Isoveli täytti syyskuussa 4 vuotta ja meidänkin oli aika pitää ensimmäiset kaverisynttärit. Muutamilla kaverisynttäreillä olemmekin olleet vieraina ja siitäkin syystä isoveli odotti kovasti omiaan. Aluksi olin ajatellut kutsua vain ihan muutaman kaverin, mutta lopuksi vieraita olikin pikkusisaruksineen 8, mikä oli todella sopiva määrä. Isoveli sai itse päättää, kenet kutsuu ja onneksi kaikki kaverit pääsivät paikalle.

Syy siihen, miksi halusin kirjoittaa näistä synttäreistä on siinä, että haluan jakaa toimivaksi huomatun ohjelman. Luulenpa, että aika moni vanhempi miettii, minkälaista ohjelmaa synttäreillä järjestäisi. Itse nappasin ulkoilu-idean eräiltä toisilta synttäreiltä ja kävimme itsekin synttäreillä, missä ideaa oli lainattu. Eli, hyväksi havaittua synttäriohjelmaa luvassa ja vielä kerkeä toteuttaa ulkoilut, vaikka ilma alkaakin kylmetä.

Kutsussa ilmoitin, että aloitamme juhlat pihalta, joten lämmintä vaatetta päälle. 4-vuotias synttäreillä melkein kaikilla lapsilla oli aikuinen mukana, joten muistutus koski myös vanhempaa juhlijaa. Olin piirtänyt meidän pihasta kartan, mihin olin merkinnyt erilaiset tehtäväpisteet. Meidän juhlissa tehtävinä oli:

• Maalin teko
• Tasapainoilu hiekkalaatikon reunalla
• Pallon heitto koriin
• Hyppynarun yli hyppääminen/alta juokseminen
• Keilojen kaataminen
• Ruutuhyppely
• Aarteen etsintä pihalta, palkintona jokaiselle oma lakupötkö

Tehtävät olivat lasten mielestä hauskoja ja ulkoilu vei ainakin sankarilta suurimman jännityksen pois (ulkoilu kannattaa aina!). Ulkoilun jälkeen siirryimme sisään ja juhlapöytään. Koska lapsilla oli erilaisia erityisruokavalioita, olin yrittänyt päästä mahdollisimman helpolla ja valmistaa kaikille samaa tarjottavaa, ettei kukaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi.

Juhlapöydän teemana oli junat, koska niistä isoveli on tällä hetkellä (autojen lisäksi) eniten kiinnostunut. Salama McQueen on tietysti ykkös-suosikki ja sellaista rekvisiittaa onkin kaupat täynnä. En kuitenkaan halunnut ostaa mitään kertakäyttökoristeita juhliin, koska mielestäni se on tuhlausta, joten tässäkin mielessä junateema oli mielestäni hauska ja kaikki tarvittava löytyi kotoa. Kattoon ripustin yhden viirinauhan, minkä olen ostanut jo monta vuotta sitten. Kattauksessa oli posliinilautaset ja juomalasit oli ne tavalliset, mitä kotoa löytyi. Olin ehkä lasten mielestä tylsä (tai omasta mielestäni), kun en laittanut pillejä laseihin, mutta eivät lapset niitä edes osanneet kaivata. Rakensimme isoveljen kanssa juhlapöytään yhdessä pöytää kiertävän junaradan ja hän sai hakea huoneestaan kaikki junat koristeiksi.

Kakun virkaa toimitti jäätelöstä tehty veturi ja sen perässä tuleva hiilivaunu oli kaurajäätelöä, johon oli pilkottu gluteenittomia lakunpaloja, joten kakusta sai helposti laktoosittoman, maidottoman, munattoman, gluteenittoman ja vegaanin. Metsien ja vuorten tapainen koriste olikin vanha kunnon cocktail-tikku siili, joita teimme kaksi kappaletta. (Seuraavana päivänä tein kaalipataa näistä ”vuorista”) Tikuissa oli gluteenittomia lihapullia, viinirypäleitä, juustoa ja kurkkua. Näistä teimme erilaisia sekoituksia joista jokaiselle olisi jotain. Toisena suolaisena oli kalkkunarullat, gluteenittomiin tortillalättyihin levitin Oatlyn påMackan-levitettä ja sisään pilkoin savukalkkunaa ja rullasin kiinni. Laitoin rullat kolmeen osaan, joten jos lapsi ei niistä piitannut, ei hävikkiä tullut paljon. Tarjolla oli myös vähän karkkia, mutta pienissä määrin. Juomana oli itsetehtyä mehua tai vettä.

Lahjat avasimme syömisen jälkeen ja jokainen lahjoista oli kovasti isoveljen mieleen! Kaikilla leluilla on leikitty ja lahjaksi saatu HopLop-käynti on käytetty. En edes oikein malttaisi odottaa ensivuoden synttäreitä. Haluan silloinkin järjestää ekologiset ja krääsättömät synttärijuhlat.

Olen haaveillut uudesta repusta ainakin vuoden verran, koska ikivanha Kånken oli omasta mielestäni tullut tiensä päähän ja toinen reppuni ei ole jokapäiväiseen käyttöön mielestäni tarpeeksi hieno, vaikka onkin ominaisuuksiltaan mainio reppu. Eli siis, pelkästä haluamisen ilosta olen haaveillut uudesta kantovälineestä. En ole kuitenkaan ostanut uutta reppua, koska jokin on kokoajan jarruttanut ostoaikeitani. Lähinnä omatunto on kolkutellut, koska oikeaa tarvetta uudelle repulle ei oikeasti ole.

Tästä uuden haluamisesta ja ”tarpeiden” keksimisestä haluaisin päästä eroon, koska olen huomannut, että minulla on jo kaikkea, enkä oikeasti tarvitse juuri mitään uutta. Myös se, että vaikka ostaisinkin sen juuri sillä hetkellä haluamani vaatekappaleen, ei lopeta uusien tarpeiden miettimistä. Tämä saattaa nyt kuulostaa siltä, että olen himoshoppaaja, joka ostelee kokoajan uusia vaatteita, laukkuja tai muita. Olen kuitenkin harkitseva kuluttaja, en osta itselleni kauhean usein mitään ja hankin mielelläni vaatteeni kirpputoreilta. Olen kuitenkin pähkäillyt tätä asiaa jo jonkun aikaa ja päättänyt ruveta ostolakkoon.

Ostolakko koskee meidän perheestä ainoastaan minua ja minun vaatekaappiani. En siis aio ostaa yhtäkään uutta takkia, housuja, kenkiä, pipoa, mitään uutta itselleni. Lakko ei koske tarpeellisia asioita, kuten dödöä, shampoota tai vastaavia. En käytä kauheasti meikkiä, joten niitä minulla ei muutenkaan kulu. Lankaa lakko ei koske! Kutominen on asia, jonka avulla rentoudun ja se on rakas harrastus. Lankojenkin kanssa olen enemmän sellainen, ostan vain tarpeeseen-tyyppi, enkä hamstraa lankaa varastoon.

Yksi porsaanreikä tosin on, jos meinaan osallistua ensi vuonna ultramatkalle (en ole vielä tehnyt tästä asiasta päätöstä), on minun ehkä ostettava polkujuoksukengät vanhojen tilalle. Lisää poikkeuksia en aio lakolle keksiä. Olen nyt ollut ostolakossa kuukauden verran ja voin kertoa, että kaikki haluaminen on jo tässä ajassa helpottanut, enkä ajattele enää esimerkiksi sitä uutta reppua, enkä haaveile uusista kengistä. Tuntuu ihanan vapauttavalta! En olisi uskonut, että tämä tuntuu näin hyvältä. Aion jatkaa lakkoa ainakin puoli vuotta, ehkä jopa vuoden verran.

