Syysloma on jo ovella ja mekin halusimme tehdä jotain vähän erityistä syysloman kunniaksi. Meidän perhe pääsi vierailemaan Ähtärin eläinpuistossa, mistä olemme puhuneet jo pitkään. Emme olleet perheenä siellä vielä käyneetkään, viimeinen vierailuni sinnepäin tapahtui joskus ala-asteella, kun teimme luokkaretken Ähtärin eläinpuistoon ja Mini-Suomeen. Eläinpuiston viimeisimmät eläinhankinnat kiinnostivat minua kovasti, jättiläispandat ovat olleet lempparieläimiäni aina, joten oli ihana vihdoin päästä näkemään noita suloisia nalleja ihan läheltä!
Pandatalossa saimme tutustua isopandoihin ja niiden elämään
Isopandojen asumukset olivat Pandatalossa, josta kierroksen voi aloittaa. Toinen söpöläinen köllötteli sisällä ja toinen pandoista oli ulkona evästämässä. Sisällä kehotettiin olemaan hiljaa, koska pandat ovat herkkiä äänille. Meitä vierailijoita oli paikalla todella vähän, joten meluun reagoivat liikennevalot eivät edes värähtäneet. Sisätiloissa saimme myös tutustua pandojen elämään ja siihen työhön, mitä Ähtäri Zoo tekee pandojen suojelun hyväksi. Ähtäri valikoitui pandojen elinpaikaksi otollisen ilmaston ansiosta ja mielestäni Ähtärin eläinpuisto tekee mahtavaa työtä myös muiden lajien suojelun hyväksi.
Isopanda ulkoilemassa Ähtärissä
Osa eläimistä on saapunut Ähtäri Zoohon suoraan luonnosta, kun esimerkiksi Ähtärin ketut on pelastettu luonnosta ja ihmisen lemmikkinä olosta Ähtärin hoteisiin. Myös esimerkiksi muutama pöllö on pelastettu luonnosta Ähtärin eläinpuistoon viettämään eloaan. On hienoa kertoa lapsillekin näitä tarinoita ja kertoa heille samalla eläintensuojelusta sekä uhanalaisista eläimistä. Harvinainen lumileopardi olikin vaikuttava näky, kun se istui häkkinsä reunalla tarkkailemassa ohikulkevia ihmisiä. Ilvekset olivat vaikuttavia loikkineen ja sudet näykkiessään heille tarjottuja lihanpaloja. Oli aikamoisen jännittävä nähdä noita isoja petoja. Vielä vaikuttavampi näky oli tietysti karhut, jotka loikoilivat luolansa suulla saalista pureskellen. Lapset rakastivat karhujen katsomista, toivoivat jopa törmäävänsä niihin luonnossa. Itse en yhdy heidän toiveeseen, mutta saimmepahan hyvän keskustelun siitä, miten tulee toimia, jos oikeasti näkee karhun luonnossa. Keskustelua herätti myös se, miten pitää aina jättää poikaset rauhaan, vaikka kuinka olisivat yksin.
Karhuja katselemassa Ähtärissä
Eläinpuiston reitti oli noin kolme kilometriä pitkä, mutta ei se siltä tuntunut. Esikoinen käveli mukisematta koko matkan ja niin olisi varmaan pikkusiskokin tehnyt, jos meillä ei olisi ollut kärryjä mukana. Kärryjä löytyy myös alueelta, joten omia rattaita ei välttämättä tarvitse. Lasten riemuksi alueella oli muutama leikkipaikka, joihin jäimme hetkeksi leikkimään. Meidän lapset jaksavat kävellä paremmin, kun ovat hetken saaneet touhata ihan jotain muuta. Reitin varrella oli myös monia vessoja ja useampi mahdollisuus käsienpesuun. Ohitimme myös ainakin kolme eri eväspaikkaa, jokaisessa oli mahdollisuus lämmittää nuotio ja syödä eväitä grillin tai nuotion äärellä. Yhdessäkin taukopaikassa oli ainakin kuusi grilliä, joten siinä saa moni lämmittää eväänsä.
Leikkipaikkoja oli eläinpuistossa muutamia
Eräskin näistä taukopaikoista oli hirviaitauksen vieressä ja suurikokoinen herra (tai rouva) hirvi tulikin meitä tervehtimään. Hän olisi luultavasti halunnut rapsutuksia, kun pisti päänsä aitauksen välistä.. Lapset olisivat tietysti halunneet silittää kaikkia eläimiä, mutta onneksi kyltit kertoivat eläinten luulevan sormia maukkaiksi makupaloiksi, joten lapsetkaan eivät protestoineet. Kierros oli nopeasti käyty läpi ja jälkikasvu olisi halunnut uudelle kierrokselle. Ilma oli aika kolea ja tuulinen, joten lähdimme kuitenkin autoon lämmittelemään ja syömään loput eväistä. Ajomatkaa Ähtäriin tulee Vaasasta noin kaksi tuntia, joka on mielestäni vielä hyvä matka päiväretkeä ajatellen. Alueella on muutama ravintola ja kahvila ja majoitustakin järjestetään. Syyslomalla on luvassa muitakin tapahtumia alueella. Vaikka oli vilpoinen ilma, ei se tainnut ketään vaivata, kunhan oli tarpeeksi vaatetta päällä. Eläimet olivat virkeitä ja aktiivisia, joten ajankohta oli ehkä parempi, kuin kuumana kesäpäivänä. Suosittelen lämpimästi vierailemaan Ähtäri Zoossa, tämä on mainio kohde vaikkapa syyslomalle.
Tämän vuoden satokausi alkaa olla kerätty ja säilötty, ainakin oman pihan antimien osalta. Vielä voisin käydä poimimassa karpaloita ja ehkä koittaa sienionneani kertaalleen. Tuntuu siltä, että on hyvä kirjata ylös onnistumiset ja epäonnistumiset, jotta kevään koittaessa olisi jonkunlainen suunnitelma valmiina. Tämänvuotinen sato oli oikein onnistunut, viime vuoteen verrattuna runsaampi ja monipuolisempi. Siirsimme vuosi sitten keväällä kasvimaan uuteen paikkaan ja tänä keväänä jatkoimme sen parissa. Laitoimme kasvimaan reunukselle uudet kivet (vanhat tiilet) ja toimme kuorikatetta reunoille, jotta nyppimämme rikkaruohot pysyisivät poissa. Kasvimaasta tuli heti paljon viihtyisämpi ja tulihan siellä vietettyä kevään ja kesän aikana paljon aikaa viljelysten parissa.
Viljelyä Asevelikylässä
Tänä vuonna istutimme kasvimaalle porkkanaa, perunaa, sipulia ja lehtikaalta. Lehtikaali ei menestynyt tällä kuumalla paikalla, mutta perunasadosta tuli erinomainen, samoin porkkanasta. Sipuli menestyi meillä nyt ensimmäistä kertaa ja siitäkin saimme hyvän sadon. Näitä kaikkea istutamme ensivuonna uudelleen, lisäksi täytyy mahduttaa punajuuri vielä kasvimaalle, koska se on minun ja esikoisen herkkua.
Kokeilimme tänä vuonna ensimmäistä kertaa viljellä tomaattia ja veimme kasvimaalle yhden istutuslaatikon. Esikasvatin taimia ja hoivasin huolella, koulin valmiiksi ja kun istutin taimet laatikkoon, ne kuolivat. Haimme sitten puutarhamyymälästä muutaman valmiin ja vahvan luumutomaatin taimen ja istutimme ne laatikkoon. Rakensimme tukia tomaateille, mutta ne taipuilivat silti ja katkesivatkin. Näistäkin saimme silti satoa, kypsyttelemme edelleen pimeässä kellarissa tomaatteja meille napsittavaksi. Hyviä tulivat, ensi kesänä uusi yritys tomaateille!
Sadonkorjuu
Kasvimaan lisäksi meillä on istutuslaatikoita. Niihin istutimme tänä vuonna lehtikaalta, rucolaa, pinaattia, yrttejä, kesäkurpitsaa ja papuja. Lehtikaalesta olemme saaneet hyvän sadon, pakastin osan smoothieita varten ja osan olemme syöneet kesän mittaan. Yrtit ja muut vihreät menestyivät myös suhteellisen hyvin, tosin se osa yrteistä, jotka istutettiin tomaattien kanssa kuivahtivat. Paikka oli näille aivan liian kuuma. Kesäkurpitsat ostimme taimina, monet yritykset esikasvattaa ovat epäonnistuneet, mutta näin olemme saaneet hyvän sadon. Niin hyvän, että ensi kesänä en taida haluta kasvattaa kesäkurpitsaa. 😀 Pavut eivät tänä vuonna lähteneet, taisimme olla liian myöhässä niiden kanssa. Se jäi harmittamaan, koska pavut ovat todella hyviä.
Puutarhapäiväkirja 2021
Ensi kesän listalle tulee uutena punajuurten lisäksi ainakin valkosipuli. Ehkä voisi kokeilla härkäpapuakin, mutta saa nähdä. Meidän pihasta on myös saatu tänä vuonna mansikoita, viinimarjoja, vadelmia, jonkun verran omenia, luumuja ja pienen pieni sato pensasmustikkaa. Lisäksi ahomansikka valtasi kukkapenkkini, joten niistäkin olemme saaneet nauttia. Ehkä istutan kesäkukat ruukkuihin ja annan mansikoiden olla kukkapenkissä. 🙂 Metsästä olemme keränneet sieniä, mutta mustikat jäivät tältä kesältä poimimatta. Onneksi pakkanen on pullollaan muita marjoja niin ehkä se kompensoi niiden puutteen.
Esikoinen täytti viime viikolla 6 vuotta ja juhlimme niitä kahteen otteeseen. Ensimmäisenä juhlimaan tulivat lapsen kaverit ja viikonloppuna sukulaiset. Rakastan järjestää synttäreitä ja mielestäni on kiva pitää teemajuhlia. Meillä on ollut useampia teemoja jo, jääkiekkosynttärit, junasynttärit, olympialaiset ja pikkusiskon Frozen-synttärit. Tänä vuonna kiinnostuksen kohteena ovat olleet dinosaurukset, joten oli luonnollista järjestää dino-synttärit. Tuskin lapset piittaisivat, jos mitään teemaa ei olisi, mutta minulle tämä on mielekäs tapa järjestää lapselle syntymäpäiviä. Oman lisämausteen näihin syntymäpäiviin tuo se, että en juuri halua ostaa rekvisiittaa teeman mukaan, vaan askartelemme itse tai hankimme käytettynä jotain. Kun etsin inspiraatiota juhliin, törmäsin useampiin yrityksiin, jotka tarjoavat hienoja koristeita ja kertakäyttöastioita juhliin, mutta minulla tämä on kuitenkin pienen budjetin hommaa, enkä suosi juhlissa juuri kertakäyttöastioita. Ilmapallot ja servietit olivat kertakäyttöiset, mutta sen verran olen antanut myönnytyksiä tämän asian suhteen.
Askarreltiin yhdessä lasten kanssa koristeita juhlia varten kotona olevista materiaaleista. Minulla on kotona jonkin verran askartelutarvikkeita, joten materiaalia löytyi ihan hyvin. Selailimme yhdessä pinterestiä ja nappasimme sieltä ideoita niin koristeisiin, leikkeihin kun tarjoiluihin. Teimme puun lehti-köynnöksen, johon jokainen meistä leikkasi eri muotoisia lehtiä ja sitten ompelukoneella yhdistimme lehdet yhdeksi isoksi viiriksi. Lasten visio ei ihan kohdannut omani kanssa, mutta esikoisen juhlathan nämä ovat ja ihana siitä tuli, juuri lasten näköinen. Koristeiden virkaa toimitti myös kodissa olevat viherkasvit, jotka kuskattiin keittiöön tuomaan tunnelmaa. Väriteemaan sopivat ilmapallot pääsivät myös esille ja niistä on iloa vielä pitkään juhlien jälkeenkin. Pöytäkoristeina toimi erilaiset dinofiguurit, jotka koristivat niin ruokapöytää, kuin tarjoilupöytää.
Syntymäpäiväjuhlat dinosaurus-teemalla
Leikkejä varten askartelimme pahvista ison dinosauruksen pään, johon leikkasin reiän. Leikin tarkoituksena on ”metsästää” dinosaurus lasten korkkipyssyllä. Leikki oli menestys, kiinnitimme dinosauruksen pään kahteen laudanpätkään ja iskettiin maahan, jotta se pysyi pystyssä. Toinen leikki oli klassikko nimeltä ”aasin häntä”, tässä yhteydessä Triceratopsin sarvi. En ole kummoinen piirtäjä, mutta mallista onnistuu tällainenkin. Jokaiselle lapselle oli oma nimikoitu sarvi, joka sokkona yritettiin kiinnittää oikealle paikalle. Leikit leikittiin pihalla, joten huivin virkaa toimitti lasten omat pipot. Omat lapseni ovat sen verran epeleitä, että kurkkivat villapipon läpi, mutta fuskauksen huomasi helposti.
Leikkeinä dinosauruksen metsästystä ja Triceratopsin sarven kiinnitystä
Tarjoilut olivat lähes kaikki maidottomia, munattomia, sekä gluteenittomia siitä syystä, että muutamalla kaverilla on yliherkkyyksiä. Halusin omankin mielenrauhani takia tarjota kaikille samaa, ettei tarvitse murehtia, ettei suuhun mene vahingossa vääriä ruokia. Lisäksi tuntuu kivalta, että kaikki voivat syödä samaa. Tarjolla oli mm. dinosauruksen suomuja (nachoja), lentoliskon ruokaa (karkkimatoja), kalaliskon suomuja (gluteenittomia lakuja), dinon munia (viinirypäleitä) muinaista mutaa (mutakakku) dinon luita (suolatikkuja, jotka olivat ainoat ei-sopivat), liskojuomaa (päärynä Mehukattia), esihistoriallinen siili (cokctail-tikku siili) ja mokkapaloja. Tarjoilut olivat menestys ja onneksi niitä jäi vielä seuraavallekin päivälle. 🙂
Dinosauruksen pesä kakkuna oli menestys
Meidän kaverisynttärit ovat noudattaneet samaa hyväksi havaittua kaavaa jo kolmet synttärit. Ensin leikitään pihalla, sitten syödään herkkuja, jonka jälkeen mahdollisten lahjojen avaus ja sisäleikkiä. Lapset eivät kerkeä riehaantua sisällä ennen kun synttärit ovat ohi, kun ovat ensin saaneet purkaa jännitystään pihalla. Meillä oli lapsia kymmenkunta ja kaikki sujui ihanan hyvin ja rauhallisesti, vaikka synttärit olivat perjantai-iltana. Esikoisella on kivoja kavereita ja onneksi yhden kaverin pikkusiskosta oli meidän pikkusiskolle seuraa, jotta hänellekin oli seuraa. Pikkusiskon synttärit ovat joulukuussa ja hän on jo päättänyt, kenet haluaa kutsua.. Taitaa siis olla hänen ensimmäisten kaverisynttäreiden paikka! Syntymäpäivä on joulukuussa, joten tulee piiiitkä odotus. 🙂
Esikoisella on syntymäpäivä huomenna ja hän täyttää mahtavat kuusi vuotta. Meillä on ollut tapana antaa esikoiselle lahjaksi yhteistä tekemistä tai kokemista, koska näistä lahjoista jää aina parhaimmat muistot. Tänä vuonna kävimme kokeilemassa kiipeilyä Wasa Upissa. Olin ollut etukäteen yhteydessä sinne ja kysellyt, kuinka pieni voisi pärjätä heidän seinällään ja alaikäraja kiipeilykeskukseen on 4 vuotta, joten se oli meidän tarpeisiin juuri sopiva. Pikkusisko jäi jalkaa polkien isovanhempien hoteisiin, joten taidamme tietää jo, mitä hänen kanssaan teemme, kunhan 4-vuotis syntymäpäivä koittaa..
Wasa Upista löytyy kiipeilyreittejä eri tasoisille kiipeilijöille
Wasa Up on vaasalainen kiipeilykeskus, jossa voi harrastaa monipuolisesti useampia lajia, mm. kiipeilyä, boulderointia, acrojoogaa, pilatesta ja esteratajuoksua, eli OCR:ää. Heidän mainoslauseena toimiva ”Liikunta, jossa on sisältö”, on oikein kuvaava heidän toimintaa ajatellen. Kiipeilykeskus sijaistee kauniilla paikalla Åbo Akademin kanssa samassa rakennuksessa Rantakadulla. Aikaa kiipeilyyn ei tarvinnut varata etukäteen ja varusteetkin saa paikan päältä. Paikan päälle voi vain mennä kokeilemaan kiipeilyä tai voi varata itselleen kurssin, missä tutustuu tarkemmin lajin saloihin.
