Esikoinen täytti viime viikolla 6 vuotta ja juhlimme niitä kahteen otteeseen. Ensimmäisenä juhlimaan tulivat lapsen kaverit ja viikonloppuna sukulaiset. Rakastan järjestää synttäreitä ja mielestäni on kiva pitää teemajuhlia. Meillä on ollut useampia teemoja jo, jääkiekkosynttärit, junasynttärit, olympialaiset ja pikkusiskon Frozen-synttärit. Tänä vuonna kiinnostuksen kohteena ovat olleet dinosaurukset, joten oli luonnollista järjestää dino-synttärit. Tuskin lapset piittaisivat, jos mitään teemaa ei olisi, mutta minulle tämä on mielekäs tapa järjestää lapselle syntymäpäiviä. Oman lisämausteen näihin syntymäpäiviin tuo se, että en juuri halua ostaa rekvisiittaa teeman mukaan, vaan askartelemme itse tai hankimme käytettynä jotain. Kun etsin inspiraatiota juhliin, törmäsin useampiin yrityksiin, jotka tarjoavat hienoja koristeita ja kertakäyttöastioita juhliin, mutta minulla tämä on kuitenkin pienen budjetin hommaa, enkä suosi juhlissa juuri kertakäyttöastioita. Ilmapallot ja servietit olivat kertakäyttöiset, mutta sen verran olen antanut myönnytyksiä tämän asian suhteen.

Askarreltiin yhdessä lasten kanssa koristeita juhlia varten kotona olevista materiaaleista. Minulla on kotona jonkin verran askartelutarvikkeita, joten materiaalia löytyi ihan hyvin. Selailimme yhdessä pinterestiä ja nappasimme sieltä ideoita niin koristeisiin, leikkeihin kun tarjoiluihin. Teimme puun lehti-köynnöksen, johon jokainen meistä leikkasi eri muotoisia lehtiä ja sitten ompelukoneella yhdistimme lehdet yhdeksi isoksi viiriksi. Lasten visio ei ihan kohdannut omani kanssa, mutta esikoisen juhlathan nämä ovat ja ihana siitä tuli, juuri lasten näköinen. Koristeiden virkaa toimitti myös kodissa olevat viherkasvit, jotka kuskattiin keittiöön tuomaan tunnelmaa. Väriteemaan sopivat ilmapallot pääsivät myös esille ja niistä on iloa vielä pitkään juhlien jälkeenkin. Pöytäkoristeina toimi erilaiset dinofiguurit, jotka koristivat niin ruokapöytää, kuin tarjoilupöytää.

Leikkejä varten askartelimme pahvista ison dinosauruksen pään, johon leikkasin reiän. Leikin tarkoituksena on ”metsästää” dinosaurus lasten korkkipyssyllä. Leikki oli menestys, kiinnitimme dinosauruksen pään kahteen laudanpätkään ja iskettiin maahan, jotta se pysyi pystyssä. Toinen leikki oli klassikko nimeltä ”aasin häntä”, tässä yhteydessä Triceratopsin sarvi. En ole kummoinen piirtäjä, mutta mallista onnistuu tällainenkin. Jokaiselle lapselle oli oma nimikoitu sarvi, joka sokkona yritettiin kiinnittää oikealle paikalle. Leikit leikittiin pihalla, joten huivin virkaa toimitti lasten omat pipot. Omat lapseni ovat sen verran epeleitä, että kurkkivat villapipon läpi, mutta fuskauksen huomasi helposti.

Tarjoilut olivat lähes kaikki maidottomia, munattomia, sekä gluteenittomia siitä syystä, että muutamalla kaverilla on yliherkkyyksiä. Halusin omankin mielenrauhani takia tarjota kaikille samaa, ettei tarvitse murehtia, ettei suuhun mene vahingossa vääriä ruokia. Lisäksi tuntuu kivalta, että kaikki voivat syödä samaa. Tarjolla oli mm. dinosauruksen suomuja (nachoja), lentoliskon ruokaa (karkkimatoja), kalaliskon suomuja (gluteenittomia lakuja), dinon munia (viinirypäleitä) muinaista mutaa (mutakakku) dinon luita (suolatikkuja, jotka olivat ainoat ei-sopivat), liskojuomaa (päärynä Mehukattia), esihistoriallinen siili (cokctail-tikku siili) ja mokkapaloja. Tarjoilut olivat menestys ja onneksi niitä jäi vielä seuraavallekin päivälle. 🙂

Meidän kaverisynttärit ovat noudattaneet samaa hyväksi havaittua kaavaa jo kolmet synttärit. Ensin leikitään pihalla, sitten syödään herkkuja, jonka jälkeen mahdollisten lahjojen avaus ja sisäleikkiä. Lapset eivät kerkeä riehaantua sisällä ennen kun synttärit ovat ohi, kun ovat ensin saaneet purkaa jännitystään pihalla. Meillä oli lapsia kymmenkunta ja kaikki sujui ihanan hyvin ja rauhallisesti, vaikka synttärit olivat perjantai-iltana. Esikoisella on kivoja kavereita ja onneksi yhden kaverin pikkusiskosta oli meidän pikkusiskolle seuraa, jotta hänellekin oli seuraa. Pikkusiskon synttärit ovat joulukuussa ja hän on jo päättänyt, kenet haluaa kutsua.. Taitaa siis olla hänen ensimmäisten kaverisynttäreiden paikka! Syntymäpäivä on joulukuussa, joten tulee piiiitkä odotus. 🙂

Kaupallinen yhteistyö Wasa Upin kanssa

Esikoisella on syntymäpäivä huomenna ja hän täyttää mahtavat kuusi vuotta. Meillä on ollut tapana antaa esikoiselle lahjaksi yhteistä tekemistä tai kokemista, koska näistä lahjoista jää aina parhaimmat muistot. Tänä vuonna kävimme kokeilemassa kiipeilyä Wasa Upissa. Olin ollut etukäteen yhteydessä sinne ja kysellyt, kuinka pieni voisi pärjätä heidän seinällään ja alaikäraja kiipeilykeskukseen on 4 vuotta, joten se oli meidän tarpeisiin juuri sopiva. Pikkusisko jäi jalkaa polkien isovanhempien hoteisiin, joten taidamme tietää jo, mitä hänen kanssaan teemme, kunhan 4-vuotis syntymäpäivä koittaa..

Wasa Up on vaasalainen kiipeilykeskus, jossa voi harrastaa monipuolisesti useampia lajia, mm. kiipeilyä, boulderointia, acrojoogaa, pilatesta ja esteratajuoksua, eli OCR:ää. Heidän mainoslauseena toimiva ”Liikunta, jossa on sisältö”, on oikein kuvaava heidän toimintaa ajatellen. Kiipeilykeskus sijaistee kauniilla paikalla Åbo Akademin kanssa samassa rakennuksessa Rantakadulla. Aikaa kiipeilyyn ei tarvinnut varata etukäteen ja varusteetkin saa paikan päältä. Paikan päälle voi vain mennä kokeilemaan kiipeilyä tai voi varata itselleen kurssin, missä tutustuu tarkemmin lajin saloihin.

