Nuts Ylläs Pallas 2021, Hetta-Pallas 66 km 

Tällä kertaa koneen ääreen pääsee kirjoittamaan mieheni, joka osallistui tänä vuonna NUTS Ylläs Pallaksen 66 kilometrin kisaan. Olin itsekin ilmoittautunut tähän kisaan, mutta koska lastenhoitoapu jäi matkasta, saimme vetää pitkää tikkua siitä, kumpi meistä juoksee ensin. Oikeastaan siitä asiasta ei tarvinnut edes keskustella, en olisi pystynyt tällaiseen suoritukseen ainakaan yksin, joten paikka oli itseoikeutetusti mieheni. Hän suoriutui toisesta ultramatkastaan mahtavasti ja nyt on hänen vuoro kertoa kisaraporttinsa tässä. 🙂

NUTS Ylläs-Pallas, Hetta-Pallas 66 km

Osallistuin heinäkuun alkupuolella NUTSin järjestämään Hetta-Pallas -polkujuoksukisaan ja lupasin Annan pyynnöstä kirjoitella tähän blogiin pienen reportaasin kisasta. Täytyy heti näin alkajaisiksi mainita, että vaikka olen päässäni vaellellut tuota samaista polkua kisan jälkeen päivittäin, jätetään silti huomattava mahdollisuus sille, että ylä- ja alamäet pehmensivät jalkojen lisäksi päätäni, joten joitain muistiharhoja saattaa esiintyä.  

Ensin kuitenkin pientä pohjustusta: Olen aivan tavallinen 31-vuotias perheellinen mies. Urheilutaustaa on jääkiekon puolelta, mutta juokseminen vapaaehtoisesti ei kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kiinnostanut juuri lainkaan. Vuonna 2014 polveni operoitiin aika isosti ja pitkän kuntoutuksen jälkeenkin vaikutti, ettei juokseminen kuntoilumielessä onnistuisi enää ollenkaan. Jotenkin päädyin kuitenkin kokeilemaan polkujuoksua ja huomasin, että pehmeän maastonpohjan ja epäsäännöllisen askelluksen takia polvi kesti juoksua poluilla, ja luonnossa juokseminen oli muutenkin yllättävän mielekästä. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät ja polvi alkoi kestää paremmin ja paremmin, ja vuonna 2019 löysin itseni tilanteesta, että olin ilmoittautunut vaimoni vanavedessä NUTS Ylläs-Pallaksen 37 km:n kisaan. Tavoitteena meillä molemmilla oli selvitä urakasta ehjinä aikarajan puitteissa maaliin ja näin myös kävi. En kuitenkaan etukäteen arvannut, että nauttisin niin paljon polkujuoksutapahtuman yhteisöllisyydestä, yleisön ja kanssakilpailijoiden tsempeistä, kisan fyysisestä ja mentaalisesta rasituksesta sekä itsensä ylittämisen tunteesta. Jo maalissa tiesin, että tätä halusin lisää. Nälkähän kasvaa syödessä, joten seuraavaa kesää varten tähtäin laitettiin ensimmäiseen ultramatkaan ja koronan peruttua NUTS YPH:n kesältä 2020 juoksin ensimmäisen ultramatkani Himos Traililla (52 km). Osallistumisoikeus kesän 2020 peruuntuneesta Hetta-Pallas (66 km) -kisasta siirrettiin kesään 2021 ja se oli seuraava haasteeni.  

Kisaan valmistautumisestani voin paljastaa sen verran, että talvikauden osalta luotin hyväksi havaittuun, vallankumoukselliseen off season -menetelmääni. Talven aikana ei juuri tullut juostua ja salillakin kävin vain harvakseltaan, koska taktiikkanani oli säästellä voimia tulevaan kesään. Vietin siis n. 5 kk:n mittaisen ankaran voimiensäästelykauden. Keväällä oli aika kaivaa taas lenkkarit esille ja suunnata poluille, toki edelleenkin juoksumääräni vastasi murto-osaa monen muun harrastajan määristä, joten taktiikkani voi tiivistää joko muotoon ”vähän mutta laadukkaasti” tai ”vähän”. Poikkeuksena oikeastaan vain Annan kanssa muutamaan otteeseen juostut pidemmät lenkit ja kerran taisin käydä Öjbergetillä tunkkaamassa ja juoksemassa portaita vähän reilummin. Siitä huolimatta olin kuitenkin ennen kisaa luottavainen ja päätin jo hyvissä ajoin, etten keskeyttäisi kisaa muuten kuin pakon edessä.  