Meillä ei mieheni kanssa juurikaan ole kiipeilykokemusta. Lukioaikoina tuli liikuntatunnilla käytyä Vaasan vesitornissa kiipeilemässä, mutta siitäkin on jo 15 vuotta aikaa..Wasa Upissa saimme alkuun hyvän ohjeistuksen valjaiden käytöstä, varustuksesta ja tutustuimme eri ratojen profiiliin. Muita kiipeilijöitä oli jonkun verran, mutta ratoja on paljon, joten meille löytyi sopivan hiljainen nurkka, missä saimme rauhassa harjoitella kiipeilyä. Esikoinen toimi mallioppilaana ja Wasa Upin ohjaaja auttoi meidät alkuun seinäkiipeilyn kanssa. Esikoinen kiipesi aluksi vain metrin verran maasta, jonka jälkeen ruvettiin harjoittelemaan alastuloa.
Kiipeilyssä ei tarvittu varmistajaa, vaan varmistus toimi automaattisesti
Alastulo olikin kaikkein haastavinta minulle ja esikoiselle. Olimme kokoajan kiinni katosta roikkuvassa turva-valjaasta, joten varmistajaa kiipeilylle ei tarvittu. Minä kiipesin tietysti heti niin pitkälle kun pääsin ilman, että ajattelin alastuloa. En pelkää korkeita paikkoja, mutta kun tuli se hetki, että piti päästää irti seinästä ja luottaa ensimmäisen kerran varmistajaan, meinasi tulla pupu pöksyyn. Olin aiemmin kannustanut poikaani vain päästämään irti ja olin seissyt ihan hänen ulottuvillaan ottamassa häntä vastaan. Tehtävä osoittautui vaikeaksi ja muutaman ensimmäisen kerran hän tuli askelmia alas, kunnes oli kerännyt riittävästä rohkeutta päästämään irti. Mieheni näytti kyllä monesti mallia meille, että tästä vaan ja hän sentään pelkää hieman korkeita paikkoja.. Ensimmäisellä kerralla, kun minun piti päästää irti, oli esikoinen videoimassa suoritustani ja nauhalle taltioituikin koko neuvottelu siitä, pitäisikö päästää irti vai ei.. No, kannattihan se päästää, vaikka jännitti, koska siten pääsi uudestaan kiipeämään!
Esikoinen on rohkea kuusi-vuotias, joka rakastaa kokeilla kaikenlaisia uusia lajeja, joten tämä sopi hänelle mainiosti. Hän kiipesi joka kerta pidemmälle ja viimeisellä kerralla uskaltautui ihan ylös saakka. Koska keskuksessa on monta rataa, sai hän rauhassa kiivetä juuri niin pitkälle, kun hän uskalsi ja sai aina aloittaa uudestaan, ilman että tarvitsi päästää muita radalle. Emme olleet kokeilleet kiipeilykenkiä aiemmin ja ne olivat yllättävän tehokkaat (joskin hieman epämukavat alkuun) apuvälineet kiipeilyyn.
Wasa Up ja seinäkiipeily oli mahtava kokemus
Meille kaikille jäi halu kokeilla uudelleen kiipeilyä ja meidän täytyy ehdottomasti ottaa mukaan pikkusisko, kun hän joulun alla täyttää neljä vuotta. Hän on myös aikamoinen kiipijämestari, joten hänkin tulee varmasti nauttimaan tästä. Myös me aikuiset haluamme päästä uudelleen, ehkä jopa kahdestaan, niin saisimme paremmin testattua omia rajojamme. Minua ainakin jäi harmittamaan yksi rata, joka jäi viimeistä palaa vaille valmiiksi.. Meidän perheeltä Wasa Up saa täydet suosittelut, kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa!
Pääsimme viikko sitten nauttimaan syyslomasta Äkäslompolossa ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston maisemissa. Rakastan syksyä ja syksy on suurella todennäköisyydellä minun lempivuodenaikani Lapissa. Saatan tosin muuttaa mieltäni taas talvella ja sitten uudestaan kesällä. En ole edes käynyt Lapissa kaikkina kahdeksana vuodenaikana, joten en varmuudella voi vielä sanoa mikä on lempparini. Syksy on kuitenkin mahtavaa aikaa väriloiston ja villapaitakelien ansiosta ja vielä paremman siitä tekee meidän synttärit. Tämä reissu ajoittui ihan syyskuun alkuun, joten virallista päivää ei kenelläkään sankareista ollut, mutta käytin tilaisuuden hyväksi ja annoin miehelleni syntymäpäivälahjaksi päivän Ylläs Bike Parkissa, jossa saa ajella alas tuntureita hyvää vauhtia. Hän nautti päivästään rinteissä ja samaa tekivät tietysti myös meidän lapset. Koska mitä isommat edellä, sitä pienet perässä..
Ylläs Bike Park löytyy Ylläksen rinteiltä
Meillä oli lasten omat pyörät matkassa, joten vuokrasimme pyörän ja varusteet vain Mikaelille. Lasten suureksi riemuksi he tosiaan saivat harjoitella alamäkiajoa sen aikaa, kun isä nauttii omasta ajasta, eli olin laskenut meille tähän touhuun koko hissien aukioloajan verran aikaa.. Hissit aukesivat kello 11, joten olimme pelipaikalla suurin piirtein silloin. Lapsille paikka oli tuttu edellisten talvien laskettelusta, joten he osasivat lähteä suuntaamaan mattohissille jo saman tien, kun saavuttiin Ylläksen rinteille.. Isompaa täytyi hieman toppuutella ja pienempää lähteä valvomaan, joten saivat luvan lähteä laskemaan vasta, kun olin kerennyt mukaan hissiin. Lasten ja aloittelijoiden mäkenä toimi sama rinnepätkä, kun mikä talvella toimii lasten mäkenä. Mattohissi oli (onneksi) päällä kesälläkin, oli mainiota astua pyörän kanssa hissiin ja nousta sillä ylös rinnettä. Oma veikkaukseni oli, että jos hissi ei ole päällä, lapset väsähtävät ennätysvauhtia. Hissin viedessä lapset (ja minut) ylös, sai kaiken energian käyttää laskemiseen.
Lasten mäkeen pääsi myös hissikyydillä
Esikoinen täyttää kuusi vuotta ja hänellä on ihan hyvä pyörä olemassa, tosin tähän touhuun tarvittaisiin jousitettu pyörä jos tahtoisi harrastaa vähän enemmän. Lasten rata oli kivituhkaa, joten kovinkaan suuria kuoppia tai muita esteitä ei reitillä ollut ja sitä pitkin oli helppo laskea. Pikkusisko laski potkupyörällään, joka oli aivan passeli hänelle tähän touhuun. Lapsille oli kaksi eri reittiä, kummatkin aika sopivan mittaisia pätkiä. Ilman kaatumisia ei toki selvitty, mutta olisihan se ollut suoranainen ihme, jos kuuden tunnin alamäkiajosta olisi ehjin nahoin selvinnyt.. Isompia haavereita ei onneksi sattunut, mutta muutama naarmu käsissä ja polvissa oli annettava lajin kunniaksi..
Lapset nauttivat alamäkiajosta Ylläs Bike Parkissa
Aiempaa kokemusta ei kenelläkään tällaisessa maastossa ajamisesta juurikaan ollut, mutta meidän lasten ennakkoluuloton asenne kaikkia aktiviteetteja kohtaan on kyllä mahtava. Esikoinen lähti saman tien taluttamaan pyöräänsä vielä vähän ylöspäin, jotta saa laskea pidemmän matkan. Hän laski alkuun varovasti, mutta loppua kohden mutkat tultiin aina vaan kovemmalla vauhdilla. Minua pyydettiin ottamaan kuvaa milloin mistäkin kohdasta tai hienosta jarrutusjäljestä tai muuten vaan, koska tämä oli ”kivempaa kun olin osannut edes ajatella”. Olimme käyneet lasten kanssa muutamalla pump track-radalla kokeilemassa, joten jonkunlainen tuntuma heillä oli erilaisiin ratoihin, mutta tämä oli heistä kummastakin tosi hauskaa. Itse en todennäköisesti uskaltaisi laskea alas rinnettä, mutta sitä en lapsille kertonut, ettei äidin jännitys tarttuisi heihin. Aluksi kuljin pikkusiskon vieressä, kun hän laski alas, mutta aika nopeasti riitti se, että seisoin puolessa välissä rinnettä katsomassa tai auttamassa kaatuneita ylös. Suurin roolini oli nauttia lasten riemusta ja ruokkia nälkäiset.
Potkupyörälläkin pystyi laskemaan alamäkeen
Ylläksen rinteiden alaosassa on lasten oma alue, missä on leikkipuisto, laavu ja talvella pulkkamäki, joka toimi meidän muonituspisteenä tämän(kin) kerran. Lämmitimme nuotiolla hodarit ja nautimme eväspaussista. Kävimme samalla reissulla myös Ylläksen huipulla, menimme gondolilla ylös ja saimme samalla ihastella (ja vähän kauhistella) mieheni ja muiden pyöräilijöiden laskemista alas huipulta. Jos olette matkaamassa Ylläksen maisemiin lasten kanssa, käykäähän ehdottomasti kokeilemassa Bike Parkia, se on avoinna ainakin koko syyskuun!
Tällä kertaa koneen ääreen pääsee kirjoittamaan mieheni, joka osallistui tänä vuonna NUTS Ylläs Pallaksen 66 kilometrin kisaan. Olin itsekin ilmoittautunut tähän kisaan, mutta koska lastenhoitoapu jäi matkasta, saimme vetää pitkää tikkua siitä, kumpi meistä juoksee ensin. Oikeastaan siitä asiasta ei tarvinnut edes keskustella, en olisi pystynyt tällaiseen suoritukseen ainakaan yksin, joten paikka oli itseoikeutetusti mieheni. Hän suoriutui toisesta ultramatkastaan mahtavasti ja nyt on hänen vuoro kertoa kisaraporttinsa tässä. 🙂
NUTS Ylläs-Pallas, Hetta-Pallas 66 km
Osallistuin heinäkuun alkupuolella NUTSin järjestämään Hetta-Pallas -polkujuoksukisaan ja lupasin Annan pyynnöstä kirjoitella tähän blogiin pienen reportaasin kisasta. Täytyy heti näin alkajaisiksi mainita, että vaikka olen päässäni vaellellut tuota samaista polkua kisan jälkeen päivittäin, jätetään silti huomattava mahdollisuus sille, että ylä- ja alamäet pehmensivät jalkojen lisäksi päätäni, joten joitain muistiharhoja saattaa esiintyä.
Ensin kuitenkin pientä pohjustusta: Olen aivan tavallinen 31-vuotias perheellinen mies. Urheilutaustaa on jääkiekon puolelta, mutta juokseminen vapaaehtoisesti ei kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kiinnostanut juuri lainkaan. Vuonna 2014 polveni operoitiin aika isosti ja pitkän kuntoutuksen jälkeenkin vaikutti, ettei juokseminen kuntoilumielessä onnistuisi enää ollenkaan. Jotenkin päädyin kuitenkin kokeilemaan polkujuoksua ja huomasin, että pehmeän maastonpohjan ja epäsäännöllisen askelluksen takia polvi kesti juoksua poluilla, ja luonnossa juokseminen oli muutenkin yllättävän mielekästä. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät ja polvi alkoi kestää paremmin ja paremmin, ja vuonna 2019 löysin itseni tilanteesta, että olin ilmoittautunut vaimoni vanavedessä NUTS Ylläs-Pallaksen 37 km:n kisaan. Tavoitteena meillä molemmilla oli selvitä urakasta ehjinä aikarajan puitteissa maaliin ja näin myös kävi. En kuitenkaan etukäteen arvannut, että nauttisin niin paljon polkujuoksutapahtuman yhteisöllisyydestä, yleisön ja kanssakilpailijoiden tsempeistä, kisan fyysisestä ja mentaalisesta rasituksesta sekä itsensä ylittämisen tunteesta. Jo maalissa tiesin, että tätä halusin lisää. Nälkähän kasvaa syödessä, joten seuraavaa kesää varten tähtäin laitettiin ensimmäiseen ultramatkaan ja koronan peruttua NUTS YPH:n kesältä 2020 juoksin ensimmäisen ultramatkani Himos Traililla (52 km). Osallistumisoikeus kesän 2020 peruuntuneesta Hetta-Pallas (66 km) -kisasta siirrettiin kesään 2021 ja se oli seuraava haasteeni.
Kisaan valmistautumisestani voin paljastaa sen verran, että talvikauden osalta luotin hyväksi havaittuun, vallankumoukselliseen off season -menetelmääni. Talven aikana ei juuri tullut juostua ja salillakin kävin vain harvakseltaan, koska taktiikkanani oli säästellä voimia tulevaan kesään. Vietin siis n. 5 kk:n mittaisen ankaran voimiensäästelykauden. Keväällä oli aika kaivaa taas lenkkarit esille ja suunnata poluille, toki edelleenkin juoksumääräni vastasi murto-osaa monen muun harrastajan määristä, joten taktiikkani voi tiivistää joko muotoon ”vähän mutta laadukkaasti” tai ”vähän”. Poikkeuksena oikeastaan vain Annan kanssa muutamaan otteeseen juostut pidemmät lenkit ja kerran taisin käydä Öjbergetillä tunkkaamassa ja juoksemassa portaita vähän reilummin. Siitä huolimatta olin kuitenkin ennen kisaa luottavainen ja päätin jo hyvissä ajoin, etten keskeyttäisi kisaa muuten kuin pakon edessä.
Ylläkselle saavuimme keskiviikkona, torstai meni kisatavaroita pakatessa ja energiaa sekä nestettä tankatessa ja perjantaina oli sitten kisan vuoro. Startti oli Enontekiön Hetasta, jonne huristeltiin busseilla Ylläkseltä. Parin tunnin ajomatkan jälkeen oli vielä n. tunti aikaa huoltaa varusteita, käydä vessassa, syödä eväitä tai ottaa vaikka pikku huilit Hetan koulun pihalla, joka toimi lähtöpaikkana. Paikalla oli 66 km:n juoksijoiden lisäksi 166 km:n juoksijat, joiden startti oli 20 min 66 km:n jälkeen. Klo 12 sitten kajahti lähtökäsky ja reilu 600 juoksijaa lähti lehmänkellojen soidessa kohti Pallasta. Reitin alkuosa ensimmäiseen huoltoon (Pyhäkero, 11,4 km) saakka juostiin asfaltti- ja hiekkateitä, joten vaikka olin päättänyt ottaa alun todella rauhallisesti, juoksin kisan nopeimmat kilometrit tällä pätkällä. Ensimmäiseen huoltoon asti jonomuodostelma oli vielä aika tiivis ja piti olla tarkkana, että malttoi mennä omaa tahtia eikä lähtenyt innokkaimpien peesiin. Ennen ensimmäistä huoltoa 166 km:n voittaja Juuso Simpanen ohitti letkan puoliksi ojan puolelta sellaisella vauhdilla, etten tiedä olisinko pysynyt perässä edes maastopyörällä.
Nuts Ylläs Pallas 2021, kuva ja kansikuva: Rami Valonen
Huollossa oli tarjolla urheilujuomaa, suklaata, banaania, vihreitä kuulia, suolakurkkuja ja sipsejä. Napsin tasaisesti kaikkea, täytin juomarakon ja lötköpullot ja jatkoin melko nopeasti matkaa. Pian huollon jälkeen alkoikin ensimmäinen kunnon nousu kohti Pyhäkeron huippua. Juoksu vaihtui sauvakävelyksi ja pikkuhiljaa puurajan jäätyä taakse näkyvillä oli silmänkantamattomiin erämaata lähes joka suuntaan. Jatkoin päättäväisesti ja reippaalla tahdilla kohti huippua ja koholla olleet sykkeet laskivat sopivasti satunnaisten valokuvaushetkien aikana. Pyhäkeron huipun jälkeen reitti lähti laskemaan kohti Sioskurua melko jyrkkänä, mutta kuitenkin juostavana. Oman mausteensa juoksuun toi 4-5 vierekkäin kiemurtelevaa polkua, joista piti vauhdissa arvioida helpoiten juostava polku. Tarkkailin sivusilmällä mitä polkuja edessäni juoksevat valitsivat ja päättelin sen perusteella valitsinko saman vai eri polun. Näiden alamäkivoittoisten osuuksien aikana oikeiden polkujen valitseminen oli mielestäni yllättävänkin tärkeää, sillä väärän polun valitsemalla tuli potkittua kiviä ja rytmi katosi. Aina helpommilla osuuksilla tankkasin energiaa ja nestettä, jota olin varannut mukaan reippaasti. Mukana oli kaksi puolen litran lötköpulloa vedelle, sekä 2,5-litrainen juomarakko Noshtin urheilujuomalle, Noshtin vauhtikarkkeja, pussillinen Panttereita, pari patukkaa Snickersiä ja Marsia sekä merisuolaa kramppien varalle. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti siten, että saisin vähintään 60 g hiilihydraatteja tunnissa. Olin asettanut kellon muistuttamaan asiasta 20 min välein ja uskon, että tuosta olikin merkittävää hyötyä, sillä varsinkaan päivän loppupuolella ei enää tehnyt mieli syödä mitään ja sen varjolla olisi tullut helposti jätettyä syömiset ja juomiset vähemmälle ja kuukahdettua johonkin pusikkoon.
Sioskurun jälkeen noustiin vielä pieni nousu Siosvaaralle, josta lasketeltiin pitkä ja loiva lasku kohti Ketomellaa, joka ei kuulu varsinaiseen kuulu Hetta-Pallas –vaellusreittiin, mutta oli lisätty kisareittiin siksi, että se oli autolla saavutettavissa ja sinne saatiin siten järjestettyä kisan toinen huoltopaikka. Tässä vaiheessa taivalta oli takana n. 32 km ja olin yllättävän hyvävoimainen. Tällä kertaa pidin huollossa hieman pidemmän paussin säätäen varusteitani ja syöden eväitä puunrungon päällä istuen. Kastelin myös pääni viilennykseksi, samoin kuin kaikissa muissa paikoissa, joissa siihen oli mahdollisuus. Päivä oli kuuma ja pään kastelu jääkylmällä vedellä piristi oloa selvästi. Huollon jälkeen matka jatkui kohti Hietajärveä, johon perheeni oli tullut uskollisesti kannustamaan. Pienen “juoksuhiekkapolun” jälkeen bongasin tutut hahmot Hietajärven rannasta ja poikkesin polulta kohti rantaa, jossa lapset viettivät uintihetkeä. Lapset kävivät kärkkäästi karkkieni kimppuun ja vaihdossa sain puurosmoothien, joka maistui yllättävän hyvältä. Onnistunut vaihtokauppa siis! Ketomellan lenkki oli muuten aika tylsä ja metsän suojassa hyttyset, mäkäräiset ja muut pirulaiset kävivät armotta kimppuun. Kisan jälkeen jalat varsinkin jalat olivat aivan täynnä verisiä puremia ja syytän siitä tätä nimenomaista Ketomellan lenkkiä.
Hietajärvellä
Seiposelle noustessa matkaa oli takana hieman vajaat 40 km, ja tälläkin kertaa kisan heikoin hetki sattui näille kilometreille. Himoksella kanttasin neljänkympin kohdalla omaan höntyilyyni, enkä enää saanut energioita takaisin ylös, vaan vaikka maaliin selvisinkin, tuli loppumatkasta tuskainen. Toki silloin myös kipeytynyt nilkka vaivasi. Tällä kertaa koin olevani muuten ihan hyvävoimainen, mutta oikean jalan sisäreisi alkoi kramppaamaan jyrkässä ylämäessä niin voimakkaasti, että oli pakko pysähtyä ja pitää ylimääräinen huoltotauko. Join reilusti, imeskelin merisuolakiteitä ja venyttelin ja ravistelin jalkaa. Pikaisen tunnustelun jälkeen jalka tuntui taas toimivan, joten jatkoin matkaa, mutta Himoksen kanttauksesta oppineena kevensin hieman vauhtia ja kisan loput ylämäet kiipesin lyhyemmällä askelluksella.
Seiposelta laskettiin Hannukuruun, jossa kastelin pääni ja täytin lötköpullot ja juomarakon purosta. Juomatäydennystä ei järjestäjän puolesta ollut tarjolla enää Ketomellan huollon jälkeen, joten en uskaltanut juosta purojen ohi täyttämättä juomavarastoja. Vaikka join kisan aikana n. 9 litraa vettä ja urheilujuomaa, pysähdyin puun taakse vain kerran, joten nesteet imeytyivät hyvin ja hiki virtasi. Ehkä olisi voinut juoda enemmänkin.. Reitti jatkui Hannukurusta Suastunturin yli kohti edessä siintävää ja kunnioitusta herättävää Lumikeroa ja sen pitkää nousua. Tiesin, että loppumatkan ajan edessä tulisi olemaan pelkkää kivikkoista ylä- tai alamäkeä joten pyrin juoksemaan tässä vaiheessa kaikki loivemmat kohdat. Pallaksen loppulaskua lukuun ottamatta kisan viimeiset alle kymmenen minuutin kilometrit kellotin tällä Lumikeron nousua edeltävällä osuudella.
Lumikeron nousu selvitettiin muutaman kanssakilpailijan kanssa yhteistuumin vetovuoroja vaihdellen. Vaikka kaikki tuntui keskittyvän tiukasti omaan etenemiseensä, eikä tässä vaiheessa liiemmin tarinaa isketty, niin silti ainakin itselle jäi vahvasti sellainen tunne, että työtä tehtiin yhdessä, ja ainakin omaa matkantekoa tämä ryhmässä eteneminen helpotti. Yleensä en kisojen aikana ole kovin puheliaalla päällä ja juoksenkin mieluusti yksin, mutta jollain tavalla varsinkin rankemmat ylämäet on helpompi nousta porukalla. Kilometrejä oli tässä vaiheessa takana jo 50 ja olo oli edelleen kummallisen hyvä. Etenin varsinkin ylämäet omaan tasooni nähden hyvää tahtia ja nautin siitä mitä olin tekemässä. Vaikka kuljettu matka tuntui jo kropassa, niin nautin jopa niistä heikommista hetkistä.
Lumikeron ja Vuontiskeron jälkeen jatkettiin jyrkkää alamäkeä Montellin kodalle ja siitä Nammalankurun ja Rihmakurun jälkeen kohti viimeistä isoa haastetta, Taivaskeroa. Taivaskero oli siintänyt horisontissa kymmenien kilometrien ajan, mutta vihdoin alettiin olla oikeasti lähellä maalia. Vaikka kisajärjestäjä oli armeliaasti piirtänyt reitin kiertämään Taivaskeron varsinaisen huipun, oli viimeinen nousu silti pitkä ja väsyttävä. Tilanne oli haastava myös psykologisesti, sillä vaikka tähän saakka olin tullut onnistuneesti askel kerrallaan, nyt näin lähellä maalia mieli kulki jo muutaman askeleen edellä. Sitten tuli ne pirulliset valehuiput. Useamman kerran erehdyin luulemaan nousun pian taittuvan ja lähdin jo mielessäni rallattelemaan alamäkeä kohti maalia, mutta valehuipun jälkeen edessä odotti taas uusi kivihelvetti. Tiesin jo etukäteen tekeväni viimeisistä kilometreistä hankalampia haistamalla maalin ennenaikaisesti, mutten silti voinut tilanteelle mitään. Ihmeellinen on ihmismieli.
Viimein olin saavuttanut pisteen, jossa ylämäki muuttui alamäeksi ja rakkakivikko kivituhkatuksi poluksi. Vaikka olin unelmoinut tästä hetkestä viime kilometrien ajan, ei alamäkijuoksu todellakaan ollut mitään paraatimarssia. Jalat tuntuivat painavilta ja etureisiä poltti, mutta pakottauduin kuitenkin juoksemaan. Maalin lähestyessä alkoi myös ihmisiä olla reitin varrella enemmän ja sain heidän kannustuksestaan ihan konkreettisesti lisää voimaa. Ilman heitä olisin varmasti vaihtanut jossain vaiheessa kävelyksi, mutta nyt jaksoin jatkaa juoksua maaliin asti. Maalisuoralta bongasin etukäteen räikeän ylioptimistisina suoriutumiseeni suhtautuneet Tommin ja Saaran, jotka olivat odotelleet maaliintuloani jo neljättä tuntia. Tällä kertaa Tommin peräänkuuluttama aikataulu jäi haaveeksi, mutta kiitos kuitenkin luottamuksesta ja kyydistä takaisin mökille! Viimein, 11 tuntia ja 15 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen ylitin maalilinjan väsyneenä mutta onnellisena. Olin tyytyväinen suoriutumiseeni, sillä pysyin toimintakuntoisena koko matkan ajan ja sain aikaiseksi hyvinkin ehjän juoksun. Voi sanoa, että kaikki onnistui ja jotenkin nautin kaksin verroin niistä asioista, jotka silloin vuonna 2019 ensimmäisessä kisassani saivat minut koukuttumaan tähän lajiin. Vielä tätä kirjoittaessanikin pystyn kokemaan kisan aikana kokemiani tunteita uudelleen, enkä usko, että tulen niitä unohtamaan myöhemminkään. Vahvoja kokemuksia ja suuria tunteita. Nyt ymmärrän, että siihen taitaakin kiteytyä aika iso osa koko touhun viehätyksestä.
Kiitos vielä NUTSin poppoolle, kanssakilpailijoille ja kotiväelle unohtumattomasta kokemuksesta! Tästä on hyvä lähteä kohti seuraavia haasteita.