Takaisin siihen reppu-asiaan! Päätin ryhtyä ostolakkoon Zero Waste-syyskuun aikana ja silloin teemoina oli kierrätys, korjaus ja uudelleen käyttö. Teeman hengessä päätin kaivaa vanhan reppuni kaapin perältä ja tehdä asialle jotain. Olin saanut Kånkenin lukion toisella vuonna 2005 ja reppu on ollut monessa mukana. Olen pessyt sen useasti pesukoneessa (selvisi myöhemmin, ettei olisi kannattanut..) ja reppu on menettänyt muotonsa. Repulle ei taideta suositella vahausta, koska se ei ole tehnyt G-1000 kankaasta, mutta minulla oli sitä kaapissa ulkovaatteita varten ja ajattelin, että tämä reppu ei tästä enää huonommaksi mene. Vahasin repun ja se sai taas hieman ryhdikkäämmän muodon. Repun alkuperäinen istuinalusta on hävinnyt tässä vuosien saatossa, joten leikkasin pahvista sopivan palan taustalevyksi. Laitoin myös repun pohjalle palan pahvia, jotta reppu säilyttäisi muotonsa. Yksi ainoa kohta vaati hieman ompelua, vaikka reppu on ollut tosi ahkerassa käytössä!

Suurimman sysäyksen repun uudelleenkäyttöön sain Instagramista #kankenembroidery- hashtagin takaa, jonka löysin kerran vahingossa. Miten nerokas idea onkaan kirjoa kuvia naali-logon ympärille! Tämä inspiroi minua niin, että oli vihdoin aika kokeilla kirjomista. Soitto äidille ja sain lainaan hänen kirjontakehyksen ja kirjontalankoja. Etsin Pinterestistä malleja eri pistoille, mutta loppujen lopuksi parhaan avun löysin Kodin Kuvalehden nettisivuilta. Harjoittelin pistoja aluksi toiselle kankaalle, mutta sitten vaan siirryin kirjomaan suoraan reppuun.

Olin piirtänyt mallikuvan paperille ja piirsin lyijykynällä saman mallin reppuun, jotta saisin kuvat oikeille kohdille. Sitten vain lähdin kirjomaan mustikanvarpuja ja kukkia Kånkeniin. Täydellistä jälkeä en edes odottanut, mutta en osannut odottaa myöskään sitä, miten ihana repusta tuli! Parasta on se, että 14 vuotta vanha reppu sai uuden elämän entistä ehompana ja se ei edes maksanut mitään. Nyt takaisin isänpäivälahja-sukkien tekoon!

Ruska alkaa olla parhaimmillaan Vaasan korkeudella ja mikäs sen parempi tapa viettää viikonloppua, kuin käydä retkellä jossain maailmanperintöalueen monista kohteista. Tänä kesänä Klobbskatiin rakennettiin uusi näkötorni ja se oli tämän kertainen retkikohteemme. Klobbskatiin on Asevelikylästä n. 45 minuutin ajomatka paikan päälle ja olikin ihana katsella maisemia auton kyydistä. Ruska oli tosi hieno ja meri on aina tosi mahtavan näköinen, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun ilmat on jo viilentynyt.

Näkötorni on ihan Klobbskatin kalasataman vieressä ja jätimme auton Café Compassin pihaan. Huomasimme vasta myöhemmin, että parkkipaikkoja oli tien vieressäkin runsaasti. Näkötorni oli niin houkuttelevasti heti autojen läheisyydessä, että kiipesimme ylös heti ensimmäiseksi. Tornista oli kauniit näköalat merelle ja huipulla tuuli kovasti. Onneksi kaikilla oli lämmintä päällä eikä silloin tuuli haitannut.

Tornin juuresta lähti pieni luontopolku Kikanbergetille. Polku on lyhyt, Kikanbergetille on vain 400 metrin matka. Polku alkaa kalloilta ja kulkee hetken matkaa metsässä, kunnes tullaan todella upeille kallioille, mistä näkyy meri ja jylhät maisemat. Meidän mielestä tämä saattaa olla paras aika vuodesta käydä tuollaisessa paikassa, kun ilma on hieman synkkä, mutta ruskan värit hehkuvat kauniisti. Voisin kuvitella, että kesälläkin tämä paikka on oiva retkikohde, kun kalliot lämpiää auringossa ihanasti ja siellä voisi tutkia paikkoja loputtomiin! Nyt oli kuitenkin satanut ja kalliot oli aika liukkaat pienten jalkojen alla, joten emme tehneet sen isompaa tutkimusmatkaa. Kallion laella on penkki, missä voi levähtää ja katsella maisemia, mutta etsimme eväshetkeä varten hieman suojaisamman paikan, missä voisimme rauhassa nautiskella kaakaosta ja muista retkiherkuista.

Olimme matkassa naapuriperheemme kanssa ja lapset pitivät toisilleen seuraa, eikä vauhtiakin puuttunut. Matka oli sen verran lyhyt, ettei kuulunut yhtään kertaa sitä kuuluisaa: ”joko ollaan perillä”-kysymystä. Nautin itse hirveästi siitä, että lapset nauttivat ulkoilusta. Ulkoilu ja retkelle lähtö ei ole aina pelkkää juhlaa, vaikka lapset pitävätkin ulkoilusta. Välillä (tai oikeastaan aina) yksi ei halua pukea tai toinen ei halua lähteä. Sopivat houkuttimet, esimerkiksi eväät, sopivan lyhyt matka, joku kiva tekeminen (tällä kertaa meillä oli mukana luuppi, millä voi tutkia maastoa lähemmin) tai kaverit tekevät retkellelähdöstä paljon helpompaa.

Klobbskat on todella kaunis paikka ja kun ajoimme kahvilasta muutama sata metriä eteenpäin satamaan asti, näimme myös Kalle’s inn:in ihanat lasi-iglut. Voin vain kuvitella, miten ihana tuollaisessa paikassa on olla yötä! Todella mahtava ajatus heiltä rakentaa iglut tuollaiseen paikkaan.

Tämä retkikohde ei vaadi hirveää varustelua, suosittelen käymään vaikka heti huomenna!

Mieheni täytti syyskuun puolessavälissä 30, eikä minun tarvinnut kauaa miettiä, mitä antaisin hänelle syntymäpäivälahjaksi. Islantilainen villapaita on mielestäni ihana lahja ja olen neulonut niitä useamman lahjaksi perheenjäsenille ja ystäville. Tein jo muutaman vuosi takaperin hänelle paidan alafosslopista, mutta koska se paita oli ensimmäinen koskaan neulomani villapaita ja kirjoneuletyö, käsialani oli löysää ja paita on hieman liian suuri miehelleni. Käsialani on tämänjälkeen muuttunut ja kirjoneuleesta on tullut tasaisempaa. Olen jo kerran purkanut tuon vanhemman paidan kaarrokkeen ja tehnyt sen uudestaan, mutta siitäkin on jo muutama vuosi, eikä se auttanut kauheasti. Uusi villapaita tuli siis tarpeeseen ja mikäs sen parempaa, kun neuloa lämmintä paitaa rakkaalleen.

Vetur neulotaan kaksinkertaisesta hahtuvalangasta, plötulopista ja kokoajan kahdella värillä, joten paidasta tulee todella lämmin. Vetur-malli löytyy Islantilaisia neuleita-kirjasta ja se on se malli, joka on kirjan kannessa. Ohjeen pystyy ostamaan myös Ravelrystä, jos ei saa kirjaa käsiinsä. Ohjeessa tuntuu olevan hieman tiukempi kokomitoitus, normaalisti M-kokoa käyttävälle miehelleni tein L-koon.

Mieheni sai valita paidan mallin, itse en olisi uskaltanut valita tätä, koska kirjoneule kaava näytti monimutkaiselta, mutta osoittautuikin yhtä helpoksi, jos ei jopa helpommaksi, kun muut kirjan mallit. Alaosan ja hihojen kirjoneule sai neulomiseen hieman vaihtelua, eikä hihojen kutominenkaan ollut tällä kertaa työn ja tuskan takana. Tosin olin kaukaa viisas ja tein ne ensin. Kaarroketta oli mukava tehdä, koska siinä käytettiin vain kahta väriä. Lankadominanssin käyttäminen oli tässä mallissa avainasiassa, muuten olisi kuviot jääneet epäselviksi. Vaikka itse en inhoakkaan päättelyä, oli tätä työtä tehdessä mukava muistaa, että pääteltäviä langanpäitä olisi vain muutama.

