvioi ajo-ajaksi 8h 17 minuuttia. Meikäläisten matka-ajaksi tuli lähemmäs 11 tuntia.. Kun meidän matka oli jälleen onnistunut, ajattelin jakaa automatkan vinkkejä teidänkin luettavaksi.

Aloitamme automatkan suunnittelun aina kauppareissusta. Eväshetki on paras hetki automatkoillakin! Vaikka syömme lämpimän ruuan matkalla, eväitä on silti hyvä olla paljon. Eväät ovat oikeastaan meille aikuisille ja isoveljelle, joka istuu naama menosuuntaan ja on jo taitava syömään (toki tarkkailen häntäkin aina kun hän syö pähkinöitä). Pikkusiskon eväshetket rajoittuivat taukoihin, koska kaukalossa matkaajalle ei tukehtumisvaaran takia kannata antaa mitään. Mietimme isoveljen kanssa eväät yhdessä, jotta hän pääsee osallistumaan ja saa mieleisiä eväitä. Ostimme evääksi hedelmiä, karjalanpiirakoita, kuivahedelmiä, pähkinöitä, smoothieita ja aikuisille karkkia. Takapenkkiläinenkin on onnistuneesti kerännyt itselleen muutaman lakupalan, mutta sallitaan se näin satunnaisesti. Nappasin pakkasesta mukaan myös muutaman suolaisen muffinssin. Leipiä en tehnyt evääksi, koska olimme syöneet jääkaapin tyhjäksi, eikä leipääkään ollut jäljellä (hävikkiruokaa ei siis jäänyt, kiitos ateriasuunnittelun!) Juomisena meillä on aina vettä pulloissa. Kuskaan mukanani kesto-kahvimukia, jos otamme kahvit mukaan.

Pitkille automatkoille olemme myös saattaneet ostaa lapsille uudet lelut tai (mielummin) kirjan ja jotain uutta tekemistä. Tällä kertaa isoveli valitsi uudet Oppi ja Ilo-kysymyskortit, edelliset kun oli kyselty jo monen monta kertaa. Pikkusisko sai uuden lelun, soivan puhelimen, mikä on ensimmäinen melulelu, mikä meidän talouteen on tullut muutamaan vuoteen! Mutta oli se kyllä sen arvoinen ja sen parissa viihtyivät molemmat lapset vuorotellen. Lisäksi ystäväni oli antanut ehtymättömästä varastostaan minulle Salama McQueen-tarroja (isoveljen kaikkien aikojen lemppari), joita hän liimaili tyytyväisenä vihkoonsa. Annoin uusia tarroja sitä mukaan, kun edelliset loppui. Säästelin kotimatkallekin muutamia juttuja, että hän jaksaisi senkin matkan.. Pikkusiskon lempipuuhaa on valokuvakirjojen katsominen ja tätä matkaa varten olin tehnyt uuden kuvakirjan. Tilasin etukäteen valokuvia kaikista rakkaista ihmisistä ja eläimistä ja laminoin valokuvat. Rei’itin kuvat ja laitoin ne yhteen. Hän höpisi varsinkin koirakavereilleen pitkän tovin ja viihtyi kirjan parissa suurimman osan matkaa. Kaiken tämän tekemisen lisäksi isoveli oli pakannut omaan reppuunsa leluja ja pikkusiskolle oli oma lelusalkku mukana. Isoveli ei autossa jaksa oikein leikkiä leluilla, mutta pikkusisko tutkii mielellään tavaroita. Ja kun mielenkiinto loppuu, on hyvä olla jotain uutta käden ulottuvilla.

Starttasimme aamulla heti aamupalan jälkeen ja ajoimme niin pitkälle, kun tilanne salli. Lähdimme ajamaan joustavalla aikataululla ja lasten ehdoilla, eli pysähdyimme aina tarvittaessa. Tässä vaiheessa jopa minä heitän suunnitelmallisuuden romukoppaan ja yritän tehdä lapsille mahdollisimman mukavan automatkan. Pikkusisko otti miniunet jo Kokkolan kohdalla, joten pääsimme Kalajoelle asti, jossa pysähdyimme syömään lounasta. Pysähdyimme ABC:llä, jossa on leikkipaikka, jonne päästimme isoveljen purkamaan hieman energiaa. Söimme noutopöydästä lounaan, jolloin pienemmät saivat syödä ilmaiseksi. Pysähdys oli pitkä, mutta sen jälkeen lapset jaksoivat taas istua hyvän tovin.

Minä istun mieluiten etupenkillä, mutta tarvittaessa tungen takapuoleni takapenkille kahden istuimen väliin. Tämä hetki koitti vasta toisen pysähdyksen jälkeen. Olimme uudestaan pitkään pysähdyksissä, kun Iin Autokeitaan leikkipaikka oli vain liian houkutteleva. Hörpimme kahvia ja kävimme ostamassa iltapalavärkit ja jatkoimme taas virkeinä matkaa. Takapenkillä aika kului pimeän tullen peukkupainin voimalla. Hän innostui siitä niin kovasti, että pelasimme sitä varmaan puoli tuntia putkeen. Pikkusisko otti jossain vaiheessa vielä toiset unet, mutta isoveli istui koko matkan hereillä, eikä juuri pahemmin kysellyt perillepääsystä. Pellossa teimme vielä pikapysähdyksen, kun pidimme vessapaussin ja annoin pikkusiskolle evästä. Viimeinen pätkä meni myös nopeasti ja perille päästyämme edes takapuoli ei ollut pahasti puuduksissa.

Aloitamme usein lasten valmistamisen ajomatkaa varten hyvissä ajoin, jotta he tietäisivät, mitä on tulossa. On toki käynyt niinkin, että pienen päähänpiston jälkeen olemme lähteneet tunnin varoitusajalla ajelemaan lappiin ja sen onnistuneempaa reissua emme ole koskaan tehneet. Emme kuitenkaan joka kerta aja tätä matkaa yhdessä pätkässä, vaan tälläkin kertaa takaisin tullessa jäimme Oulun Edeniin yöksi. Pysähdyimme myös Haaparannassa, jossa tapaamme käydä Naturkompanietissa ja ruotsalaisessa ruokakaupassa. Isoveli oli ihan innoissaan, kun kaupassa oli niin erilaista. Hän halusi ostaa kotiin ”ruotsalaista näkkiä”, joten kotiin toimme muutaman kiekon näkkileipää. Lisäksi ostimme vähän matkaevästä, koska kaikki uusi on aina jännittävää ja matka sujui jälleen vähän reippaammin.

Tällä kertaa tuntui, että menomatka meni kaikista parhaiten, ehkä se oli se asennoituminen siihen koko päivän istumiseen, joka auttoi. Meillä asuu sukulaisia ja ystäviä eri puolilla Suomea, joten meille kertyy paljon autossa istumista. Vielä meillä on menty kaikki matkat ilman, että isoveli on saanut katsoa älylaitteelta ohjelmia. Tiedän sen ajan vielä koittavan, kun vain pelit kiinnostavat, mutta yritämme matkustaa autossa nauttien eväistä, maisemista ja matkanteosta ilman älylaitteita niin kauan kuin mahdollista. Onnistuneita automatkoja kaikille!