Kesäloman reissut alkaa olla meidän perheen osalta reissattu, ja aika mukava määrä erilaisia aktiviteettejä onkin kesän aikana tullut koettua. Osa retkistä on suuntautunut huvilalle, osa muualle Suomeen ja tuli tässä yksi telttaretkikin tehtyä! Olemme uineet kylpylässä ja käyneet vesipuistossa pulikoimassa ja peseytyminen onkin aina hyvin iso osa reissuja ja retkiä, varsinkin lasten kanssa tahmakäpäliä on tullut pestyä hyvin usein. Minulla on tämän kesän aikana ollut testissä kaksi erilaista palasaippuan säilytysratkaisua Kolme Cosmeticsilta ja molemmat olen todennut toimiviksi ja helposti kuljetettaviksi.
Totesin jo pari vuotta sitten Kolme Cosmeticsin saippuat erinomaisiksi ja olenkin niitä säännöllisesti käyttänyt muun perheen kanssa. Tuolloin sain kokeiluun ensimmäisen version palasaippua-pussukasta, tästä postauksesta voi lukea siitä enemmän. Tänä vuonna heille on tullut myyntiin Kosmetiikka mehiläisvahakääre, joka sopii hyvin palasaippuoiden tai voiteiden säilytykseen. Kolme Cosmeticsin mehiläisvahakääreet ovat helppokäyttöisiä ja ne ovat valmistettu kierrätyskankaasta Suomessa. Käytän kotona muutenkin mehiläisvahakääreitä elintarvikkeiden säilytykseen, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että niitähän voisi käyttää myös saippuakotelona! Kääre on ollut käytössä koko kesän, eikä se ole mennyt miksikään reissurymyissä! Mehiläisvahakääreen voi pestä haalealla vedellä, mutta kuumuudelle sitä ei kannata altistaa.
Palavoide kulkee kätevästi mehiläisvahakääreessä
Toinen ihana uutuus on Matka-niminen saippuakotelo, joka on valmistettu yhteistyössä Väylä ry:n kanssa. Täytyy todeta, että kaikista kokeilemistani saippuakoteloista tämä miellyttää itseäni kaikista eniten. Tähän koteloon mahtuu useampikin saippua tai shampoo ja sinne voi laittaa saippuat märkinäkin. Kotelon voi ripustaa roikkumaan ja saippuat kuivuvat siellä. Kotelo ei päästä läpi vettä eikä saippuaa ja jos se tulee tahraiseksi, sen voi aivan hyvin huuhdella vedellä. Se, että Matkan valmistuksessa on tuettu kehitysvammaisten työllistymistä, eli pussit on ommeltu käsityönä Suomessa, on aivan mahtava juttu ja tuollaiset asiat vaikuttavat minun ostopäätöksiin positiivisella tavalla. Kotimaisuus ja kestävä kehitys ovat minun arvolistallani korkealla ja mielestäni Kolme Cosmetics vastaa näihin arvoihin hyvin.
Matka-palasaippuakoteloon mahtuu ainakin kaksi palasaippuaa!
Säilytysratkaisujen lisäksi olen testannut myös uutta palavoidetta ja voidemaista deodoranttia. En ollut itse kuullut palamuodossa olevasta voiteesta ja olin tosi iloinen päästessäni mukaan testiryhmään. Minulla oli testissä Oat+Sweet Basil voidepala, joka on suunnattu kosteuttamaan kuivaa ihoa. Kotimainen kaura ja mehiläisvaha hoitaa kuivaa ja herkkää ihoa, ja basilika ja laventeli antavat voiteelle kivan tuoksun. Tuotetta on helppo käyttää, palasta sulaa käsiin rasvaa ja siitä sitten iholle. Rasva sopii hyvin myös lasten ihoille, jota meidän käyttämä aurinkorasva kuivatti kovasti.
Huvilalla saunomassa
Kovaan testiin joutui myös Toxfree deodoranttivoide, kun kesän lämpötilat huitelivat yli hellelukemien monena viikkona putkeen. Olen testannut monia luonnonkosmetiikan deodorantteja ja tämä kuuluu kyllä kärkikastiin. Täytyy nyt sanoa vielä se, että se, mikä toimii minulle, ei välttämättä toimi muille. Eikä tämä deodorantti täysin estä hikoilua, mutta auttaa ihoa pysymään kuivempana ja ehkäisee haitallisia hajuja. Minulla oli testissä teepuuta sisältävä voide, jota voi käyttää niin miehet, kuin naisetkin. Deovoide on riittoisa, avattuna se säilyy vähintään 6 kk ja pidempäänkin, jos käyttää tuotetta aina puhtain käsin. Sitä otetaan pieni nokare sormenpäihin ja hierotaan kainaloihin. Tässä tuotteessa on käytetty soodaa valmistuksessa, joka ei välttämättä sovi kaikille. Kolme Cosmeticsin deodoranteissa sooda on hieman helpommin siedettävämmässä muodossa, mutta jos on sille yliherkkä, kannattaa kainalot pestä aina yöksi. Tämän deodorantin kanssa aion jatkaa kokeilua, toivottavasti se toimii myös syksyn ja talven stressaavissa tenttitilanteissa..
Toxfree Deodoranttivoide
Mielestäni Kolme Cosmetics on monipuolinen kosmetiikkavalmistaja ja muitakin tuotteita löytyy moneen makuun ja tarpeeseen. Meidän perheen tarpeisiin on ainakin löytynyt sopivat tuotteet ja ne ovat aina mukana meidän tulevillakin reissuilla. Toivottavasti sinäkin löydät omasi!
Koko meidän perhe haaveili koiranpennusta pitkän aikaa ja vihdoin koitti se aika, kun meidän taloudessa asustaa oma koira. Meillä aikuisilla oli pitkään mielessä koiran hankinta, mutta odottelimme vain ”oikeaa aikaa”, mikä sen sitten ikinä määritteleekään, mutta se koitti meille nyt. Etsimme pitkään meille sopivaa koirarotua ja viimein löysimme meille täydellisen tuntuisen koirarodun, Walesinspringerspanielin. Kuluneiden kuukausien perusteella ainakin rodun kuvaus on osunut oikeaan ja miten ihana pentulainen meille saapuikaan.
Walesinspringerspanieli on erään kuvauksen mukaan vahva, iloinen, huumorintajuinen ja hyvin toimelias. Se on ystävällinen, ei yhtään aggressiivinen eikä hermostunut. Tämä kuvaus sai meidät ihastumaan tähän koirarotuun ja koiran ulkonäkö puna-valkoisine turkkeineen sai meidät vakuuttuneiksi, että perheestämme puuttuu tällainen ilopilleri. Koska koiranpennuilla on tälläkin hetkellä kova kysyntä, aloitimme pennun etsinnän lähettämällä sähköpostia kenneleihin, jotka kasvattavat Walesinspringerspanieleita. Muutamalta tulikin vastaus, ettei pentuja ole saatavilla, mutta Rocbeen kenneliin oli tulossa monta pentuetta kevään aikana ja uusia pentuja vielä sitten myöhemmin kesällä. Laitoimme kaiken sen hetkisen toivon tähän kenneliin ja olimmekin heihin yhteydessä säännöllisesti. Olimme sopineet kasvattajan kanssa aina uudesta soittoajasta, jota sitten odoteltiin kuin kuuta nousevaa. Hänellä ei ollut luvata meille pentua heti, koska kiinnostuneita perheitä oli tosi monia. Kuitenkin kun syntyneiden pentujen pääluvut oli laskettu, liikeni meillekin yksi pieni pallero. Siinä vaiheessa uskalsimme kertoa lapsillekin, että meille on oikeasti saapumassa oma pieni pentulainen.
Pennun ja lasten suhteen rakentumista on ollut mahtava seurata
Kennel Rocbee sijaitsee Vaalassa, josta sitten saimme huhtikuun lopulla hakea pennun kotiin. Jälleen vallitseva maailmantilanne pisti peliin omansa, joten tapasimme kasvattajan vasta hakutilanteessa. Olimme kuitenkin olleet etäpalaverissa ennen pennunhakua, jolloin kävimme läpi kaikki rodunomaiset sairaudet ja muut huomioon otettavat asiat. He lähettivät meille etukäteen pentuoppaan tutustuttavaksi ja siitä on ollut meille kyllä hyötyä! Kaikki hommat sujui kennelin kanssa oikein mainiosti, ja vielä kun haimme pentua saimme istua alas ja kysellä kaikkea, mikä mieleen oli juolahtanut.
Ennen pennun saapumista kotiin, olimme piilottaneet kaikki mahdolliset sähköjohdot ja muut vaaranpaikat pois näkyviltä. Myös kolmikerroksisen rintamamiestalomme portaikot ovat pennulle vaarallisia, mutta onneksi paikoillaan ovat vielä lasten taaperoajoilta jääneet turvaportit! Olemme rajanneet pennun tilan alakertaan, jossa on olohuone, eteinen, keittiö ja makuuhuone. Kuisti on myös kovassa käytössä, sillä hurrikaanin lailla riehuva piraijapentu käy siellä vähän väliä jäähyttelemässä ja saa rauhoittumisen jälkeen palata muiden pariin. Aika kultaa jo tässä vaiheessa muistot, vaikka Redi on ollut meillä vasta 3 kuukautta, mutta ne alun riehumiset ovat hetkeksi ainakin jääneet pois. Redi (Rocbee Jack Sparrow) on nyt 5 kuukautta ja tällä hetkellä vaihtaa hampaitaan, joten pureskelun ja lelujen vetämisen tarve on kova. Pienet piraijahampaat alkavat olla poissa, joten naskalit eivät enää pureudu akillesjänteeseen illan viimeisinä tunteina. Iltavilli on koiranpennulla samanlainen, kun meidän 3,5 ja kohta 6 vuotiaalla on ollut (ehkä ne on jäämässä pois?), joten jäähy kutsuu pentulaista, jos ei muu auta.
Redi, Rocbee Jack Sparrow, 3 kk
Kennelistä varoiteltiin rodun eroahdistuksesta ja siitä, miten etätyö-ajan koirilla voi tulla vaikeuksia sinä päivänä, kun töihin ja kouluihin taas palataan. Olin ensimmäisen kuukauden kotiopiskelijana, joten kasvattaja kehotti meitä pitämään pennun nukkumassa itsekseen, jotta oppii olemaan yksin. Ensimmäisten viikkojen ajan Redi nukkui meidän kanssa makuuhuoneessa pentuhäkissä, mutta reipas pentulainen kiipesi jo toisena yönä pois häkistään.. Rajasimme pennun nukkumatilan makuuhuoneeseen ja pentu oppikin hyvin nukkumaan kokonaisia öitä aika nopeasti. Jossain vaiheessa siirsimme Redin kuistille nukkumaan, jossa hän sitten nukkui tyytyväisenä aamuun saakka. Redi palasi jossain vaiheessa meidän makuuhuoneeseen sillä verukkeella, että kun puhuttiin nukkumaanmenosta niin viisas pentu paineli makkariin ja meni maate. Koitimme tällaista järjestelyä ja sillä tiellä ollaan!
Sisäsiistiksi opettelu on sujunut hyvin, on ollut tosi helppoa opettaa koira tekemään tarpeensa ulos, kun olin ensimmäisen kuukauden kotona ja pystyin päästämään pennun ulos jokaisen ruokailun ja unien jälkeen. Olemme aidanneet meidän pihan, joten pentu on turvallista päästää siihen tarpeilleen ja telmimään. Kotona ei ole tullut vahinkoa pitkään aikaan, mutta yökylässä ollessa niitä saattaa vielä tulla. Olen kuitenkin tosi ylpeä pennusta, joka hienosti hoksasi tämän homman. Sanomalehdet ja pissa-alustat pennunryökäles pisti tuhannen päreiksi, joten niistä oli oikeastaan vain haittaa. 😀
Redi tottelee hienosti kuopuksen käskyjä.
Redin kanssa on kiva puuhata kaikenlaista, ainut murheenkryyni tällä hetkellä on hihnassa vetäminen. Täytyy varmaan ilmoittautua pentukurssille, jos sieltä saisi vinkkejä tähän puuhaan. Kaikkea muutakin opeteltavaa on tietysti paljon, esille jäävät kengät ja varsinkin tupsulliset lippikset ovat koiranpennun mielestä vastustamattomia. Samoin takan rappaus, sohvatyynyt, (villa)sukat, lasten pehmolelut ja niin edelleen. Mutta pikkuhiljaa me opimme toisistamme ja opimme löytämään oikeat tavat kommunikoida. Me olemme käyneet pennun kanssa uimassa, telttaretkellä, lapissa ja veneilemässä, kaikkeen pentu lähtee aina innolla mukaan. Kirjoitan vielä myöhemmin uuden postauksen meidän puuhista pennun kanssa. Meidän suureksi onneksi naapurissa asustelee lähes saman ikäinen pentu, jonka kanssa Redi pääsee painimaan useasti. Onni on taas jälleen kerran ihana Asevelikylän naapurusto.
Lapset innostuivat viime Lapinreissun jälkeen pump track-pyöräilyradasta, jossa käytiin meidän aikuisten juoksukisan jälkeen kuluttamassa lapsilta virrat pois. Vaasastakin tällainen rata löytyy, mutta emme olleet siellä vielä käyneet. Tänään oli kuitenkin hyvä päivä käydä pyöräilyhommille ja saattoi minulla itselläni olla toiveena päästä tekemään porrastreeni siinä sivussa.
Vaasan pump track-rata on Trail Riders Vaasa ry:n ylläpitämä rata, jossa tarkoitus on kehonpainolla liikuttaa pyörää eteenpäin kumpujen ja kaarteiden yli ja radalla tulisi koittaa välttää polkemista. Rata löytyy Rapatunturilta (virallisesti Gerbynmäki) Gerbyn ja Västervikin rajan tuntumasta. Radan ohjeistuksessa luki myös, ettei rata sovellu pienimmille pyöräilijöille tai potkupyörille. Olin kuitenkin liikkeellä meidän kohta 6 ja 3,5 vuotiaiden lasten kanssa ja kun paikalla ei muita ollut, päätimme kokeilla rataa. Radan ”esteet” oli paljon isommat, kuin Ylläsjärven radalla, mutta isoveli lähti rohkeasti kokeilemaan rataa. Onneksi olimme käyneet harjoittelemassa muualla niin hän selvisi mainiosti tästäkin radasta. Pienemmälläkin radalla oli aluksi jännittävää, mutta kun tämä oli jo tuttua puuhaa, lähti hän ennakkoluulottomasti laskemaan radalle.
Vaasan pump track-pyörärata sijaitsee Rapiksen (Gerbynmäen) tuntumassa
Hiekka oli paikoin pehmeää ja kova ajorata kulki reitin keskellä. Tsemppaamalla hän pääsi kuin pääsikin kiertämään rataa ilman, että pyörä ajautui reitin reunalle, ja sai kierrettyä hienosti monta kierrosta. Ainakin meidän isompi nautti tästä radasta kovasti, eikä millään olisi halunnut lopettaa! Päästin myös pikkusiskon radalle kokeilemaan pienimpiä kumpareita ja rauhallisella radalla hänkin pystyi kokeilemaan esteitä omaan tahtiin.
Radalla oli hyvät ohjeet ja säännöt, toivon totisesti, että tämä rata pysyy täällä eikä mitään tuhoja sinne tehdä. Rata on tehty ja kunnostettu talkoovoimin ja on mahtavaa, että tämmöinenkin harrastusmahdollisuus on Vaasaan saatu! Mielestäni tuollaiset pikku pyöräilijät pärjäsivät hienosti radalla, voisimme käydä uudestaankin kokeilemassa. Trail Riderseilla on aikeissa tehdä rata myös pienimpiä pyöräilijöitä varten, mikä on tosi mahtava juttu!
Pump track rata on Wasa Trail Ridersin ylläpitämä
Samalla reissulla sain kun sainkin tehtyä itsekin porrastreenin, kun siskoni ja vanhempanikin tulivat paikalle. Nousimme rappusia lähes koko porukan voimin ja esikoinenkin painoi rappusia samaan tahtiin kuin minä.. Tästähän voisi ottaa hyvän tavan ja käydä koko porukalla rappusissa! Rapiksen portaat oli hieman jyrkemmät kuin Öjbergetin ja itse tykkäsin enemmän näistä, kun porrasvälit pysyivät koko ajan samana. Mielestäni on hienoa, että ulkoliikuntapaikkoja kehitetään jatkuvasti Vaasan seudulla. On mukava liikkua ulkona!
Lapin reissusta ja polkujuoksukisasta alkaa olla viikko takana ja palautuminen on sillä mallilla, että tekisi mieli lähteä lenkille, joten nyt onkin hyvä aika kerrata tämänvuotisen kisan tapahtumat. Osallistuin Ylläksen maisemissa kisattavaan polkujuoksukisaan, jossa kipitellään (ja raahustetaan) ympäri Äkäslompolon ja Ylläksen maisemia. Kisan järjestää Northern Ultra Trail Service ja tämä kisaviikonloppu on yksi osakilpailu. Muita kisoja järjestetään esimerkiksi Karhunkierroksen maisemissa ja Pyhällä. Meidän kohteeksi valikoitui Nuts Ylläs Pallas, koska tapaamme muutenkin käydä tällä alueella kesäisin. Tämänkertainen kisa oli minun toinen 37 km kisani samoissa maisemissa, joten tiesin suurinpiirtein, mitä odottaa, ainakin reitin suhteen.
Ylläksen huipulla taas hymyilytti
Tarkoitukseni oli osallistua Hetta-Pallas reitillä juostavaan kisaan jo viime kesänä, mutta kantapäävamma olisi estänyt kisani kokonaan. Pandemia iski ja koko kisa siirrettiin tälle kesälle. Tavoitteena oli edelleen juosta 66 km kisa, mutta lähdimmekin reissuun vain omalla perheellä ja siinä vaiheessa lastenhoitovuorot jaettiin kovakuntoisempi pidemmälle reitille ja minä sitten tälle lyhyemmälle. Minusta ei olisi ollut juoksemaan noin pitkää matkaa ilman mieheni tukea, joten silläkin varjolla luovutin mielelläni hänelle ensimmäisen juoksuvuoron ja siitä hän saa kertoa myöhemmin blogissani itse. 🙂
37 kilometrin kisa alkoi lauantaina puolenpäivän maissa ja tämä aika sopii minulle kaikista parhaiten. Sain syötyä hyvän aamupalan ja tankkailtua nestettä vielä aamusella, jotta jaksaisin läpi kuuman kisapäivän. Juoksupäivälle osui tällä kertaa n. 28 asteen helle, joka ei ollut mikään paras vaihtoehto. Onneksi pidemmät kisat alkoivat hieman viileämmissä asteissa. Kisa alkoi Jounin kaupalta, jossa oli myös kisakeskus. Numerolaput haettiin paikanpäältä jo aiemmin ja paikalla oli silloin varustemyyjiä. Tänä vuonna tartuin tarjouksiin ja hankin itselleni uudet juoksukengät seuraavia matkoja varten. Numeroiden hausta saimme mukaamme kannustuskellot, joita lapset kilkuttelivat ahkerasti juoksijoille.
Pirunkuru selvitetty
Reitti oli tosiaan sama kuin kaksi vuotta sitten, mutta olin kyllä autuaasti unohtanut ne ensimmäiset 15 kilometriä, jotka juostiin Ylläsjärven hiihtokeskukselle. Polulle paistoi kokoajan aurinko ja suurin osa matkasta oli nousua. Tai ainakin se siltä tuntui. Odottelin juoksukoneen käynnistymistä sellaiset 10 kilometriä, joiden jälkeen totesin, että tänään se tuskin käynnistyy ollenkaan. Tiedossa oli henkinen taisto, jotta pääsisin edes maaliin.
Tankkailin eväitä aina tunnin välein, koitin saada syötyä, koska tiesin että noutaja tulee, jos lisää energiaa ei tule. Minulla oli eväinä taatelia, Nosht:in vauhtikarkkeja, Mars-patukka ja Tuttifrutti choco pussin herkkuja. Näitä kaikkia olin testaillut aiemminkin, joten tiesin että niitä pystyy syömään vauhdissa. Lisäksi juomapussissa minulla oli Nosht:in urheilujuomaa ja lötköpullossa vettä. Suolaakin kului, minulla oli pikkupussissa merisuolakiteitä, joita napsin aina välillä, jottei rupeaisi kramppaamaan. Syöminen oli niin kuumalla aika vaikeaa, mutta yritin kuitenkin jotain saada syödyksi. Huoltopisteitä oli reitin varrella kaksi, ensimmäinen 17 kilometrin kohdalla ja toinen n. 22 km kohdalla. Niissä täytin juomarakon, sekä söin sipsejä ja suolakurkkuja. Omia eväitä oli ihan liikaa, mutta se voi johtua siitä, ettei melkein mitään saanut syötyä..
Huoltopisteiden väli tuntuu lyhyeltä, mutta niiden välissä ylitettiin Yllästunturi joka oli aikamoinen koetus. Eräs kanssakilpailija totesikin että on tämäkin maailmanlopun meininkiä, kun ihmiset raahustaa eteenpäin täällä kuumuudessa. Siltä se kieltämättä tuntuikin, mutta kanssakilpailijoiden tsemppi ja kauniit maisemat auttoivat kuitenkin jaksamaan. Ylhäällä huipulla oli yleisöä kellojen kanssa kannustamassa, mikä toi hirveästi voimaa. Perheeni oli myöskin tullut ylös kannustamaan, he tosin tulivat sinne Gondolilla ja tiedustelivatkin samantien, että mikä äiti sulla kesti. 😀
Onnellinen kisasta, vaikka olikin kamalaa
Kun muistelee edellistä kisaa, Ylläksen ylittäminen ei juurikaan tuntunut pahalta ja alaspäin meno sujui kevyesti juosten, mutta nyt ei ollut puhettakaan juoksemisesta alaspäin. Yllästunturin jälkeen oli odotettavissa omat lempparimaisemat ja retkipaikat, joita olin odottanut ja joissa tiesin olevan niitä helpompia pätkiä juostavaksi. Meidän lempipaikkoja Äkäslompolossa on Varkaankurun luontopolku ja olikin ihana päästä juoksemaan sitä pitkin. Toinen huolto oli luontokeskus Kellokkaalla, missä jouduin vähän paikkailemaan rakkoja, jotta pysytin jatkamaan matkaa.
Siitä eteenpäin oli myöskin helppoa maastoa aina Kesängille asti, mikä kuuluu myös meidän vakiopaikkoihin. Keräilin henkisiä voimavaroja matkalla kohti Kesänkitunturia, koska tiedossa oli viimeinen paha koetus. Sen jälkeen homma olisi lähes pelkkää alamäkeä ja tasaista pätkää, mutta ensin piti kiivetä Pirunkuru rakkakivikkoa pitkin ylös. Olen muutamaan kertaan kiivennyt sinne, eikä se koskaan ole ollut helppoa. Lähdin kiipeämään yhden 160 km matkan kisaajan kanssa yhtä matkaa ja hänen kanssaan tuli vaihdettua muutama sana. Siinä vaiheessa ei tullut mieleen ruveta valittamaan, kuinka puhki itse on, kun takana oli vajaa 30 km ja toisella jo 150 km.. Juttelimme kiipiessämme niitä näitä ja oli tosi mukava hetki. Hänestä sai hyvän peesin hetkeksi ja toivottavasti myös toisinpäin. Jouduin itse jäämään vetämään happea jossain välissä matkaa ja hän paineli eteenpäin. On ne kovia miehiä ja naisia, jotka tuon matkan taittoivat!
Pirunkurun jälkeen avautui aivan mahtavat maisemat ja rakkakivikko jatkui jonkun matkaa. Sain juostua aika hyvin alaspäin ja olin tsempannut itseäni jo etukäteen henkisesti, että unohtaisin vielä hetkeksi sen maalin. Matkaa maaliin oli tässä vaiheessa noin kuusi kilometriä ja viime kisassa koin tässä vaiheessa ne rankimmat hetket, kun maali alkoi oikeasti jo lähentyä. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, ehkä siksi, koska vaikeuksia oli ollut koko kisan ajan. Juoksin sen minkä jaksoin ja välillä jouduin kävelemään. Jalat eivät olleet hapoilla, mutta jonkun verran tuntui jo kipua. Kantapäävammasta ei onneksi ollut tietoakaan ennenkuin matkaa oli jäljellä pari kilometriä.
Maalissa!
Viimeisen kilometrin kohdalla tuli sellainen helpotus ja vähän liikutus, että tein sen ja pystyin siihen yksin. Rankkaa ja kamalaa oli, mutta pääsin maaliin! Pelkäsin etukäteen, että pää ei kestäisi ja haluaisin luovuttaa. Luovuttaminen ei kuitenkaan olisi ollut vaihtoehto, vaan halusin selvittää tämän kisan. Olin ajatellut ennen kisaan lähtöä alittavani viime kertaisen ajan 6.11, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Ajalla 7.12 en päässyt edes lähelle, mutta harmitus tästä on yllättävän pieni. Saan kuitenkin olla ylpeä siitä, että olin mukana kisassa ja selvisin kunnialla maaliin. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja ja haaveissa siintää edelleen se ensimmäinen ultramatka. Katsotaan, mille matkalle seuraavaksi ilmoittaudun!
Hei. Olen Anna, kahden pienen lapsen äiti. Asumme rintamamiestaloalueella Asevelikylässä. Rentoudun neulomalla ja hankin harmaita hiuksia haalimalla itselleni liikaa projekteja. Aina tilaisuuden tullen retkeilemme yhdessä perheen kanssa.