Plötulopi oli minulle uusi tuttavuus, olen neulonut islantilaiset aina alafosslopista tai lettlopista. Hahtuvalanka tuoksui ihanasti lampaalle, kun avasin paketin. Lanka oli tosiaan hahtuvaista ja katkeili helposti.. Kokeilin aluksi neuloa langat suoraan kiekoilta, mutta kun työssä oli kiinni kerrallaan 4 kiekkoa ja jos satuin vetämään lankaa liian kovaa, lanka katkesi. Päätin keriä langat ja neulominen helpottui paljon, kun työssä oli enää kaksi palloa kiinni. Tällä lailla työtä oli paljon helpompi liikutella ja sain neulottua mm. automatkallakin. Katkenneiden lankojen päät oli helppo yhdistää takaisin toisiinsa pyörittelemällä langanpäitä kosteiden käsien välissä.

Lopilangoissa käsialani on yleensä vastannut annettua tiheyttä, joten ajattelin, että tälläkin kertaa täsmäisi. Virhe. Olin neulonut jo molemmat hihat ja aloittaessani alaosaa, rupesin mittailemaan, kun näytti hieman tiukalta.. Tässä vaiheessa tuli taas mietittyä, että enkö koskaan opi. Mieheni oli kuitenkin kokeillut hihoja, että niistä tulisi tarpeeksi pitkät, joten en osannut ajatellakaan, että tiheys olisi jotenkin pielessä. En halunnut purkaa vaan otin puoli numeroa isommat puikot alaosaan. Tiheys ei vieläkään ihan täsmännyt, mutta mieheni kokeiltua paidan alkua päätin jatkaa kuitenkin jatkaa näillä puikoilla. Paidasta tuli hieman pidempi, kun ohjeessa oli, mutta mieheni piti siitä. Ensi kerralla, kun otan uuden langan puikoille, teen sen mallitilkun, etten joudu soveltamaan enempää.

Paita valmistui muutama viikko synttäreiden jälkeen ja kuvasin paidan, kun kävimme nevalla poimimassa karpaloita paapan kanssa. Saimme n. 4 litraa karpaloa, eikä yksikään hirvikärpänen ollut vaivanamme! Paappa tietää aina parhaat paikat. ❤️

Syksy on minun mielestäni paras vuodenaika ja nautin siitä, kun saa pukea villavaatetta päälle ja pistää pipon päähän ja lähteä nauttimaan luonnosta ja niistä mahtavista väreistä, mitä ruska-aika meille tarjoaa. Lapinkuume on iskenyt koko perheeseen jo pienintäkin myöten ja jälleen kerran pakkasimme auton täyteen ja ajaa huristelimme pohjoiseen.

Olen jo aiemmin tehnyt postauksen helpoista päiväretkikohteista Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelta ja ajattelin tällä kertaa mainita muistakin kohteista, jossa kävimme. Aikaisemmassa retki-postauksessa mainitsin Hillapolun, joka kiertää Kesänkijärven ympäri. Olemme usein käyneet siellä vaikka vaan iltapalalla, koska maasto laavulle on hyvin helppokulkuinen ja sinne pääsee vaikka vaunuilla. Olimme pakanneet isoveljen potkupyörän mukaan ja ajattelimme, että hän voisi pyöräillä reitin kokonaan ja tarpeen tullen joku meistä kantaa pyörää, jos hän ei koko aikaa jaksaisi potkutella. Laavun jälkeinen osuus oli vähän juurakkoista, mutta ei missään tapauksessa vaikeakulkuista. Pitkospuu-osuudella oli hieman hankaluuksia, kun etupyörä jäi vähän väliä jumiin pitkospuiden rakoon. Muuten koko 6 kilometriä meni hienosti melkein 4-vuotiaalta! Pikkusisko oli tällä kertaa rinkan kyydissä ja nukkui päiväunensa kyydissä. Tässä vaiheessa on varmasti paikallaan mainita, että lasten mummi ja vaari oli meidän matkaseurana, joten meillä oli useampia käsipareja mukana. Heidän seurasta oli myös sellainen luksus-etu, että pääsimme mieheni kanssa yhdessä juoksemaan! Esimerkiksi Hillapolku on tosi kiva lenkkipolku!

Kaipasimme pientä vaihtelua retkipaikkoihin joten suuntasimme kohti Äkässaivoa. Saivon kierros on noin 3 kilometriä pitkä, jonka isoveli jaksaisi itse kävellä ja pikkusisko sai taas rinkkapaikan. Isoveljelle on aina tiedossa reppuselkäkyyti jos omat voimat meinaa ehtyä. Lisäksi polun varrella oli paljon mustikoita ja puolukoita, joita voi popsia saadakseen lisää voimaa pieniin jalkoihin. Saivon kierros alkaa helppokulkuisena ja leveänä polkuna, kunnes muuttuu juurakkoiseksi ja kivikkoiseksi poluksi. Polku oli viime kerrasta hieman muuttunut ja uusi reitti oli todella hyvin merkitty. Saivon kierros vie mahtavalle Seitapahdalle, joka on korkeimmalta kohdaltaan jopa 30 metriä korkea. Seitapahdan vieressä on kirkasvetinen saivojärvi ja tämä paikka herättää kunnioitusta jokaisessa retkeilijässä. Ei ole ihme, että entisaikaan tätä paikkaa on pidetty pyhänä ja sitä on pidetty palvonta- ja uhripaikkana. Heti näiden jälkeen noustaan ylös kodalle, jossa on myös tulistelupaikka, sekä käymälä. Retkeilijöitä oli tähän vuodenaikaan paljon, joten tulet oli jo valmiina nuotiossa, kun saavuimme. 4-vuotiaan pojan haave toteutui, kun kuukkeli kävi monta kertaa nappaamassa pienen makkaranpalan hänen kädestään. Itse olisin mielummin ruokkinut kuukkelia leivänmurusilla, mutta edelliset retkeilijät olivat pilkkoneet makkaranpaloja valmiiksi penkille kuukkelia varten, joten käytimme näitä ruokkimiseen. Ne olisivat siitä jokatapauksessa hävinneet. Kodalta takaisin parkkipaikalle ei ollut enää kuin kilometrin verran ja loppumatka sujui nopeasti.

Varkaankurun Velhopolku on reitti, jonka myös kierrämme joka kerta. Tästä polusta on enemmän edellisessä postauksessa. Haluan mainita tämän polun siksi, että kävimme sielläkin juoksemassa mieheni kanssa. Tarkalleen ottaen lähdimme luontokeskukselta juoksemaan ja kiersimme melkein koko velhopolun, kunnes lähdimme kohti Kesänkiä yhdestä risteyksestä ja sieltä hillapolkua pitkin takaisin mökille. Pitkospuita oli ihana juosta ja tämä reitti oli muidenkin polkujuoksijoiden suosiossa.

Särkitunturikin oli esiteltynä edellisessä postauksessa, mutta paikkana mainitsemisen arvoinen. Myös siksi, että ainakin Särkivaaran laavulle asti pääsee vaikka rollaattorilla, kuten eräs vanhempi herrasmies todisti. Olisinpa itsekin niin hyvissä voimissa vanhempana! Hyvillä vaunuillakin voisi päästä vaikka tunturin laelle. Me kuitenkin vuokrasimme toisen kantorinkan Äkäslompolon Sport Shopista ja rinkan päivävuokra oli vain 10 euroa. Tämä paransi kantomukavuutta ja pikkusisko nauttii enemmän olla rinkan kyydissä, kuin Tulan. Ei hän Tulastakaan pois halua, mutta Deuterin kyydistä näkee ihan erilailla ympärilleen.

Mummin ja vaarin mukanaolo mahdollisti meille myös toiset treffit ja pääsimme mieheni kanssa elokuviin. Eikä mihin tahansa elokuviin, vaan Kino Ylläkseen – elokuvia taivasalla. Villaa alle, villaa ylle, viltit kainaloon ja istuinaluset mukaan ja nauttimaan elokuvasta tähtitaivaan alla. Kino Ylläs kesti viikon verran ja me satuimme paikalle juuri oikealla viikolla. Elokuvat näytettiin ulkoilmateatterissa Ihmisen Ringissä ja tätä kokemusta en unohda koskaan!