Ylläkselle saavuimme keskiviikkona, torstai meni kisatavaroita pakatessa ja energiaa sekä nestettä tankatessa ja perjantaina oli sitten kisan vuoro. Startti oli Enontekiön Hetasta, jonne huristeltiin busseilla Ylläkseltä. Parin tunnin ajomatkan jälkeen oli vielä n. tunti aikaa huoltaa varusteita, käydä vessassa, syödä eväitä tai ottaa vaikka pikku huilit Hetan koulun pihalla, joka toimi lähtöpaikkana. Paikalla oli 66 km:n juoksijoiden lisäksi 166 km:n juoksijat, joiden startti oli 20 min 66 km:n jälkeen. Klo 12 sitten kajahti lähtökäsky ja reilu 600 juoksijaa lähti lehmänkellojen soidessa kohti Pallasta. Reitin alkuosa ensimmäiseen huoltoon (Pyhäkero, 11,4 km) saakka juostiin asfaltti- ja hiekkateitä, joten vaikka olin päättänyt ottaa alun todella rauhallisesti, juoksin kisan nopeimmat kilometrit tällä pätkällä. Ensimmäiseen huoltoon asti jonomuodostelma oli vielä aika tiivis ja piti olla tarkkana, että malttoi mennä omaa tahtia eikä lähtenyt innokkaimpien peesiin. Ennen ensimmäistä huoltoa 166 km:n voittaja Juuso Simpanen ohitti letkan puoliksi ojan puolelta sellaisella vauhdilla, etten tiedä olisinko pysynyt perässä edes maastopyörällä.  

Nuts Ylläs Pallas 2021, kuva ja kansikuva: Rami Valonen

Huollossa oli tarjolla urheilujuomaa, suklaata, banaania, vihreitä kuulia, suolakurkkuja ja sipsejä. Napsin tasaisesti kaikkea, täytin juomarakon ja lötköpullot ja jatkoin melko nopeasti matkaa. Pian huollon jälkeen alkoikin ensimmäinen kunnon nousu kohti Pyhäkeron huippua. Juoksu vaihtui sauvakävelyksi ja pikkuhiljaa puurajan jäätyä taakse näkyvillä oli silmänkantamattomiin erämaata lähes joka suuntaan. Jatkoin päättäväisesti ja reippaalla tahdilla kohti huippua ja koholla olleet sykkeet laskivat sopivasti satunnaisten valokuvaushetkien aikana. Pyhäkeron huipun jälkeen reitti lähti laskemaan kohti Sioskurua melko jyrkkänä, mutta kuitenkin juostavana. Oman mausteensa juoksuun toi 4-5 vierekkäin kiemurtelevaa polkua, joista piti vauhdissa arvioida helpoiten juostava polku. Tarkkailin sivusilmällä mitä polkuja edessäni juoksevat valitsivat ja päättelin sen perusteella valitsinko saman vai eri polun. Näiden alamäkivoittoisten osuuksien aikana oikeiden polkujen valitseminen oli mielestäni yllättävänkin tärkeää, sillä väärän polun valitsemalla tuli potkittua kiviä ja rytmi katosi. Aina helpommilla osuuksilla tankkasin energiaa ja nestettä, jota olin varannut mukaan reippaasti. Mukana oli kaksi puolen litran lötköpulloa vedelle, sekä 2,5-litrainen juomarakko Noshtin urheilujuomalle, Noshtin vauhtikarkkeja, pussillinen Panttereita, pari patukkaa Snickersiä ja Marsia sekä merisuolaa kramppien varalle. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti siten, että saisin vähintään 60 g hiilihydraatteja tunnissa. Olin asettanut kellon muistuttamaan asiasta 20 min välein ja uskon, että tuosta olikin merkittävää hyötyä, sillä varsinkaan päivän loppupuolella ei enää tehnyt mieli syödä mitään ja sen varjolla olisi tullut helposti jätettyä syömiset ja juomiset vähemmälle ja kuukahdettua johonkin pusikkoon.  