Meillä ei mieheni kanssa juurikaan ole kiipeilykokemusta. Lukioaikoina tuli liikuntatunnilla käytyä Vaasan vesitornissa kiipeilemässä, mutta siitäkin on jo 15 vuotta aikaa..Wasa Upissa saimme alkuun hyvän ohjeistuksen valjaiden käytöstä, varustuksesta ja tutustuimme eri ratojen profiiliin. Muita kiipeilijöitä oli jonkun verran, mutta ratoja on paljon, joten meille löytyi sopivan hiljainen nurkka, missä saimme rauhassa harjoitella kiipeilyä. Esikoinen toimi mallioppilaana ja Wasa Upin ohjaaja auttoi meidät alkuun seinäkiipeilyn kanssa. Esikoinen kiipesi aluksi vain metrin verran maasta, jonka jälkeen ruvettiin harjoittelemaan alastuloa.

Alastulo olikin kaikkein haastavinta minulle ja esikoiselle. Olimme kokoajan kiinni katosta roikkuvassa turva-valjaasta, joten varmistajaa kiipeilylle ei tarvittu. Minä kiipesin tietysti heti niin pitkälle kun pääsin ilman, että ajattelin alastuloa. En pelkää korkeita paikkoja, mutta kun tuli se hetki, että piti päästää irti seinästä ja luottaa ensimmäisen kerran varmistajaan, meinasi tulla pupu pöksyyn. Olin aiemmin kannustanut poikaani vain päästämään irti ja olin seissyt ihan hänen ulottuvillaan ottamassa häntä vastaan. Tehtävä osoittautui vaikeaksi ja muutaman ensimmäisen kerran hän tuli askelmia alas, kunnes oli kerännyt riittävästä rohkeutta päästämään irti. Mieheni näytti kyllä monesti mallia meille, että tästä vaan ja hän sentään pelkää hieman korkeita paikkoja.. Ensimmäisellä kerralla, kun minun piti päästää irti, oli esikoinen videoimassa suoritustani ja nauhalle taltioituikin koko neuvottelu siitä, pitäisikö päästää irti vai ei.. No, kannattihan se päästää, vaikka jännitti, koska siten pääsi uudestaan kiipeämään!

Esikoinen on rohkea kuusi-vuotias, joka rakastaa kokeilla kaikenlaisia uusia lajeja, joten tämä sopi hänelle mainiosti. Hän kiipesi joka kerta pidemmälle ja viimeisellä kerralla uskaltautui ihan ylös saakka. Koska keskuksessa on monta rataa, sai hän rauhassa kiivetä juuri niin pitkälle, kun hän uskalsi ja sai aina aloittaa uudestaan, ilman että tarvitsi päästää muita radalle. Emme olleet kokeilleet kiipeilykenkiä aiemmin ja ne olivat yllättävän tehokkaat (joskin hieman epämukavat alkuun) apuvälineet kiipeilyyn.

Meille kaikille jäi halu kokeilla uudelleen kiipeilyä ja meidän täytyy ehdottomasti ottaa mukaan pikkusisko, kun hän joulun alla täyttää neljä vuotta. Hän on myös aikamoinen kiipijämestari, joten hänkin tulee varmasti nauttimaan tästä. Myös me aikuiset haluamme päästä uudelleen, ehkä jopa kahdestaan, niin saisimme paremmin testattua omia rajojamme. Minua ainakin jäi harmittamaan yksi rata, joka jäi viimeistä palaa vaille valmiiksi.. Meidän perheeltä Wasa Up saa täydet suosittelut, kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa!

Kaupallinen yhteistyö Kolme Cosmeticsin kanssa

Kesäloman reissut alkaa olla meidän perheen osalta reissattu, ja aika mukava määrä erilaisia aktiviteettejä onkin kesän aikana tullut koettua. Osa retkistä on suuntautunut huvilalle, osa muualle Suomeen ja tuli tässä yksi telttaretkikin tehtyä! Olemme uineet kylpylässä ja käyneet vesipuistossa pulikoimassa ja peseytyminen onkin aina hyvin iso osa reissuja ja retkiä, varsinkin lasten kanssa tahmakäpäliä on tullut pestyä hyvin usein. Minulla on tämän kesän aikana ollut testissä kaksi erilaista palasaippuan säilytysratkaisua Kolme Cosmeticsilta ja molemmat olen todennut toimiviksi ja helposti kuljetettaviksi.

Totesin jo pari vuotta sitten Kolme Cosmeticsin saippuat erinomaisiksi ja olenkin niitä säännöllisesti käyttänyt muun perheen kanssa. Tuolloin sain kokeiluun ensimmäisen version palasaippua-pussukasta, tästä postauksesta voi lukea siitä enemmän. Tänä vuonna heille on tullut myyntiin Kosmetiikka mehiläisvahakääre, joka sopii hyvin palasaippuoiden tai voiteiden säilytykseen. Kolme Cosmeticsin mehiläisvahakääreet ovat helppokäyttöisiä ja ne ovat valmistettu kierrätyskankaasta Suomessa. Käytän kotona muutenkin mehiläisvahakääreitä elintarvikkeiden säilytykseen, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että niitähän voisi käyttää myös saippuakotelona! Kääre on ollut käytössä koko kesän, eikä se ole mennyt miksikään reissurymyissä! Mehiläisvahakääreen voi pestä haalealla vedellä, mutta kuumuudelle sitä ei kannata altistaa.

Toinen ihana uutuus on Matka-niminen saippuakotelo, joka on valmistettu yhteistyössä Väylä ry:n kanssa. Täytyy todeta, että kaikista kokeilemistani saippuakoteloista tämä miellyttää itseäni kaikista eniten. Tähän koteloon mahtuu useampikin saippua tai shampoo ja sinne voi laittaa saippuat märkinäkin. Kotelon voi ripustaa roikkumaan ja saippuat kuivuvat siellä. Kotelo ei päästä läpi vettä eikä saippuaa ja jos se tulee tahraiseksi, sen voi aivan hyvin huuhdella vedellä. Se, että Matkan valmistuksessa on tuettu kehitysvammaisten työllistymistä, eli pussit on ommeltu käsityönä Suomessa, on aivan mahtava juttu ja tuollaiset asiat vaikuttavat minun ostopäätöksiin positiivisella tavalla. Kotimaisuus ja kestävä kehitys ovat minun arvolistallani korkealla ja mielestäni Kolme Cosmetics vastaa näihin arvoihin hyvin.

Säilytysratkaisujen lisäksi olen testannut myös uutta palavoidetta ja voidemaista deodoranttia. En ollut itse kuullut palamuodossa olevasta voiteesta ja olin tosi iloinen päästessäni mukaan testiryhmään. Minulla oli testissä Oat+Sweet Basil voidepala, joka on suunnattu kosteuttamaan kuivaa ihoa. Kotimainen kaura ja mehiläisvaha hoitaa kuivaa ja herkkää ihoa, ja basilika ja laventeli antavat voiteelle kivan tuoksun. Tuotetta on helppo käyttää, palasta sulaa käsiin rasvaa ja siitä sitten iholle. Rasva sopii hyvin myös lasten ihoille, jota meidän käyttämä aurinkorasva kuivatti kovasti.

Kovaan testiin joutui myös Toxfree deodoranttivoide, kun kesän lämpötilat huitelivat yli hellelukemien monena viikkona putkeen. Olen testannut monia luonnonkosmetiikan deodorantteja ja tämä kuuluu kyllä kärkikastiin. Täytyy nyt sanoa vielä se, että se, mikä toimii minulle, ei välttämättä toimi muille. Eikä tämä deodorantti täysin estä hikoilua, mutta auttaa ihoa pysymään kuivempana ja ehkäisee haitallisia hajuja. Minulla oli testissä teepuuta sisältävä voide, jota voi käyttää niin miehet, kuin naisetkin. Deovoide on riittoisa, avattuna se säilyy vähintään 6 kk ja pidempäänkin, jos käyttää tuotetta aina puhtain käsin. Sitä otetaan pieni nokare sormenpäihin ja hierotaan kainaloihin. Tässä tuotteessa on käytetty soodaa valmistuksessa, joka ei välttämättä sovi kaikille. Kolme Cosmeticsin deodoranteissa sooda on hieman helpommin siedettävämmässä muodossa, mutta jos on sille yliherkkä, kannattaa kainalot pestä aina yöksi. Tämän deodorantin kanssa aion jatkaa kokeilua, toivottavasti se toimii myös syksyn ja talven stressaavissa tenttitilanteissa..

Mielestäni Kolme Cosmetics on monipuolinen kosmetiikkavalmistaja ja muitakin tuotteita löytyy moneen makuun ja tarpeeseen. Meidän perheen tarpeisiin on ainakin löytynyt sopivat tuotteet ja ne ovat aina mukana meidän tulevillakin reissuilla. Toivottavasti sinäkin löydät omasi!

Ihanaa syyskesää!

Koko meidän perhe haaveili koiranpennusta pitkän aikaa ja vihdoin koitti se aika, kun meidän taloudessa asustaa oma koira. Meillä aikuisilla oli pitkään mielessä koiran hankinta, mutta odottelimme vain ”oikeaa aikaa”, mikä sen sitten ikinä määritteleekään, mutta se koitti meille nyt. Etsimme pitkään meille sopivaa koirarotua ja viimein löysimme meille täydellisen tuntuisen koirarodun, Walesinspringerspanielin. Kuluneiden kuukausien perusteella ainakin rodun kuvaus on osunut oikeaan ja miten ihana pentulainen meille saapuikaan.

Walesinspringerspanieli on erään kuvauksen mukaan vahva, iloinen, huumorintajuinen ja hyvin toimelias. Se on ystävällinen, ei yhtään aggressiivinen eikä hermostunut. Tämä kuvaus sai meidät ihastumaan tähän koirarotuun ja koiran ulkonäkö puna-valkoisine turkkeineen sai meidät vakuuttuneiksi, että perheestämme puuttuu tällainen ilopilleri. Koska koiranpennuilla on tälläkin hetkellä kova kysyntä, aloitimme pennun etsinnän lähettämällä sähköpostia kenneleihin, jotka kasvattavat Walesinspringerspanieleita. Muutamalta tulikin vastaus, ettei pentuja ole saatavilla, mutta Rocbeen kenneliin oli tulossa monta pentuetta kevään aikana ja uusia pentuja vielä sitten myöhemmin kesällä. Laitoimme kaiken sen hetkisen toivon tähän kenneliin ja olimmekin heihin yhteydessä säännöllisesti. Olimme sopineet kasvattajan kanssa aina uudesta soittoajasta, jota sitten odoteltiin kuin kuuta nousevaa. Hänellä ei ollut luvata meille pentua heti, koska kiinnostuneita perheitä oli tosi monia. Kuitenkin kun syntyneiden pentujen pääluvut oli laskettu, liikeni meillekin yksi pieni pallero. Siinä vaiheessa uskalsimme kertoa lapsillekin, että meille on oikeasti saapumassa oma pieni pentulainen.

Kennel Rocbee sijaitsee Vaalassa, josta sitten saimme huhtikuun lopulla hakea pennun kotiin. Jälleen vallitseva maailmantilanne pisti peliin omansa, joten tapasimme kasvattajan vasta hakutilanteessa. Olimme kuitenkin olleet etäpalaverissa ennen pennunhakua, jolloin kävimme läpi kaikki rodunomaiset sairaudet ja muut huomioon otettavat asiat. He lähettivät meille etukäteen pentuoppaan tutustuttavaksi ja siitä on ollut meille kyllä hyötyä! Kaikki hommat sujui kennelin kanssa oikein mainiosti, ja vielä kun haimme pentua saimme istua alas ja kysellä kaikkea, mikä mieleen oli juolahtanut.

Ennen pennun saapumista kotiin, olimme piilottaneet kaikki mahdolliset sähköjohdot ja muut vaaranpaikat pois näkyviltä. Myös kolmikerroksisen rintamamiestalomme portaikot ovat pennulle vaarallisia, mutta onneksi paikoillaan ovat vielä lasten taaperoajoilta jääneet turvaportit! Olemme rajanneet pennun tilan alakertaan, jossa on olohuone, eteinen, keittiö ja makuuhuone. Kuisti on myös kovassa käytössä, sillä hurrikaanin lailla riehuva piraijapentu käy siellä vähän väliä jäähyttelemässä ja saa rauhoittumisen jälkeen palata muiden pariin. Aika kultaa jo tässä vaiheessa muistot, vaikka Redi on ollut meillä vasta 3 kuukautta, mutta ne alun riehumiset ovat hetkeksi ainakin jääneet pois. Redi (Rocbee Jack Sparrow) on nyt 5 kuukautta ja tällä hetkellä vaihtaa hampaitaan, joten pureskelun ja lelujen vetämisen tarve on kova. Pienet piraijahampaat alkavat olla poissa, joten naskalit eivät enää pureudu akillesjänteeseen illan viimeisinä tunteina. Iltavilli on koiranpennulla samanlainen, kun meidän 3,5 ja kohta 6 vuotiaalla on ollut (ehkä ne on jäämässä pois?), joten jäähy kutsuu pentulaista, jos ei muu auta.

Kennelistä varoiteltiin rodun eroahdistuksesta ja siitä, miten etätyö-ajan koirilla voi tulla vaikeuksia sinä päivänä, kun töihin ja kouluihin taas palataan. Olin ensimmäisen kuukauden kotiopiskelijana, joten kasvattaja kehotti meitä pitämään pennun nukkumassa itsekseen, jotta oppii olemaan yksin. Ensimmäisten viikkojen ajan Redi nukkui meidän kanssa makuuhuoneessa pentuhäkissä, mutta reipas pentulainen kiipesi jo toisena yönä pois häkistään.. Rajasimme pennun nukkumatilan makuuhuoneeseen ja pentu oppikin hyvin nukkumaan kokonaisia öitä aika nopeasti. Jossain vaiheessa siirsimme Redin kuistille nukkumaan, jossa hän sitten nukkui tyytyväisenä aamuun saakka. Redi palasi jossain vaiheessa meidän makuuhuoneeseen sillä verukkeella, että kun puhuttiin nukkumaanmenosta niin viisas pentu paineli makkariin ja meni maate. Koitimme tällaista järjestelyä ja sillä tiellä ollaan!

Sisäsiistiksi opettelu on sujunut hyvin, on ollut tosi helppoa opettaa koira tekemään tarpeensa ulos, kun olin ensimmäisen kuukauden kotona ja pystyin päästämään pennun ulos jokaisen ruokailun ja unien jälkeen. Olemme aidanneet meidän pihan, joten pentu on turvallista päästää siihen tarpeilleen ja telmimään. Kotona ei ole tullut vahinkoa pitkään aikaan, mutta yökylässä ollessa niitä saattaa vielä tulla. Olen kuitenkin tosi ylpeä pennusta, joka hienosti hoksasi tämän homman. Sanomalehdet ja pissa-alustat pennunryökäles pisti tuhannen päreiksi, joten niistä oli oikeastaan vain haittaa. 😀

Redin kanssa on kiva puuhata kaikenlaista, ainut murheenkryyni tällä hetkellä on hihnassa vetäminen. Täytyy varmaan ilmoittautua pentukurssille, jos sieltä saisi vinkkejä tähän puuhaan. Kaikkea muutakin opeteltavaa on tietysti paljon, esille jäävät kengät ja varsinkin tupsulliset lippikset ovat koiranpennun mielestä vastustamattomia. Samoin takan rappaus, sohvatyynyt, (villa)sukat, lasten pehmolelut ja niin edelleen. Mutta pikkuhiljaa me opimme toisistamme ja opimme löytämään oikeat tavat kommunikoida. Me olemme käyneet pennun kanssa uimassa, telttaretkellä, lapissa ja veneilemässä, kaikkeen pentu lähtee aina innolla mukaan. Kirjoitan vielä myöhemmin uuden postauksen meidän puuhista pennun kanssa. Meidän suureksi onneksi naapurissa asustelee lähes saman ikäinen pentu, jonka kanssa Redi pääsee painimaan useasti. Onni on taas jälleen kerran ihana Asevelikylän naapurusto.

Lapin reissusta ja polkujuoksukisasta alkaa olla viikko takana ja palautuminen on sillä mallilla, että tekisi mieli lähteä lenkille, joten nyt onkin hyvä aika kerrata tämänvuotisen kisan tapahtumat. Osallistuin Ylläksen maisemissa kisattavaan polkujuoksukisaan, jossa kipitellään (ja raahustetaan) ympäri Äkäslompolon ja Ylläksen maisemia. Kisan järjestää Northern Ultra Trail Service ja tämä kisaviikonloppu on yksi osakilpailu. Muita kisoja järjestetään esimerkiksi Karhunkierroksen maisemissa ja Pyhällä. Meidän kohteeksi valikoitui Nuts Ylläs Pallas, koska tapaamme muutenkin käydä tällä alueella kesäisin. Tämänkertainen kisa oli minun toinen 37 km kisani samoissa maisemissa, joten tiesin suurinpiirtein, mitä odottaa, ainakin reitin suhteen.

Tarkoitukseni oli osallistua Hetta-Pallas reitillä juostavaan kisaan jo viime kesänä, mutta kantapäävamma olisi estänyt kisani kokonaan. Pandemia iski ja koko kisa siirrettiin tälle kesälle. Tavoitteena oli edelleen juosta 66 km kisa, mutta lähdimmekin reissuun vain omalla perheellä ja siinä vaiheessa lastenhoitovuorot jaettiin kovakuntoisempi pidemmälle reitille ja minä sitten tälle lyhyemmälle. Minusta ei olisi ollut juoksemaan noin pitkää matkaa ilman mieheni tukea, joten silläkin varjolla luovutin mielelläni hänelle ensimmäisen juoksuvuoron ja siitä hän saa kertoa myöhemmin blogissani itse. 🙂

37 kilometrin kisa alkoi lauantaina puolenpäivän maissa ja tämä aika sopii minulle kaikista parhaiten. Sain syötyä hyvän aamupalan ja tankkailtua nestettä vielä aamusella, jotta jaksaisin läpi kuuman kisapäivän. Juoksupäivälle osui tällä kertaa n. 28 asteen helle, joka ei ollut mikään paras vaihtoehto. Onneksi pidemmät kisat alkoivat hieman viileämmissä asteissa. Kisa alkoi Jounin kaupalta, jossa oli myös kisakeskus. Numerolaput haettiin paikanpäältä jo aiemmin ja paikalla oli silloin varustemyyjiä. Tänä vuonna tartuin tarjouksiin ja hankin itselleni uudet juoksukengät seuraavia matkoja varten. Numeroiden hausta saimme mukaamme kannustuskellot, joita lapset kilkuttelivat ahkerasti juoksijoille.

Reitti oli tosiaan sama kuin kaksi vuotta sitten, mutta olin kyllä autuaasti unohtanut ne ensimmäiset 15 kilometriä, jotka juostiin Ylläsjärven hiihtokeskukselle. Polulle paistoi kokoajan aurinko ja suurin osa matkasta oli nousua. Tai ainakin se siltä tuntui. Odottelin juoksukoneen käynnistymistä sellaiset 10 kilometriä, joiden jälkeen totesin, että tänään se tuskin käynnistyy ollenkaan. Tiedossa oli henkinen taisto, jotta pääsisin edes maaliin.

Tankkailin eväitä aina tunnin välein, koitin saada syötyä, koska tiesin että noutaja tulee, jos lisää energiaa ei tule. Minulla oli eväinä taatelia, Nosht:in vauhtikarkkeja, Mars-patukka ja Tuttifrutti choco pussin herkkuja. Näitä kaikkia olin testaillut aiemminkin, joten tiesin että niitä pystyy syömään vauhdissa. Lisäksi juomapussissa minulla oli Nosht:in urheilujuomaa ja lötköpullossa vettä. Suolaakin kului, minulla oli pikkupussissa merisuolakiteitä, joita napsin aina välillä, jottei rupeaisi kramppaamaan. Syöminen oli niin kuumalla aika vaikeaa, mutta yritin kuitenkin jotain saada syödyksi. Huoltopisteitä oli reitin varrella kaksi, ensimmäinen 17 kilometrin kohdalla ja toinen n. 22 km kohdalla. Niissä täytin juomarakon, sekä söin sipsejä ja suolakurkkuja. Omia eväitä oli ihan liikaa, mutta se voi johtua siitä, ettei melkein mitään saanut syötyä..

Huoltopisteiden väli tuntuu lyhyeltä, mutta niiden välissä ylitettiin Yllästunturi joka oli aikamoinen koetus. Eräs kanssakilpailija totesikin että on tämäkin maailmanlopun meininkiä, kun ihmiset raahustaa eteenpäin täällä kuumuudessa. Siltä se kieltämättä tuntuikin, mutta kanssakilpailijoiden tsemppi ja kauniit maisemat auttoivat kuitenkin jaksamaan. Ylhäällä huipulla oli yleisöä kellojen kanssa kannustamassa, mikä toi hirveästi voimaa. Perheeni oli myöskin tullut ylös kannustamaan, he tosin tulivat sinne Gondolilla ja tiedustelivatkin samantien, että mikä äiti sulla kesti. 😀

Kun muistelee edellistä kisaa, Ylläksen ylittäminen ei juurikaan tuntunut pahalta ja alaspäin meno sujui kevyesti juosten, mutta nyt ei ollut puhettakaan juoksemisesta alaspäin. Yllästunturin jälkeen oli odotettavissa omat lempparimaisemat ja retkipaikat, joita olin odottanut ja joissa tiesin olevan niitä helpompia pätkiä juostavaksi. Meidän lempipaikkoja Äkäslompolossa on Varkaankurun luontopolku ja olikin ihana päästä juoksemaan sitä pitkin. Toinen huolto oli luontokeskus Kellokkaalla, missä jouduin vähän paikkailemaan rakkoja, jotta pysytin jatkamaan matkaa.

Siitä eteenpäin oli myöskin helppoa maastoa aina Kesängille asti, mikä kuuluu myös meidän vakiopaikkoihin. Keräilin henkisiä voimavaroja matkalla kohti Kesänkitunturia, koska tiedossa oli viimeinen paha koetus. Sen jälkeen homma olisi lähes pelkkää alamäkeä ja tasaista pätkää, mutta ensin piti kiivetä Pirunkuru rakkakivikkoa pitkin ylös. Olen muutamaan kertaan kiivennyt sinne, eikä se koskaan ole ollut helppoa. Lähdin kiipeämään yhden 160 km matkan kisaajan kanssa yhtä matkaa ja hänen kanssaan tuli vaihdettua muutama sana. Siinä vaiheessa ei tullut mieleen ruveta valittamaan, kuinka puhki itse on, kun takana oli vajaa 30 km ja toisella jo 150 km.. Juttelimme kiipiessämme niitä näitä ja oli tosi mukava hetki. Hänestä sai hyvän peesin hetkeksi ja toivottavasti myös toisinpäin. Jouduin itse jäämään vetämään happea jossain välissä matkaa ja hän paineli eteenpäin. On ne kovia miehiä ja naisia, jotka tuon matkan taittoivat!

Pirunkurun jälkeen avautui aivan mahtavat maisemat ja rakkakivikko jatkui jonkun matkaa. Sain juostua aika hyvin alaspäin ja olin tsempannut itseäni jo etukäteen henkisesti, että unohtaisin vielä hetkeksi sen maalin. Matkaa maaliin oli tässä vaiheessa noin kuusi kilometriä ja viime kisassa koin tässä vaiheessa ne rankimmat hetket, kun maali alkoi oikeasti jo lähentyä. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, ehkä siksi, koska vaikeuksia oli ollut koko kisan ajan. Juoksin sen minkä jaksoin ja välillä jouduin kävelemään. Jalat eivät olleet hapoilla, mutta jonkun verran tuntui jo kipua. Kantapäävammasta ei onneksi ollut tietoakaan ennenkuin matkaa oli jäljellä pari kilometriä.

Viimeisen kilometrin kohdalla tuli sellainen helpotus ja vähän liikutus, että tein sen ja pystyin siihen yksin. Rankkaa ja kamalaa oli, mutta pääsin maaliin! Pelkäsin etukäteen, että pää ei kestäisi ja haluaisin luovuttaa. Luovuttaminen ei kuitenkaan olisi ollut vaihtoehto, vaan halusin selvittää tämän kisan. Olin ajatellut ennen kisaan lähtöä alittavani viime kertaisen ajan 6.11, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Ajalla 7.12 en päässyt edes lähelle, mutta harmitus tästä on yllättävän pieni. Saan kuitenkin olla ylpeä siitä, että olin mukana kisassa ja selvisin kunnialla maaliin. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja ja haaveissa siintää edelleen se ensimmäinen ultramatka. Katsotaan, mille matkalle seuraavaksi ilmoittaudun!

Esikoinen pääsi yllättämään kysymyksellään viikonloppuna. Hän tiedusteli, miksi minä en harrasta mitään..? Menin hetkeksi aikaa hiljaiseksi, sillä omasta mielestäni harrastan paljonkin. Kädessäni sattui olemaan kudin, mutta hän ei kai ajatellut sitä harrastuksena, vaikka neulon hyvin paljon. Luultavasti esikoinen tarkoitti, miksi en enää pelaa missään joukkueessa, mutta pääsimmekin hyvin keskustelemaan erilaisista harrastuksista ja siitä, ettei kaiken aina tarvitse tapahtua urheiluseurassa. Lasten harrastukset on muutenkin ollut mielessä viime aikoina, kun isoveli innostuisi kaikesta ja mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä. Eli kun ilmoitimme isoveljen junnuliigaan, haluaa pienempikin mukaan. Pienempi on vasta 3, joten emme olleet varmoja, halummeko hänelle vielä mitään harrastusta, pihapelit riittäisivät paremmin kuin hyvin. Hän on kuitenkin todella päättäväinen tapaus niin tänä kesänä löydän itseni kentänlaidalta useaan otteeseen.. Pikkusiskokin aloitti VPS:n junnuliigassa ja muutamien treenien jälkeen hän on ollut todella innokas pieni futari. Pienempi on ilmaissut halunsa voimisteluun, jääkiekkoon, lentopalloon ja nyt jalkapalloon.. En haluaisi olla minkään esteenä, mutta jospa aloittaisi nyt edes yhdestä. Monipuolinen harrastaminen on vain hyväksi ja mistä vaan lajista saa hyvän pohjan, kunhan lapset vain itse haluavat harrastaa. Meille vanhempina on tärkeää, että lapsemme löytävät liikunnan riemun ja että haluavat itse harrastaa ja liikkua.

Minun oli vaikea totutella siihen, etten enää ole joukkueessa, mutta onneksi olen löytänyt tilalle vaikka ja mitä. Pelasin lentopalloa 20 vuotta ja luulin, etten löydä sitä samanlaista hyvänolontunnetta muualta, kunnes löysin polkujuoksun ja joogan. Eipä näissä lajeissa pääse kokemaan sitä mahtavaa voiton tunnetta eikä tarvitse niellä tappion karvasta kalkkia, mutta omalta kohdaltani voin väittää, että hyvän metsälenkin jälkeen tai ihanan joogatunnin jälkeen oloni on paljon parempi kuin treenien jälkeen. Tämä nyt on toki vain minun mielipide (ja kyllähän sinne kentälle kaipaa), mutta onneksi maailmassa on niin paljon harrastuksia mistä jokainen voi valita omansa. harrastukseen, jossa ei ole mitään tiettyjä aikatauluja, on välillä vaikea lähteä. Lenkki siirtyy helposti, kun ei ole sitä tiettyä päivää ja aikaa ja porukkaa, kenen kanssa harrastaa. Pääsemme mieheni kanssa aina välillä lenkkitreffeille ja minulla on yksi äitikaveri, jonka kanssa lenkkeilemme samalla, kun saamme purettua arjen asioita toisillemme.

Omiksi harrastuksikseni lasken käsityöt, polkujuoksun, joogan, retkeilyn, partion, kesän viljelykset ja tämän blogin kirjoittamisen. Ne ei ehkä ole niin näkyviä harrastuksia kuin esimerkiksi esikoisen kiekkokoulu tai juuri alkanut jalkapalloharrastus, mutta harrastuksia ihan yhtälailla. Pohdin tätä aihetta viimeisimmällä metsälenkillä ja siellä totesin, että juuri nämä harrastukset sopivat minulle. Juokseminen ei ole paikkaan tai aikaan sidottua ja metsässä ajatus juoksee mitä parhaimmin. Fysioterapeutin suosituksesta juoksen tällä hetkellä ainoastaan pehmeillä alustoilla, joten suuntasin lenkille Degerträskin maastoon. Viime lenkillä mietin myös, että olisi ihana kokeilla metsäjoogaa ja joku päivä haluaisin joogata tunturissa. Ainakin Suomen Latu järjestää sellaisia tapahtumia, mutta ne kestää viikon, enkä ole vielä valmis lähtemään sellaiselle reissulle. Olen kokeillut niin Astanga-joogaa kuin Yin&Yang- joogaa ja jälkimmäinen on aivan ihanaa. Myös se parantaa niin kehoa kuin mieltä, kuten melkein kaikki minun harrastuksistani. Kokonaisuuden löytyminen on ollut matka ja juuri näin on hyvä. Sopivasti kuormitusta keholle ja mielelle. Olen enemmän sellainen nautinnon etsijä, kuin itsensä rääkkääjä. Heh, kai tähän täytyy mainita ultra-matka haaveista, vaikka juuri totesin etten halua rääkätä itseäni.. Noh, sekin on eräänlaista nautinnon etsimistä, juosta lapin yöttömässä yössä reitti, jonka olen aina halunnut vaeltaa.. Saa nähdä toteutuuko se jo tänä vuonna tämän jalkavamman kanssa vai siirtyykö haave tuleviin vuosiin.

Käsityöharrastuksesta en taida tässä enempää kertoa, blogissa ja Instagramissani näkyy neuleita sen verran usein, että niille tuskin tarvitsee tähän antaa tilaa. Ainoa mitä siitä tässä yhteydessä haluan mainita, on se, miten käsitöiden tekeminen rentouttaa. Tällä tarkoitan nyt eniten neulomista ja sitä miten ihanaa on kun se sujuu omalla painollaan, ilman että tarvitsee edes ajatella kauheasti. Nyt puikoilla on ihana kesäneule, jota en malttaisi laskea käsistäni. Keväisin iskee aina hirveä halu kuopsutella pihamaalla ja kesäharrastuksena minulla onkin hyötypuutarhan hoito. Olemme jo aloittaneet esikasvattamalla kaikenlaista ja tällä hetkellä parantelemme hieman kasvimaan ympäristöä. Täältä voit lukea meidän viime vuotisista viljelyksistä. Ihana kun on kevät ja voi siirtää vaikka kaikki harrastuksensa ulkotiloihin! Aurinkoista kesän alkua!

Viisi vuotta kotiäitiyttä putkeen toi mukanaan pienoisen identiteettikriisin ja silloin oli aikaa pohdiskella, mitä elämältään haluaisi, kunhan paluu erilaiseen arkeen koittaisi. Olin vain aika hukassa. En välttämättä halunnut palata takaisin työhöni lastenhoitajana, koska olisi tuntunut hassulta viedä oma jälkikasvu päiväkotiin ja mennä itse toisaalle hoitamaan muiden lapsia. Olin kuitenkin menossa takaisin virkaani, kunnes ystävieni kannustuksesta asiat selkenivät juuri korkeakoulujen hakuajan alkaessa. Minä koittaisin seurata pitkäaikaista haavettani ja hakea kielikylpy-varhaiskasvatuksen opettajaksi. Tämän haaveen olin haudannut silloin, kun Vaasan Yliopistossa ei ollut enää mahdollista opiskella ruotsin kieltä.. Nyt se kuitenkin on mahdollista Åbo Akademissa Vaasan kampuksella ja sinne minä sitten päädyin hakemaan.

Korona-kevät aiheutti hakuprosesseihin hieman erilaisia järjestelyitä, mutta yhtä kaikki, minä pääsin! Olo oli silloin mitä mahtavin ja olen edelleen joka päivä yhtä onnellinen uskalluksestani. Aloitin opinnot syksyllä 2020 ja onneksi edes muutaman kuukauden ajan saatiin olla paikanpäällä yliopistolla, että paikat ja opiskelukaverit tulivat edes jollain lailla tutuiksi. Kerkesimme opiskella lähiopetuksessa sen verran, että opiskeluun tuli rutiinia ja ryhmätyöt ja uudet oppimisalustat tulivat tutuiksi. Osa luennoista oli jo silloin Zoomin kautta, joten tuli opeteltua senkin käyttö, ennen kuin jäimme istumaan koteihimme.

Olen kova jännittämään ja uusiin tilanteisiin meno on ihan hirveätä. Suurin pelkoni oli, etten löydä ketään tekemään ryhmätöitä kanssani tai jos olenkin ainut täysin suomenkielinen tai ainut aikuisopiskelija joka ei koskaan osallistu mihinkään haalarihommiin. Olen parikymppisenä juhlinut menemään näidenkin vuosien edestä, joten en edes osaa kaivata riemukasta opiskeluelämää, joka tällä hetkellä ei kyllä ole kenellekään edes mahdollista. Tämä on mielestäni harmillinen asia heidän kannaltaan, jotka ovat muuttaneet Vaasaan opintojen perässä, eivätkä tunne paikkakunnalta ketään.. Minun pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä ryhmässäni oli kaksi naista, joiden kanssa opiskelu-elämän aloittaminen ja jakaminen on ollut ihanaa!

Kaikki kurssit käydään ruotsinkielellä ja tehtävän palautetaan myöskin ruotsiksi. Opettajat eivät kuitenkaan ainakaan näin alussa ole paneutuneet kielioppivirheisiin, vaan oikeat asiat esittämällä saattaa saada hyvänkin numeron, vaikka kielioppi ei täydellistä olisikaan. Tällä hetkellä minulla on menossa ruotsin kurssi, jossa opiskelemme kielioppia. Vaikka olen motivoitunut opettelemaan kieliopin nyt, helppoa se ei ole, koska viimeisestä tällaisesta kurssista on jo 14 vuotta aikaa.. Luennoilla pärjään hyvin ja tekstien lukeminen sujuu jo hyvin. Tieteellisten tekstien lukeminen oli alussa hankalaa, mutta se olisi ollut sitä myös suomeksi. Kun lukee paljon tekstiä ruotsiksi, kieli kehittyy vähän väkisinkin ja siihen tulee rutiini.