Sadepäivän varalle mummi ja vaari oli ehdottanut kylpyläreissua Leville. Leville oli ajomatkaa vajaan tunnin verran ja sadepäivinä ruskan värit vain kirkastuu, joten oli mukavakin ajella. Pidimme määränpään lapsilta salassa, muuten olisi tunnin matka saattanut tuntua ikuisuudelta, kun takapenkki olisi ollut täynnä innostusta. Näin pääsimme hieman helpommalla.. Levin kylpylä oli tosi siisti ja hieno ja ruska-ajan aamupäivänä aika hiljainen. Mikäs sen parempaa, kuin nautiskella lähes itsekseen! Lapset rakastavat uimista ja nauttivat hieman erilaisesta ohjelmasta! Kylpylässä oli monia erilaisia altaita ja niissä riitti tutkittavaa. Uimisen jälkeen söimme kylässä ja lähdimme kotimatkalle tehden pienen kiertoreitin. Kiertelimme Levitunturin ympäristössä ihastelemassa ruskaa ja lapsetkin nukahtivat päikkäreille autoon. Mukavaa vaihtelua retkeilyyn!

Metsässä ja luonnossa akut latautuu ja kaikki huolet ja murheet tuntuvat tosi kaukaisilta. Saman vaikutuksen saa toki lähimetsästäkin, mutta Lapissa ja tuntureissa on vaan joku ihmeellinen taika, joka saa kaipaamaan sinne aina vaan uudelleen. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.

Kansikuvan kuvaaja: vaari

Suomen Ladun järjestämä Nuku yö ulkona-tapahtuma lähenee ja lauantaina 31.8 nukutaan yöt ulkona. Meille se saattaa osoittautua hieman haastavaksi, koska Vaasassa vietetään huvilakauden päättäjäisiä ja täällä on silloin tapana ampua raketteja. Olimme ajatelleet nukkua teltassa huvilan pihassa, mutta luultavasti liian kova meteli aiheuttaisi lapsille vain univaikeuksia, joten taidamme nukkua yön sisätiloissa. Jos joku vielä miettii, mihin voisi Vaasan seudulla lähteä helposti telttailemaan, ehdottaisin Maksamaalla sijaitsevaa Västerön saarta, joka kuuluu Merenkurkun saaristoon. Sinne ajaa noin tunnin verran Vaasasta.

Viime vuonna Nuku Yö Ulkona järjestettiin syyskuun alussa ja me vietimme perheen kanssa yömme juurikin Västerössä. Vaellusreitti oli pitkään ollut meidän retki-listalla ja nyt saimme hyvän syyn lähteä sinne. Reittien pituudet vaihtelevat kolmesta kilometristä 12:sta, mutta katsoimme kartasta meille sopivan lyhyen vaihtoehdon, jonka isovelikin jaksaisi kävellä. Vuosi sitten hän oli juuri täyttämässä kolme vuotta ja pikkusisko oli lähes 9 kk, joten kävelymatkan oli hyvä olla mahdollisimman lyhyt ja mieluusti helppokulkuinen.

Pysäköimme auton Söderskatavägenin parkkialueelle ja lähdimme kävelemään kohti Söderskatan vanhaa kalasaunaa, joka nykyisin toimii autiotupana. Rengasreitille pituudeksi tulisi kokonaisuudessaan noin kolme kilometriä. Parkkipaikalta jatkettiin hetken matkaa tietä pitkin, kunnes polku johti meidät metsään. Polku haarautui jossain kohdassa ja me valitsimme oikean puoleisen reitin. Tulisimme takaisin sitten sitä toista reittiä. Polku ei ollut mikään kaikista helppokulkuisin, mutta onneksi isoveljellä oli uusi taskulamppu mukana, millä hän tutki asioita polun vierestä, eikä matkanteko painanut. Minä kannoin rinkan lisäksi pikkusiskoa, sain olla vähän varovainen, etten kompastellut kiviin tai juurakkoon. Satuimme olemaan retkellä juuri sopivalla sienisäällä ja nappasimmekin muutaman tatin mukaan päivälliseksi. Olimme selvittäneet etukäteen, että nuotiopaikalle ei ole tuotu puita, joten keittäisimme ruokamme trangialla.

Matka eteni hissukseen metsän siimeksessä, kunnes yhtäkkiä eteen aukeni mahtava ranta ja meri. Auringonlaskuun oli muutama tunti aikaa, joten päätimme tulla takaisin ihailemaan sitä, kunhan olisimme saaneet leirin pystyyn ja mahat täyteen. Iloksemme huomasimme, että autiotupa oli ihan lähellä rantaa, joten siihen olisi helppo poiketa illemmalla.

Autiotupa oli vanha kalasauna, jota on aikoinaan käytetty tukikohtana kalastussesongin aikana. Tuvan seinät oli päällystetty vanhoilla Vasabladetin lehdillä ja tuvassa tuoksui miellyttävä savun haju. Käväisimme vain sisällä katsomassa, mutta nukuimme kuitenkin mielummin teltassa, jonka pystytimme tuvan taakse. Meidän lisäksemme telttapaikalla oli toinenkin perhe ja tilaa olisi ollut vielä toisillekin teltoille. Pihapiirissä oli käymälä, jonkunlainen nuotiopaikka sekä pöytä ja penkit. Pöytä helpottaa kummasti aina lapsiperheen retkisyömistä, joten olin tyytyväinen. Parasta leiripaikassa oli kuitenkin merelle avautuva maisema kallioineen.

Kun aurinko lähti hiipimään mailleen, kävelimme takaisin rannalle auringonlaskua ihailemaan. Isoveli heitteli muutaman kiven mereen, mutta muuten oli hiljaista ja kaunista. Tyyni meri on aina niin rauhoittava näky.

Yö oli meidän pikkusiskon toinen telttayö ja tämäkin sujui hyvin. Hän nukkui samassa pussissa kanssani, eikä kukaan palellut, vaikka oli jo syyskuu. Lapset oli vuorattu merinovillalla ja jos en väärin muista, oli meillä aikuisillakin villakerrastot päällä. Aamu valkeni tuulisena ja hieman viileämpänä, mutta vaatetta päälle ja pipot päähän niin tarkeni puuhastella ja leikkiä. Leiripaikan rantakivetys tarjosi isoveljelle mainion leikkipaikan, mutta se vaati myös toisen meistä aikuisista kokoajan hänen välittömään läheisyyteen. Pikkusisko ei ollut leikeistä tietoinen ollenkaan, kun kannoin häntä repussa samalla kun vahdin ettei isoveljen leikit ylly liian uhkarohkeiksi..

Polku takaisin autolle tuntui olevan hieman helppokulkuisempi, mutta tällä kertaa meidän aika meni tattien ja rouskujen tähyilyyn. Onneksi olimme varautuneet ylimääräisillä pusseilla, mihin keräsimme saaliimme. Kotona saisimme jälleen herkkuruokaa. Retki oli oikein onnistunut, vaikka aluksi polun synkkyys ja maisemien ”puute” metsän synkkyydessään meinasi viedä hyvän retkituuleni. Leiripaikka oli erinomainen ja jos vielä mietit viikonloppuna retkelle lähtöä, kannattaa ehdottomasti suunnata tänne.

Ihan kohta syksy kolkuttelee ovella ja saan kietaista vasta valmistuneen Stay Soft huivini kaulaani ja vetää pipon päähän. Olen viilenevien ilmojen ystävä ja rakastan pukeutua villapaitoihin ja käyttäisin pipoa ympäri vuoden, jos vaan voisin. Kudoin itselleni Veera Välimäen suunnitteleman huivin edellisen projektin jäljiltä jääneistä langoista, jotka olin suunnitellut aivan muuhun projektiin. Parempi näin, sillä nyt minulla on iki-ihana Navelli ja tämä huivi.