Sioskurun jälkeen noustiin vielä pieni nousu Siosvaaralle, josta lasketeltiin pitkä ja loiva lasku kohti Ketomellaa, joka ei kuulu varsinaiseen kuulu Hetta-Pallas –vaellusreittiin, mutta oli lisätty kisareittiin siksi, että se oli autolla saavutettavissa ja sinne saatiin siten järjestettyä kisan toinen huoltopaikka. Tässä vaiheessa taivalta oli takana n. 32 km ja olin yllättävän hyvävoimainen. Tällä kertaa pidin huollossa hieman pidemmän paussin säätäen varusteitani ja syöden eväitä puunrungon päällä istuen. Kastelin myös pääni viilennykseksi, samoin kuin kaikissa muissa paikoissa, joissa siihen oli mahdollisuus. Päivä oli kuuma ja pään kastelu jääkylmällä vedellä piristi oloa selvästi. Huollon jälkeen matka jatkui kohti Hietajärveä, johon perheeni oli tullut uskollisesti kannustamaan. Pienen “juoksuhiekkapolun” jälkeen bongasin tutut hahmot Hietajärven rannasta ja poikkesin polulta kohti rantaa, jossa lapset viettivät uintihetkeä. Lapset kävivät kärkkäästi karkkieni kimppuun ja vaihdossa sain puurosmoothien, joka maistui yllättävän hyvältä. Onnistunut vaihtokauppa siis! Ketomellan lenkki oli muuten aika tylsä ja metsän suojassa hyttyset, mäkäräiset ja  muut pirulaiset kävivät armotta kimppuun. Kisan jälkeen jalat varsinkin jalat olivat aivan täynnä verisiä puremia ja syytän siitä tätä nimenomaista Ketomellan lenkkiä.  

Hietajärvellä

Seiposelle noustessa matkaa oli takana hieman vajaat 40 km, ja tälläkin kertaa kisan heikoin hetki sattui näille kilometreille. Himoksella kanttasin neljänkympin kohdalla omaan höntyilyyni, enkä enää saanut energioita takaisin ylös, vaan vaikka maaliin selvisinkin, tuli loppumatkasta tuskainen. Toki silloin myös kipeytynyt nilkka vaivasi. Tällä kertaa koin olevani muuten ihan hyvävoimainen, mutta oikean jalan sisäreisi alkoi kramppaamaan jyrkässä ylämäessä niin voimakkaasti, että oli pakko pysähtyä ja pitää ylimääräinen huoltotauko. Join reilusti, imeskelin merisuolakiteitä ja venyttelin ja ravistelin jalkaa. Pikaisen tunnustelun jälkeen jalka tuntui taas toimivan, joten jatkoin matkaa, mutta Himoksen kanttauksesta oppineena kevensin hieman vauhtia ja kisan loput ylämäet kiipesin lyhyemmällä askelluksella.  

Seiposelta laskettiin Hannukuruun, jossa kastelin pääni ja täytin lötköpullot ja juomarakon purosta. Juomatäydennystä ei järjestäjän puolesta ollut tarjolla enää Ketomellan huollon jälkeen, joten en uskaltanut juosta purojen ohi täyttämättä juomavarastoja. Vaikka join kisan aikana n. 9 litraa vettä ja urheilujuomaa, pysähdyin puun taakse vain kerran, joten nesteet imeytyivät hyvin ja hiki virtasi. Ehkä olisi voinut juoda enemmänkin.. Reitti jatkui Hannukurusta Suastunturin yli kohti edessä siintävää ja kunnioitusta herättävää Lumikeroa ja sen pitkää nousua. Tiesin, että loppumatkan ajan edessä tulisi olemaan pelkkää kivikkoista ylä- tai alamäkeä joten pyrin juoksemaan tässä vaiheessa kaikki loivemmat kohdat. Pallaksen loppulaskua lukuun ottamatta kisan viimeiset alle kymmenen minuutin kilometrit kellotin tällä Lumikeron nousua edeltävällä osuudella.  