Tälläkin hetkellä opiskelen kotona, kohta alkaakin luento. Minun päiväni kuluvat samalla lailla ja kunhan noudatan rutiineja, minun on helppo saada työt tehtyä. Jos lipsun niistä, saattaa koko päivä mennä haaskeelle. Olin lukiossa hyvin laiska ja huono opiskelija enkä juuri kiinnostunut mistään. Se oli myös yksi asia, joka minua hirvitti opintojen aloituksessa. Saisinko palautettua tehtävät ajoissa/luettua tentteihin hyvissä ajoin vai olisinko taas se saamaton lukiolainen. Noh, en ole. Välissä on monta vuotta ja motivaatio on ihan erilainen, kuin 15 vuotta sitten. Mieheni mainitsi kyllä tämän seikan minulle, mutta se täytyi vaan kokea itse. Kun asioita ei siirrä eteenpäin, vaan tekee ne hyvissä ajoin, jää sitten aikaa enemmän, eikä tarvitse opiskella iltaisin.

Yliopistolla painotettiin heti alusta, miten kannattaa opiskella ”virka-aikaan”. Lukujärjestys saattaa olla harhaanjohtava, kun päivässä voi olla vain yksi luento. Se tehtävien määrä ei kuitenkaan näy lukujärjestyksessä, vaan ne täytyy lisätä sinne itse. On hyvä suunnitella etukäteen, missä välissä tekee minkäkin tehtävän ja merkitsee deadlinet esille, niin mikään ei jää palauttamatta. Kuten jo mainitsin, minua auttaa rutiinit. Mieheni vie lapset aamulla päiväkotiin ja minä saan aloittaa päiväni rauhassa. Aloitan aamuni pienellä jooga-hetkellä, koska jokapäiväinen koneen ääressä istuminen ei tee hyvää niskalleni. Sen jälkeen syön aamupalan, jonka jälkeen avaan koneen. Jos ei ole luentoja heti aamusta, saatan neuloa hetken. Luennon jälkeen pidän aina pienen paussin, jonka jälkeen voin aloittaa kirjalliset hommat. Lounastauko on joka päivä kello 12:sta maissa. Minun täytyy syödä säännöllisesti, muuten ei ajatus kulje. Joka päivä ei ole luentoja, mutta aina on jotain tehtävää. Kirjoitan aina tietyn ajan, jonka jälkeen pidän pienen paussin ja sitten jatkan.

Päiväni kuluvat näin ja tämä etäopiskelu on sopinut minulle yllättävän hyvin. Saan samalla valmisteltua päivän ruokaa tai hoidettua viikkosiivouksen alta pois, jos ei ole kauheasti kouluhommia. Useimpina päivinä saan haettua lapset kolmen maissa kotiin. Haen heidät kävellen, jotta saisin pienen happihyppelyn ennen kuin hulina alkaa. 🙂 Tenttipäivät lähestyvät taas ja varasin juuri kirjastosta itselleni tenttikirjat. Tentitkin ovat tällä hetkellä suurimmaksi osaksi kotitenttejä, mikä sopii minulle varsin hyvin. Kotona olo poistaa suurimman osan jännityksestä ja voin nousta välillä vaikka seisomaan, ajatuskin kulkee hieman paremmin, kun vähän liikkuu. Vaikka tämä etäopiskelu onkin sujunut omalta osaltani hyvin, toivoisin silti pääseväni takaisin lähiopetukseen, koska luentoihin osallistuminen paikanpäällä antaa paljon enemmän, kuin pelkästään tietokoneen välityksellä. Ehkä jossain vaiheessa tilanne normalisoituu ja pääsemme taas nauttimaan ÅA:n ihansta ympäristöstä.

Jos jäi jotain kysyttävää opiskelustani, laita ihmeessä viestiä. 🙂

Pikkusisko täyttää 3 vuotta ihan lähipäivinä ja juhlimme hänen syntymäpäiviään jo viikonloppuna. Hän on odottanut juhliaan ainakin syyskuusta, kun silloin vietimme isoveljen syntymäpäiviä. Olemme pitäneet isoveljelle muutamat teemasynttärit ja tottakai sellaiset järjestettiin myös pikkusiskolle. Hän ilmoitti haluavansa Frozen-syntymäpäivät ja sellaiset hän toki sai. Hänelle emme pitäneet vielä kaverisynttäreitä, vaan sellaisia juhlitaan luultavasti ensivuonna. Juhlat olivat pienet, isovanhemmat oli paikalla ja yhdet neidin kummeista pääsivät onneksi paikalle. Kiitos heille siitä!

Frozen-juhlien järjestäminen on näin joulun alla aika otollista, koska silloin on kirppareilla ja kaupoissa kaikenmaailman joulukoristeita myynnissä. Minä kävin jo marraskuun puolella piipahtamassa paikallisella SPR-kirpparilla tarkastamassa koristevalikoiman ja sieltä lähti mukaani sinistä ja hopeista kimallenarua, sekä hopeisia ja sinisiä joulupalloja vain muutamalla eurolla. Tämä aika kannattaa nyt käyttää hyödyksi, koska jos rupeaa etsimään kesällä joulunauhaa koristeeksi, voipi olla että saa etsiä hyvän tovin. Tähän voisin sanoa, että jos joku vaasalainen haluaa lainaksi näitä koristeita niin minulle voi laittaa viestiä! Lainaan mielelläni niin ei jokaisen tarvitse erikseen ostella koristeita. 🙂

Näiden koristeiden lisäksi ostimme muutaman ilmapallon ja teemaan sopivia lautasliinoja. Tarkoituksena on jossain vaiheessa ommella kestolautasliinat, mutta sille ei ole löytynyt vielä sopivaa rakosta, se ei ole ollut prioriteettilistan ykkösenä.. Kakun koristeeksi laitoin pikkuneidin Elsa-nuken ja hänen toiveestaan synttärikakkuna oli mutakakku.. Olin itse ajatellut tehdä pavlovan, koska valkoinen ”jääkakku” sopisi hienosti, mutta täytyihän tässä kuunnella sankaria. ”Haulan mutakakun. Flousen mutakakun, missä on lunta”.. Tuloksena olikin sitten mutakakku, minkä päälle sirottelin tomusokeria ja laitoin Elsan seisomaan kakun päälle. Kermavaahdon päälle sirottelin sinisiä kakunkoristeita ja johan neiti tykkäsi! Muita tarjolla olevia herkkuja oli teemaväreihin sopivat irttarit ja lumiukko-pullat, joita leivoimme yhdessä lasten ja naapurintyttöjen kanssa. Isoveli on innostunut paperisten lumihiutaleiden leikkaamisesta, joten ikkunoissa oli ihanat lumihiutalekoristeet.

Juhlat pidettiin lounasaikaan, joten aloitimme juhlat sankarin toivomalla lounaalla, joka oli joulupuuro. Olin valintaan tyytyväinen, koska se sopii väriltään erinomaisesti Frozen-teemaan. 😀 Leivoin kaveriksi yönyli-sämpylät, jossa taikina tehdään illalla valmiiksi ja aamulla vain nostellaan kauhalla pellille. Kakun ja pullatkin olin leiponut aiemmin, joten juhlapäivänä ei tarvinnut kauheasti nähdä vaivaa, kun puurokin tulee haudekattilassa kuin itsekseen.

Neiti sai ihania lahjoja, muutaman lelun ja teemaan sopivia vaatteita, mm. yökkärin, sukkia ja mekon. Hänen oikea syntymäpäivä on viikko ennen joulua ja haluamme yrittää pitää hänellekin aina omat juhlat, mieluummin vähän ennen oikeaa päivää, ettei juhlat olisi liian lähellä joulua. Olin tehnyt hänelle Lykkeliten designin ohjeella mekon, josta tein hieman Frozen-tyylisen (lähinnä väri) ja ajattelin kirjoitella siitä vielä ihan oman postauksen lähipäivinä. Täytyy sanoa, että mekosta tuli ihana. Meiltä pikkusisko saa vielä lahjaksi omana päivänään minun vanhat nukenvaunut, toivottavasti hän tykkää niistä.

Vuosi sitten syyskuussa aloitin ostolakon ja tähtäsin puolen vuoden ostolakkoon, josta se jo muutaman kuukauden jälkeen muodostui vuoden kestäväksi lakoksi. Sääntönä oli, että lakko koskettaisi ainoastaan minua ja minun itselleni ostamia vaatteita ja asusteita. En halunnut tehdä liian tiukkoja sääntöjä tähän, koska esimerkiksi kosmetiikkaa kuluu käytössäni todella vähän, enkä juuri osta muutakaan (paitsi lankaa, jota tämä lakko ei tosiaan koskenut!). Lapsilleni ostan vaatetta vain tarpeeseen, joten heidän tarpeet eivät tähän lakkoon myöskään kuuluneet. Lakko lähti halustani muokata ajatusmalliani asioiden tarpeen ja pelkän haluamisen erottamiseksi. Olin nimittäin todella hyvä keksimään syitä siihen, miksi tarvitsisin juuri nyt uuden repun/pipon/takin, vaikka todellista tarvetta ei olisikaan.

Lakko alkoi syyskuussa ja nyt vuosi myöhemmin, lakko olikin yhtäkkiä ohi. Kuten alussa totesin, jo kuukauden jälkeen asioiden haluaminen lakkasi ja olo oli paljon kevyempi. En olisi uskonut, että asioita tapahtuisi näin nopeasti! En muutenkaan kierrellyt kauppoja tähän aikaan, mutta kirpputoreilla oli vaikea aluksi jättää pois itselleen katsominen, mutta sekin helpottui ajan myötä. Vuoden aikana kaipasin oikeastaan vain yhtä asiaa: valkoista t-paitaa, jota voisin käyttää monissa tilaisuuksissa. Ostinkin sellaisen, kun lakkoni loppui, paita löytyi Turun reissulta ja Pure Wastella on yllättävän edullisia vaatteita ollakseen ekologinen brändi. Oli todella outoa ostaa itselleen vaatetta!

Kesän alussa rikoin lakkoani, koska silloin tuli myyntiin bikinit, joiden ostoa olin harkinnut jo muutaman vuoden ajan. Mieleisiä bikineitä ei aiemmissa mallistoissa ollut, joten näiden hankkiminen oli jäänyt. Halla x Hallan bikinit on todella suosittuja ja kun mieleiset löytyi, en viitsinyt jättää niiden ostoa väliin, koska syksyllä oma kokoni olisi jo loppu heidän verkkokaupastaan. Nämä on sellaiset (vihdoinkin) mitä aion käyttää monta vuotta putkeen enkä aio haaveilla uusista, ennenkun nämä hapertuvat huonoiksi.

Ostolakon jälkeenkään en ole oikein osannut enää osta itselleni mitään, ihanaa että se entinen ”tarpeen” tunne on kadonnut ja huomaan etten juuri kaipaa uutta. Olen saanut äidiltäni vaatteita lainaan, kun olen tarvinnut ja ystäväni ovat myös lupautuneet lainaamaan vaatteita jos jotain tarvin. Mieheni otti samalla hieman huomaamattaan osaa ostolakkoon, eikä hänkään ole juuri uusia vaatteita kaivannut. Olen todella tyytyväinen, että silloin ahdisti niin paljon oma kuluttaminen (mikä ei nyt ollut mitenkään hurjaa silloinkaan), että lähdin kokeilemaan ostolakkoa. Lapsillekaan ei ole tullut ostettua paljoa vaatteita ja olen paikkaillut enemmän vanhoja, kuin aiemmin. Huomaa, että paljon vähemmälläkin pärjää eikä pulaakaan ole ollut.

Aion jatkaa tästä eteenpäin samalla linjalla. Jos tulee jotain, mikä on todella tarpeen, voin sen ostaa, mutta ylimääräinen saa kyllä jäädä kauppaan. Tällä menolla säästyy paljon rahaa ja myös ympäristö kiittää vähistä kulutustottumuksista. Kuluttamisesta ja sen ympäristövaikutuksista olen kirjoittanut myös Lempivaatteeni-postauksessa, sen voi käydä lukemassa täältä.

Ajatus luontolaatikosta on ollut mielessä jo vuoden ajan, kun vuoden 2019 Suomen Luonnonpäivänä kannustettiin ihmisiä tekemään oman versionsa Sibeliusboksista. Sibelius kantoi mukanaan tulitikkurasiaa, jossa oli mukana tuoretta sammalta ja neulasia, joita haistaessaan hän pääsi aina nopeasti metsän tunnelmaan, vaikka istuikin kirjoituspöytänsä ääressä. Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilta löytyy tästä lisää, pääset sinne tästä linkistä. Ensimmäisen version tästä laatikosta toteutettiin tämän vuoden ensimmäisellä perhepartiokerralla ja mielessäni kehittelin jo ideaa pidemmälle ja meidän perheelle vielä sopivammaksi: Mitä jos tekisimme oman Lappi-laatikon, jolloin pääsisimme helposti takaisin Lapin tunnelmiin.

Alkuperäisessä Sibeliusboksissa luonnosta kerätyt asiat on kerätty tulitikkurasiaan, mutta lasten kanssa olen huomannut toimivammaksi kerätä luonnon antimet johonkin hieman isompaan rasiaan tai laatikkoon. Isompi tulitikkurasia voisi olla hyvä, mutta minulla oli kotona valmiina eräs vanha puinen rasia, jolla ei vielä ollut käyttöä. Tämä rasia on minun mummun isän vanha, joten on ihana, että se pääsee käyttöön!

Keräsimme koko perheelle yhteisen rasian, johon jokainen sai tuoda mielestään tärkeitä asioita luonnosta. Lapset keräilivät luontonsa mukaisesti kiviä ja keppejä, ja taisivat napata mukaansa myös jäkälää. Laatikkoon päätyi lopulta pikkuneidin kivi, joka näytti hänestä jäänpalaselta, mikäs sen sopivampaa! Mitään näistä emme poimineet kansallispuiston alueelta. Tavoitteena oli löytää kaikki niin, ettei mistään tarvitse katkaista palaa, mutta suopursusta ja luhtavillasta taitoimme pienet palaset laatikkoon. Meidän laatikossa on näiden lisäksi havunneulasia, pala kanervaa, variksenmarjan ja puolukan varpu. Näitä katsoessa ja nuuhkiessa tulee hyvä mieli ja tuntuu, että Lappi ja luonto olisi nyt paljon lähempänä.