Huivin ohje on maksullinen ja se löytyy Ravelrystä Veera Välimäen sivulta. Ohje on englanniksi, mutta englanniksi neulominen alkaa sujua jo yhtä hyvin kun suomalaistenkin ohjeiden seuraaminen. Eli jos ei muista lukea seuraavaa osaa, on melkeinpä sama, millä kielellä sen virheen tekee.. Huivin ohje on ihanan selkeä ja helppo, huivi on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan ihana ja sitä oli mukava työstää. Huivi neulotaan aina oikein, joten tämä oli erinomainen matkaneule minulle. Raitojen avulla työssä pysyy mielenkiinto, eikä tekeminen ollut missään vaiheessa tylsää. Muutama virhe huivissani on, mutta ne johtui ainoastaan siitä, etten ollut lukenut ohjetta tarkkaan ja tein ennen kuin tarkistin.. Sellaista sattuu ja virheet olivat sen verran pieniä, etten niitä viitsinyt edes lähteä purkamaan.

Lankana minulla oli tässäkin työssä Concept by Katian Silky Lace, joka on 80 % merinovillaa ja 20 % silkkiä. Huivi on ihanan pehmeä ja miellyttävä kaulalla. Puikkosuositus on 2,5-3 mm, mutta käytin työhön 4,5 mm puikkoja. Puikkokoko oli tähän työhön hyvä, huivista tuli tarpeeksi iso näin, eikä neuleesta tullut liian harvaa. Huiviin meni kaikki harmaa lanka ja kaikki loppu vaaleanpunainen lanka, tummansinistä jäi vielä vähäsen, enköhän saa sen johonkin työhön vielä käytettyä!

Kuvissa esiintyvän pipon olen aloittanut joskus puolitoista vuotta sitten ja on se ollut valmiinakin jo jonkun aikaa. Pipoon ei ole mitään ohjetta, vain 1 o 1 n ribbiä ja päällä kavennukset. Langat pipoon ostin ensimmäisestä NEULOVAasasta, Holst Garn ja Isagerin Silk Mohair on ihana yhdistelmä! Oli ihana saada tämäkin työ kuvattua ja laitettua blogiin, koska viikonloppuna järjestetään taas NEULOVAasa ja toivon kovasti kerkeäväni sinne! Paikalle tulee lankamyyjiä ja on kiva osallistua tällaisiin tapahtumiin kotikaupungissa. NEULOVAasa tapahtumasta löytyy lisää infoa @neulovaasa instagram-tililtä ja Nonnu Neulojan YouTube-kanavalta. Käykää kurkkaamassa!

Olen löytänyt paikan maailmalta, mihin haluan palata yhä uudelleen ja uudelleen. Oikeastaan niitä on kaksi, toinen on Lappi ja toinen on ihana alppikylä Itävallassa, Zell am See. Vietimme viikon Zell am Seessä vanhempieni ja sisarusteni kanssa heinäkuun alussa ja mieli palaa Alpeille yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä oli jo kolmas kerta samoissa maisemissa, eikä niihin kyllästy koskaan. Ensimmäisellä kerralla olimme patikointilomalla kahdestaan, seuraavalla kerralla meillä oli mukana vauva ja nyt meitä on jo neljä. Jokaisella matkallamme olemme patikoineet vuorilla, nyt vain teimme samoja asioita lasten ehdoilla. Minun mielestäni Zell am See on mitä mainioin kohde aktiivilomailijalle, koska siellä voi patikoida, lasketella, nousta vuorille, uida, käydä hienoissa luonnon nähtävyyksissä sekä pyöräillä ja lenkkimaisemat on mitä parhaimmat! Lisäksi sieltä on hyvät yhteydet esimerkiksi Salzburgiin, joten päiväretki kaupunkikohteeseen on myös mahdollinen. Lisäksi Zell am Seessä järjestetään iltaohjelmaa melkein joka ilta, joten päivän patikoinnin jälkeen voi rentoutua vaikka kuunnellen ilmaiskonserttia rannassa.

Zell am Seetä ei taideta markkinoida lapsiperhekohteena, mutta jos vertaan kolmen vuoden takaiseen reissuun, niin täytyy kyllä sanoa, että lapsiperheisiin on panostettu aikaisempaa enemmän! Jokaisen luontopolun tai patikkareitin yhteydessä oli jonkunlainen leikkialue, mikä takasi myös lasten viihtymisen kohteessa. Lisäksi meidän 3-vuotiasta sai hyvin motivoitua kävelemään, kun hetken päästä oli tiedossa leikkipuisto. Kylässä ei juuri mikään ollut muuttunut, lapsille on leikkipuisto sekä pienet ja vähän isommat lapset on kivasti huomioitu uimarannalla, mutta eipä kukaan taida viikkoa pelkästään kylässä oleskella, kun ympäristö tarjoaa mahtavan leikkikentän! Ravintoloissa lapsille tuotiin aina värityskuvia ja lastenlistalta löytyi perinteiset wurstit ja wienerschnitzelit, mutta listoilta pystyi tilaaman kasviksiakin esimerkiksi sormiruokailijalle. Itävaltalainen ruoka on muutenkin aika raskasta, joten en ihmettele, miksi lapsillekin sitä siellä tarjotaan. Kasvisruoan suhteen ravintolat olivat tehneet hurjan loikkauksen eteenpäin, sillä ravintoloissa oli tarjolla useampi kasvisvaihtoehto!

Varasimme matkan Aurinkomatkojen kautta ja saimme sitä kautta varattua tutun hotellin sekä kuljetuksen lentokentältä kylään. Lento Innsbruckin lähtee Helsingistä klo 7 aamulla ja on perillä n. 8.30 paikallista aikaa. Lentokentältä Zell am Seehen on noin 2,5 tunnin matka, joka taittui yllättävän nopeasti. Majoituimme Hotel Lebzelterissä, joka on keskellä kylää. Hotelleilla on käytössä Zell am See-Kaprun Sommer Cardit, joilla pääsee esimerkiksi matkustamaan paikallisliikenteellä ilmaiseksi. Eri hotelleilla on käytössään erilaiset kortit, Lebzelterin kortilla pääsi tällä kertaa hisseillä maksutta, sekä muutamiin nähtävyyksiin pääsi ilmaiseksi. Zell am Seen maksullista uimarantaa sai myös käyttää maksutta. Nämä edut taitavat vähän vaihdella vuosittain, mutta viimeistään paikan päällä selviää, mitkä edut on milläkin kortilla voimassa.

Patikointi

Meillä oli mukanamme tuttuun tapaan kantorinkka ja kantoreppu, koska halusimme patikoida ja liikkua vuorilla. Mieheni ja isoveli ovat sopineet, että tämä kesä on viimeinen, kun isoveli saa matkustaa rinkan kyydissä, koska ensikesänä saattaa Deuterin painoraja (20 kg) tulla täyteen. Aika paljon isoveli jaksoi myös kävellä, mutta rinkka oli hyvä olla olemassa.

Höhenpromenade

Muutaman kilometrin päässä Zell am Seen keskustasta lähtee kaapelihissi kohti Schmittenhöhen huippua, jolla mekin nousimme ylös. Matkustimme ala-asemalle paikallisliikenteen bussilla, koska matka oli kokoajana ylämäkeä ja noh, koska se oli helpompaa näin. Bussit kulkivat 20 minuutin välein ja pysäkki oli hotellimme lähellä. Schmittenhöhen huipulla kiemurtelee Höhenpromenade-niminen luontopolku, jonka lähtöpiste on Schmittenin hissiasemalla ja maali on Sonnkogelin hissiasemalla. Luontopolulta on mahtavat näkymät kylään ja vuorille ja lapsille on mieluista etsiä eläinpatsaita puiden ja pensaiden joukosta. Reitin päätöspisteellä on leikkipaikka sekä ravintola. Emme jääneet Sonnkogeliin, vaan palasimme samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen. Polulla on mittaa 2,5 km ja kävelyajaksi annetaan 1,5 tuntia. En katsellut kelloa enkä sen paremmin matkaakaan, keskityin enemmän niihin maisemiin!

Schmittenin nousu

Zell am Seen kylästä lähtee reitti Schmittenhöhen huipulle (1965 m) ja ensimmäisellä kerralla nousimmekin koko matkan huipulle. Koska kummallakin meistä on rakas (ja raskas) kantamus selässä, nousimme tällä kertaa huipulle puolen välin tienoilta. Kylästä lähtee City Xpress-niminen kaapelihissi, joka vie n. puoleen väliin. Hissiasemalta lähtee merkittyjä reittejä eri suuntiin ja me lähdimme ylöspäin. Nousuajaksi kyltissä luki 2 tuntia ja sen verran meillä menikin itse nousuun. Tosin välissä pysähdyimme nauttimaan eväät, koska eväshetki on paras hetki. Polku kulkee välillä metsässä ja loppumatkan alppiruusujen peittämillä vuorenrinteillä. Kulkiessa piti olla varovainen, ettei liukastuisi lehmänläjään, koska alppilehmiä paimensi vuorenrinteillä. Lapsille riitti ihmettelemistä, kun lehmät olivat (omasta mielestäni) jättikokoisia! Alaspäin laskeuduimmekin sitten kaapelihissillä.

Sigmund Thunn Klamm

Läheisen Kaprunin alueella on mahtava rotko, jonka pohjalla pääsee kävelemään. Rotko on 30 metriä syvä ja sen pohjalla kulkee puinen kävelylaituri, jota pitkin pääsee kulkemaan n. 400 metrin matkan. Reitin varrella on rappusia, muttei kovinkaan paljon, joten tämän jaksaa kävellä pienemmätkin retkeilijät. Reitti on kaunis ja rotkon pohjalla virtaa kirkasvetinen joki. Tänne pääsi myös sommer cardilla sisään. Reitti päättyy suurelle padolle, jonka jälkeen voi kääntyä takaisin tielle, mistä bussi lähtee takaisin Zell am Seehen tai voi jatkaa pienelle patikkakierrokselle. Me jatkoimme ja kiersimme pienen järven, lenkki oli vain parin kilometrin mittainen. Matkan varrella oli leikkipuisto, jonka kohdalla pysähdyimme hetkeksi. Koitimme kahlata järvivedessä, mutta se oli jääkylmää sulamisvettä suoraan vuorilta. Lähdimme takaisin kohti bussipysäkkiä ja kuljimme sillan yli, mistä näki rotkoon. Siinä hetkessä vasta huomasi, miten syvällä maan sisässä rotko oikeasti oli!

Laskettelu

Aamulla rinteeseen, illalla rannalle, oli veljeni keksimä slogan, kun he palasivat laskettelureissultaan. Kävi tosiaan niin, että helleaalto oli iskenyt myös Alpeille, ja päivälämpötila oli päälle 30 astetta. Osa porukasta halusi lähteä laskettelemaan läheiselle jäätikölle ja päätimme lähteä koko porukalla Kitzteinhornille. Zell am Seestä lähtee bussi viereiseen Kaprunin kylään, josta noustaan kaapelihissillä ylös 2450 metriin Alpinecenterille. Laskettelijat vuokrasivat tästä välineensä ja jatkoivat vielä ylöspäin hisseillä. Isäni jäi minun ja lasten kanssa Alpinecenterille, johon oli viime käynnin jälkeen rakennettu ihana KIDSsteinhorn-leikkipaikka. Olimme tulleet paikalle hieman laskettelijoita myöhemmin, joten emme olleet vuorilla samaa aikaa, kuin he, mutta kyllä siinä helposti pari tuntia kului leikkimässä sekä eväitä syödessä. Kävimme samalla ihmettelemässä, kun lampaat laidunsivat vapaina ihan leikkipuiston vieressä. Lapset saivat myös leikkiä lumessa, mutta oli kuulemma liian kylmää. Ilma ei ollut kylmä, tarkenin olla shortseissa koko ajan. Aurinkosuojakerroin oli 50 ja lisäsin sitä lapsille vähän väliä. Aurinkolasit ja hatut oli myös kokoajana päässä, koska näin korkealla oli tärkeä suojautua hyvin auringolta. Laskettelun jälkeen kävimme vielä pikkuisen korkeammalla, päälle 3000 metrin näköalatasanteella. Harmiksemme rupesi ukkostamaan, kun saavuimme hissillä ylös, joten päätimme lähteä takaisin maankamaralle. Kaapelihissit ovat sen verran isoja, että vaunut mahtuvat niihin, jos on tarvetta nukuttaa pientä päikkäreille. Niin oli viimekerralla, mutta koen helpommaksi kantaa pienempää, joten hän nukkui päiväunensa rinkassa.

Juoksu

Zeller-järven ympäri menee pyörätie/lenkkipolku, jolla on mittaa n. 12 kilometriä, samat 12 km, jotka olivat 3 vuotta sitten elämäni ensimmäiset yli 10 km juostut kilometrit. Vanhempani laittoivat lapsemme nukkumaan ja pääsimme mieheni kanssa nautiskelemaan juoksulenkistä ja ihanan lämpöisestä illasta. Koska maisemat ovat niin mahtavat, tuntui että olisi jaksanut juosta vaikka kuinka pitkään ja toivoi vaan, ettei lenkki loppuisi. Järven toisessa päässä on camping-alue, ja toisessa päässä on toinen pieni kylä. Vastakkaisella rannalla on myös pieni kylä, josta pääsee vesibussilla vastarannalle. Tämä lenkki on myös erinomainen pyörälenkki, jonka muut kävivät pyöräilemässä. Me emme ole koskaan vuokranneet pyöriä, mutta kartan mukaan varsinkin maastopyöräreittejä on alueella varsin paljon.

Polkujuoksu

Pinzgauer Spaziergang-niminen patikkareitti jäi meiltä pituudensa vuoksi viimekerralla kulkematta, mutta tällä kertaa olimme päättäneet juosta sen. Reitti lähtee Saalbachista, jonne matkustimme bussilla. Nousimme hissillä ylös vuorelle ja lähdimme juoksemaan kohti Schmittenhöheä. Pinzgauer Spaziergang on mitä kaunein vaellusreitti ja koska harjoittelimme tulevaa (nyt jo mennyttä) polkujuoksutapahtumaa varten, halusimme kokeilla juosta tämän reitin. Reitin pituudeksi on annettu 18 km ja nousumetrejä on 650. Eräässä reittikuvauksessa hieman pelotellaan, että juoksukengät ovat epäsopivat tälle polulle, mutta meillä oli polkujuoksukengät alla ja kyllä tavallisillakin lenkkareilla pärjäsi. Pääsimme samalla testaamaan varusteitamme ja eväitämme. Reitin alussa oli yllättävän iso nousu, ja koska olimme korkealla (2000 metrin paikkeilla), hengästyimme helposti. Kunhan matka alkoi taittumaan, alkoi juoksu tuntua hyvältä ja matka eteni yllättävän nopean tuntuisesti. Polku oli haastava ja paikoin polku oli hieman kadoksissa sateiden takia, mutta korkeanpaikankammoisetkin selvisivät hienosti tästä reitistä. Suosittelen ehdottomasti joko kävelemään tai juoksemaan tämän reitin. Aikaa meillä meni n. 3,5 tuntia annetun 6 tunnin sijaan. Viimeinen nousu Schmittenin päälle vei minusta viimeisetkin mehut ja nousu oli todella raskas. Perille päästyäni oli kuitenkin mahtava olo, sitten vaan äkkiä ruokaa ja palautumaan hotellille, missä lapset odottelivat jo malttamattomana puistoon pääsyä..

Schmidolins Feuertaufe

Kuten alussa mainitsin, lapsille suunnattuja leikkipuistoja oli paljon. Rakastan itsekin leikkipuistoja ja ehkä minun on siksi helppo innostua puistoilusta.. Paras ikinä-seikkailurata löytyi CityXpressin läheltä, n. 1300 metrin korkeudelta, kun kyltit ohjasivat meidät Schmidolin-lohikäärmeen paloradalle. Hissiasemilta sai karttoja, joiden avulla sai suunnistettiin eri tehtäviin ja johon merkittiin aina joka pisteeltä löytyvän tehtävän ratkaisu. Ratoja oli eri mittaisia, kiersimme tietysti pisimmän. Tehtävät oli tarkoitettu 6-vuotiaasta ylöspäin, mutta melkein 4-vuotiaskin selvitti hienosti lähes kaikki tehtävät. Tarkoituksena oli auttaa Schmidolin etsimään tulensa ja kun kaikkiin tehtäviin oli vastattu, sai hissien ala-asemilta sertifikaatin sekä pienen muiston seikkailuradasta. Radalle pääsy oli ilmaista, mutta hissi piti maksaa, jos ei kortilla päässyt. Polku on helppokulkuista, mutta nousuja ja laskuja on jonkunverran. Rata kannattaa aloittaa Areit xpressin päästä, mutta tehtävät voi kiertää missä järjestyksessä haluaa. Areit-aseman luona on myös kiipeilypuisto, sekä leikkipuisto, missä on puuhaa pienemmillekin. Muutama tehtävä oli sen verran vaativa, että äidinkin piti olla mukana, mikä oli mielestäni erinomaisen hauskaa!

Kaiken kaikkiaan meillä oli erinomainen loma ja kuten sanottu, mieli palaa Alpeille yhä uudestaan ja uudestaan. Kotimatka alkoi hotellilta jo kello neljältä aamulla, mutta edes lapset eivät olleet moksiskaan näin aikaisesta herätyksestä. Alpit ja Itävalta tekivät lähtemättömän vaikutuksen meidän 3-vuotiaaseen, koska hänkin jo takaisin Itävaltaan. Myöskin pikkusisko osasi nautiskella vuorinäkymistä, koska hänen ensireaktionsa Alppeihin oli suuri ”Aaaaaah”-huudahdus.

Sain mieheltäni 30-vuotis synttärilahjaksi lahjakortin lankakauppaan ja olin säästellyt sitä jotain aivan erityistä paitaa varten. Ajatuksena oli pitkään tehdä itselle lettlopista paita, mutta se sai väistyä, kun huomasin Boyland Knitworksin Nordiska-nimisen paidan ohjeen. Kävin Pirjoliisassa ostamassa langat tähän paitaan, mutta olisiko ollut samana iltana, kun Boyland Knitworksin Caitlin Hunter julkaisi kuvan pian ilmestyvästä Navelli-paidasta. Sepä olikin mielestäni niin kaunis paita, että vaihdoin lennosta suunnitelmaa ja jäin odottelemaan uutta ohjetta.

Olin ostanut jo langat Nordiskaa varten, mutta ajattelin, että voisinhan käyttää ne langat Navelliini, se vaan vaati hieman pientä säätöä, koska en saanut tarpeeksi suurta tiheyttä ilman, että neuleesta tulisi liian harvaa. Päätin tehdä yhden koon pienemmän, mikä minun kokoni oikeasti olisi. Tässä mallissa olisi leveyden kannalta varaa, koska malli on löysä ja pituutta pystyy säätelemään itse. Tämä koon vaihtaminen ja tiheyksien laskeminen on minulle todella vaikeaa ja tuntuu aina ylitsepääsemättömältä asialta miettiä oikea lanka, siksi käytän yleensä sitä lankaa, mikä ohjeessa on mainittu, ettei vaan tule vääränlainen. Tällä kertaa langat oli jo olemassa ja en malttanut olla aloittamatta paitaa, kokeilin onneani näin. Lankana minulla on tässä työssä Concept by Katian Silky Lace, joka on 80 % merinovillaa ja 20 % silkkiä. Tuntuu ihanan kevyeltä ja pehmoiselta päällä! Tiheys oli tosiaan vähän sinnepäin ja puikkojen koko työssä oli 4.

Ohje on maksullinen, sen löytää Ravelrystä ja se on englanninkielinen. Olen kutonut nyt muutamasta englanninkielisestä ohjeesta ja se alkaa jo sujua hyvin. Ohjeissa on yleensä lopussa selitetty lyhennykset ja YouTubesta löytyy yleensä auttava video, jos joku ei meinaa aueta. Ohje itsessään jätti välillä vähän tulkinnanvaraa, olen neulonut selkeämmilläkin ohjeilla. Kokeilemalla jatkoin ja ratkaisut tuntuivat osoittautuvan oikeiksi. Ainut, mistä en löytänyt mitään videota (en osannut hakea oikeilla sanoilla?) , oli se kohta, kun hihat taitettiin nurjalle puolelle ja ne piti päätellä kiinni hihan alkuun. Onneksi tämä kohta on kuitenkin paidan nurjalla puolella, joten ei sillä niin väliä ole, miltä se siellä näyttää.

Opin taas paljon uutta, työ oli tosi nopeasti valmistuva, kun malli oli niin lyhyt. Tein ehkä 10 cm pidemmän helman, kun mitä ohjeessa sanottiin, koska tuntuu mukavammalta pitää hieman pidempää paitaa. Tosin olen 175 cm pitkä, joten olisin ehkä jokatapauksessa pidentänyt helmaa, vaikka olisinkin halunnut cropped-mallisen paidan. Paidasta ei tullut niin löysää kuin olisi ohjeen mukaan pitänyt, mutta neuleesta tuli minulle juuri hyvä. Ainut, mitä täytyy jälkikäteen korjailla, on kaula-aukko, josta tuli liian suuri. Paita valahtaa olkapäiltä, joten aion ommella kaula-aukkoa hieman pienemmäksi.

Tein paitaa lopuksi kauhealla kiireellä, että saisin sen valmiiksi Itävallan reissua varten (josta postaus edelleen työn alla), olisin kovasti halunnut kuvata paidan siellä. Paita jäi hihoja vaille valmiiksi ja koska reissussa oli niin kuuma ja iltaisin olin niin puhki, etten kutonut senttiäkään koko reissun aikana vaan työ valmistui sitten toisen kesälomareissumme aikana. Olin ostanut lankaa enemmän, mitä työhön meni, joten aloitin saman reissun aikana uuden työn ylijääneistä langoista ja puikoille pääsi vihdoin kauan suunnittelemani Veera Välimäen Stay Soft Shawl. Työ on edennyt jo ihan mukavasti ja siitäkin tulee näillä langoilla ihanan pehmeä. Nämä kaksi työtä on ihana muisto 30-vuotias syntymäpäivästäni kiitos rakkaan mieheni.

Jossain vaiheessa viime vuotta sain ajatuksen, että haluaisin juosta polkujuoksukisassa Ylläksellä. Mistä lienee ajatus päähäni tullut, mutta se ei sieltä poiskaan lähtenyt. Katselin Nutsin (Northern Ultra Trail Service) sivuilta Nuts Ylläs Pallas tapahtuman sivuja ja matkojen pituuksia. Ylläs on meille tuttua maastoa, siksi halusin sinne. Lyhyin mahdollinen matka viime vuonna oli 30 kilometriä ja ajattelin pystyväni juosta sen. Mieheni kannustamana päätin ilmoittautua kisaan, kunhan ilmoittautuminen aukeaisi. Kun se päivä sitten koitti, huomasin kauhukseni, että lyhin matka on 37 km ja aioin perua koko jutun. Ajattelin, etten koskaan pystyisi juosta niin pitkää matkaa! En olekaan tainnut mainita, että olen inhonnut juoksemista vielä 5 vuotta sitten.. Asiaa muutaman kuukauden vatvottuani päätin (mieheni kannusti edelleen osallistumaan) ilmoittautua kisaan. Ja niin päätti myös mieheni. Siitä paikasta sitten soittoa isovanhemmille, jospa he lähtisivät lastenvahdiksi Lappiin. Kauheasti ei heitäkään tarvinnut suostutella..

Tuntui vähän, kun olisi lähtenyt soitellen sotaan, kun pisin juoksemamme matka oli 18 km vain paria viikkoa ennen kisaa. (Se tosin oli Alpeilla, siitä minulla on tekeillä oma postaus) Lähdimme kisaan kuitenkin luottavaisin mielin ja sovimme, että jos emme jaksa juosta, voimme aina kävellä. Ensisijaisena tavoitteena meillä kummallakin oli selvitä maaliin kunnialla. Miehelläni on takana muutama polvileikkaus, joten oli suorastaan ihme, että hänen polvi toimi koko matkan ihan hyvin.

Kisakeskus ja tapahtumatori oli Jounin Kaupan pihassa ja sieltä haimme numerolaput ja siellä oli myös varusteiden myyjiä paikalla. Oli kenkiä, vaatteita sekä varusteita, mitä saattoi hankkia, jos jokin pakollisista varusteista oli jäänyt hommaamatta. 37 kilometrin matkan pakollisiin varusteisiin kuului juomarakko (vähintään 1,5l), avaruuspeite (ostin omani XXL:stä), elastinen tukiside (Prismasta), merkinantopilli (kiinni juomarepussa), muki (löytyi kotoa) sekä varaenergiaa 250 Kcal. Kisapäivystyksen numero tuli myös olla tallennettuna puhelimeen ja puhelin tuli olla suojattuna kastumiselta. Pidemmillä matkoilla oli vielä muitakin pakollisia varusteita. Samalla, kun haimme numerolaput, saimme mukaamme kartan (jota ei olisi edes tarvittu, reitit oli loistavasti merkatut), uuden Juoksija-lehden Polkujuoksu-lehden, Barebellsin energiapatukan, Good ’n Gon smoothieita ja Chimpanzeen pureskeltavia energianameja. Oli kiva huomata, että kerrankin oli jaettu sellainen patukka, missä ei ollut pähkinää!

Varusteina minulla oli juomarepussani kevyt juoksutakki, vaihtopaita, merisuolaa, nenäliinoja, laastareita, lippis, vessapaperia, suklaata, Cocovin raakapatukka, Puhti-energiageelejä (Arctic Warriors) pienemmät juomapullot urheilujuomaa varten ja energiapatukka. Miehelläni oli mukana sauvat, jotka olivat erinomaiset pitkillä nousuilla. Hänen suklaavalinta oli Snickers, siitä sai kuulemma hyvin energiaa. Pähkinäallergisena luotin tavalliseen maitosuklaaseen. Näillä pärjäsi hyvin, melkein kaikki tuli syötyä. Lähtöpaikalle sai jättää kassissa vaihtovaatteita, jotta saan vaihdettua kuivaa ylleen kisan jälkeen. Vaikka oli lämmin päivä, lähdin silti juoksemaan pitkähihaisen paidalla ja puolipitkillä trikoilla. Olen varusteisiin tyytyväinen, muutama rakko tuli matkan varrella, mutta sain laastaroitua ne ajoissa.

Kisa alkoi lauantaina päivällä kello 12. Olimme syöneet hyvän aamupalan, joka oli sopivasti kerennyt sulaa ja söimme smoothiet ennen kisaa. Lähtöviivalla jännitti kovasti, kisaajat olivat kovakuntoisen näköisiä ja meitä oli monta lähtijää. Yritin muistuttaa itselleni, että omaa hommaa tässä ollaan tekemässä, eikä kisaamassa ketään muuta vastaan. Lähdössä tunnelma oli mahtava! Lähtösuoralla oli ihmisiä kannustamassa ja oli loistava fiilis! Heti alkuun lähdettiin nousemaan ja siinä tulikin käveltyä letkan mukana.

Olin mielessäni pilkkonut matkan etappeihin, jotta matka ei tuntuisi niin ylivoimaiselta. Ensimmäinen etappi oli Ylläsjärven puolen hiihtokeskusksella, missä oli myös kisan ensimmäinen huolto. Matkaa huoltopisteelle oli 16 km. Olin jo kerennyt syömään eväitä (olin retkellä), mutta nälkähän siinä oli jo kerennyt tulla. Hörppäsin vähän energiajuomaan ja täytin juomareppuni. Tarjolla oli suolaista ja makeaa, kaikkea, mistä saa nopeasti energiaa. Sipsejä ja suolakurkkuja ja merisuolaa, suklaata, keksejä, marmeladia ja alkoholitonta olutta. Allergiat oli huomioitu mahtavasti, ei tarvinnut miettiä, onko tässä nyt pähkinää. Tankattuamme jatkoimme matkaa kohti Ylläksen huippua. Tässä vaiheessa eteneminen vaihtui kokonaan kävelyksi kaikilla kisaajilla (kärjestä en tiedä, näin heidät vilaukselta lähtöviivalla), kun nousimme tunturiin. Nousu tuntui yllättävän kevyeltä, liekö ollut apua Itävallassa vietetystä viikosta ja siellä noustuista kilometreistä. Huipulla tuuli ja harmittelin, kun olin jättänyt pipon kotiin. Huipulta matka jatkui alamäkeä kohti seuraavaa etappia, Varkaankurua ja sieltä kohti luontokeskus Kellokasta. Kellokkaalla reitti meni hauskasti luontokeskuksen sisätilojen ja näyttelyn läpi ja ulostullessa olimmekin jo toisella huoltopisteellä. Tässä vaiheessa olimme juosseet vähän yli 23 kilometriä ja voimia oli yhä riittävästi. Täydensimme taas energiavarastoja ja lähdimme juoksemaan kohti seuraavaa etappia, Kesänkiä.

Kesänkijärven laavu on aina Ylläkselle saapuessamme ensimmäinen retkikohde ja yksi lemppareistamme, siksi oli niin ihana juosta tuttuja polkuja pitkin. Helpon ja tasaisen pätkän jälkeen koitti omasta mielestäni polun rankin ja vaativin osuus, Pirunkurun nousu. Nousu oli jyrkempi, kuin Yllästunturin ja rakkakivikko oli pienempää. Voimatkin alkoivat ehtyä, matkaa oli juostu melkein 30 kilometriä. Näkymät oli kuitenkin mahtavat ja toisia kannustamalla jaksoimme jatkaa matkaa. Pirunkurusta selvittyämme Kesänkitunturin laella avautui eteemme niin mahtavat maisemat, että harkitsisin uudelleen Pirunkurun nousua, jos ei tarvitsisi kantaa pientä neitiä selässä.. Voiton puolella oltiin ja tästä alkoi henkisesti raskas osuus. Tähän asti olin saanut pidettyä maalin kaukana mielestä, mutta nyt se alkoi hiipiä esiin. Tiesin tämän olevan minulle henkisesti vaikeinta ja olin päättänyt yrittää ajatella koko matkan sitä, että olen perillä jo matkalla. Hetkeksi unohdin tämän ja kilometrit tuntuivat raskailta. Onneksi polku vei alamäkeen ja Mikaelin kannustamana löysin takaisin juoksufiilikseen ja matka rupesi sujumaan.

Maalin lähestyessä olisin halunnut kävellä vielä viimeisen ylämäen, mutta mieheni ja joku jo maaliin päässyt kilpailija tsemppasi minut jatkamaan ihan loppuun asti. Loppusuoralla alkoi näkyä katsojia ja jo maaliin tulleita, jotka kannustivat ja taputtivat meille. Sain ihmeellisen paljon lisävoimia toisten kannustuksesta. Sellaista voimaa en ole kannustuksesta aiemmin saanut edes lentopalloa pelatessani. Vaikka tulimme maaliin ajassa 6h11min, kaukana kärjestä, meidät kuulutettiin nimillä maaliin ja ihmiset taputtivat meille. Maalissa saimme mitalit kaulaan ja oma onnistumisen tunne oli mahtava. Tässä lajissa parasta on luonnossa liikkumisen lisäksi toisten kannustaminen ja tämän tapahtuman ihana henki. En tosin olisi pystynyt suoriutumaan kisasta itsekseni, niin suuri on rakkaan tuki ja turva.

Heti maaliintulon jälkeen kävimme vaihtamassa kuivaa ylle ja pääsimme nauttimaan ruokailusta. Tapahtuman järjestäjät olivat jälleen ajatelleet erilaisia ruokavalioita, tarjolla oli riistakeittoa sekä ihanan tulista bataattikeittoa. Pöydissä oli myös kaurasipsejä ja tavallisia perunalastuja ja ruokajuomana oli vettä sekä alkoholitonta olutta. Ei voi kun kiitellä tapahtuman järjestäjiä! Kunhan tokenen juoksun jäljiltä ja kävelen jälleen normaalisti, saatan ruveta haaveilemaan uudesta kisasta.