Lumikeron nousu selvitettiin muutaman kanssakilpailijan kanssa yhteistuumin vetovuoroja vaihdellen. Vaikka kaikki tuntui keskittyvän tiukasti omaan etenemiseensä, eikä tässä vaiheessa liiemmin tarinaa isketty, niin silti ainakin itselle jäi vahvasti sellainen tunne, että työtä tehtiin yhdessä, ja ainakin omaa matkantekoa tämä ryhmässä eteneminen helpotti. Yleensä en kisojen aikana ole kovin puheliaalla päällä ja juoksenkin mieluusti yksin, mutta jollain tavalla varsinkin rankemmat ylämäet on helpompi nousta porukalla. Kilometrejä oli tässä vaiheessa takana jo 50 ja olo oli edelleen kummallisen hyvä. Etenin varsinkin ylämäet omaan tasooni nähden hyvää tahtia ja nautin siitä mitä olin tekemässä. Vaikka kuljettu matka tuntui jo kropassa, niin nautin jopa niistä heikommista hetkistä.  

Lumikeron ja Vuontiskeron jälkeen jatkettiin jyrkkää alamäkeä Montellin kodalle ja siitä Nammalankurun ja Rihmakurun jälkeen kohti viimeistä isoa haastetta, Taivaskeroa. Taivaskero oli siintänyt horisontissa kymmenien kilometrien ajan, mutta vihdoin alettiin olla oikeasti lähellä maalia. Vaikka kisajärjestäjä oli armeliaasti piirtänyt reitin kiertämään Taivaskeron varsinaisen huipun, oli viimeinen nousu silti pitkä ja väsyttävä. Tilanne oli haastava myös psykologisesti, sillä vaikka tähän saakka olin tullut onnistuneesti askel kerrallaan, nyt näin lähellä maalia mieli kulki jo muutaman askeleen edellä. Sitten tuli ne pirulliset valehuiput. Useamman kerran erehdyin luulemaan nousun pian taittuvan ja lähdin jo mielessäni rallattelemaan alamäkeä kohti maalia, mutta valehuipun jälkeen edessä odotti taas uusi kivihelvetti. Tiesin jo etukäteen tekeväni viimeisistä kilometreistä hankalampia haistamalla maalin ennenaikaisesti, mutten silti voinut tilanteelle mitään. Ihmeellinen on ihmismieli.    

Viimein olin saavuttanut pisteen, jossa ylämäki muuttui alamäeksi ja rakkakivikko kivituhkatuksi poluksi. Vaikka olin unelmoinut tästä hetkestä viime kilometrien ajan, ei alamäkijuoksu todellakaan ollut mitään paraatimarssia. Jalat tuntuivat painavilta ja etureisiä poltti, mutta pakottauduin kuitenkin juoksemaan. Maalin lähestyessä alkoi myös ihmisiä olla reitin varrella enemmän ja sain heidän kannustuksestaan ihan konkreettisesti lisää voimaa. Ilman heitä olisin varmasti vaihtanut jossain vaiheessa kävelyksi, mutta nyt jaksoin jatkaa juoksua maaliin asti. Maalisuoralta bongasin etukäteen räikeän ylioptimistisina suoriutumiseeni suhtautuneet Tommin ja Saaran, jotka olivat odotelleet maaliintuloani jo neljättä tuntia. Tällä kertaa Tommin peräänkuuluttama aikataulu jäi haaveeksi, mutta kiitos kuitenkin luottamuksesta ja kyydistä takaisin mökille! Viimein, 11 tuntia ja 15 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen ylitin maalilinjan väsyneenä mutta onnellisena. Olin tyytyväinen suoriutumiseeni, sillä pysyin toimintakuntoisena koko matkan ajan ja sain aikaiseksi hyvinkin ehjän juoksun. Voi sanoa, että kaikki onnistui ja jotenkin nautin kaksin verroin niistä asioista, jotka silloin vuonna 2019 ensimmäisessä kisassani saivat minut koukuttumaan tähän lajiin. Vielä tätä kirjoittaessanikin pystyn kokemaan kisan aikana kokemiani tunteita uudelleen, enkä usko, että tulen niitä unohtamaan myöhemminkään. Vahvoja kokemuksia ja suuria tunteita. Nyt ymmärrän, että siihen taitaakin kiteytyä aika iso osa koko touhun viehätyksestä.  

Kiitos vielä NUTSin poppoolle, kanssakilpailijoille ja kotiväelle unohtumattomasta kokemuksesta! Tästä on hyvä lähteä kohti seuraavia haasteita.  

Mikael 

Share: