Tällä kertaa koneen ääreen pääsee kirjoittamaan mieheni, joka osallistui tänä vuonna NUTS Ylläs Pallaksen 66 kilometrin kisaan. Olin itsekin ilmoittautunut tähän kisaan, mutta koska lastenhoitoapu jäi matkasta, saimme vetää pitkää tikkua siitä, kumpi meistä juoksee ensin. Oikeastaan siitä asiasta ei tarvinnut edes keskustella, en olisi pystynyt tällaiseen suoritukseen ainakaan yksin, joten paikka oli itseoikeutetusti mieheni. Hän suoriutui toisesta ultramatkastaan mahtavasti ja nyt on hänen vuoro kertoa kisaraporttinsa tässä. 🙂

NUTS Ylläs-Pallas, Hetta-Pallas 66 km

Osallistuin heinäkuun alkupuolella NUTSin järjestämään Hetta-Pallas -polkujuoksukisaan ja lupasin Annan pyynnöstä kirjoitella tähän blogiin pienen reportaasin kisasta. Täytyy heti näin alkajaisiksi mainita, että vaikka olen päässäni vaellellut tuota samaista polkua kisan jälkeen päivittäin, jätetään silti huomattava mahdollisuus sille, että ylä- ja alamäet pehmensivät jalkojen lisäksi päätäni, joten joitain muistiharhoja saattaa esiintyä.  

Ensin kuitenkin pientä pohjustusta: Olen aivan tavallinen 31-vuotias perheellinen mies. Urheilutaustaa on jääkiekon puolelta, mutta juokseminen vapaaehtoisesti ei kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kiinnostanut juuri lainkaan. Vuonna 2014 polveni operoitiin aika isosti ja pitkän kuntoutuksen jälkeenkin vaikutti, ettei juokseminen kuntoilumielessä onnistuisi enää ollenkaan. Jotenkin päädyin kuitenkin kokeilemaan polkujuoksua ja huomasin, että pehmeän maastonpohjan ja epäsäännöllisen askelluksen takia polvi kesti juoksua poluilla, ja luonnossa juokseminen oli muutenkin yllättävän mielekästä. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät ja polvi alkoi kestää paremmin ja paremmin, ja vuonna 2019 löysin itseni tilanteesta, että olin ilmoittautunut vaimoni vanavedessä NUTS Ylläs-Pallaksen 37 km:n kisaan. Tavoitteena meillä molemmilla oli selvitä urakasta ehjinä aikarajan puitteissa maaliin ja näin myös kävi. En kuitenkaan etukäteen arvannut, että nauttisin niin paljon polkujuoksutapahtuman yhteisöllisyydestä, yleisön ja kanssakilpailijoiden tsempeistä, kisan fyysisestä ja mentaalisesta rasituksesta sekä itsensä ylittämisen tunteesta. Jo maalissa tiesin, että tätä halusin lisää. Nälkähän kasvaa syödessä, joten seuraavaa kesää varten tähtäin laitettiin ensimmäiseen ultramatkaan ja koronan peruttua NUTS YPH:n kesältä 2020 juoksin ensimmäisen ultramatkani Himos Traililla (52 km). Osallistumisoikeus kesän 2020 peruuntuneesta Hetta-Pallas (66 km) -kisasta siirrettiin kesään 2021 ja se oli seuraava haasteeni.  

Kisaan valmistautumisestani voin paljastaa sen verran, että talvikauden osalta luotin hyväksi havaittuun, vallankumoukselliseen off season -menetelmääni. Talven aikana ei juuri tullut juostua ja salillakin kävin vain harvakseltaan, koska taktiikkanani oli säästellä voimia tulevaan kesään. Vietin siis n. 5 kk:n mittaisen ankaran voimiensäästelykauden. Keväällä oli aika kaivaa taas lenkkarit esille ja suunnata poluille, toki edelleenkin juoksumääräni vastasi murto-osaa monen muun harrastajan määristä, joten taktiikkani voi tiivistää joko muotoon ”vähän mutta laadukkaasti” tai ”vähän”. Poikkeuksena oikeastaan vain Annan kanssa muutamaan otteeseen juostut pidemmät lenkit ja kerran taisin käydä Öjbergetillä tunkkaamassa ja juoksemassa portaita vähän reilummin. Siitä huolimatta olin kuitenkin ennen kisaa luottavainen ja päätin jo hyvissä ajoin, etten keskeyttäisi kisaa muuten kuin pakon edessä.  

Ylläkselle saavuimme keskiviikkona, torstai meni kisatavaroita pakatessa ja energiaa sekä nestettä tankatessa ja perjantaina oli sitten kisan vuoro. Startti oli Enontekiön Hetasta, jonne huristeltiin busseilla Ylläkseltä. Parin tunnin ajomatkan jälkeen oli vielä n. tunti aikaa huoltaa varusteita, käydä vessassa, syödä eväitä tai ottaa vaikka pikku huilit Hetan koulun pihalla, joka toimi lähtöpaikkana. Paikalla oli 66 km:n juoksijoiden lisäksi 166 km:n juoksijat, joiden startti oli 20 min 66 km:n jälkeen. Klo 12 sitten kajahti lähtökäsky ja reilu 600 juoksijaa lähti lehmänkellojen soidessa kohti Pallasta. Reitin alkuosa ensimmäiseen huoltoon (Pyhäkero, 11,4 km) saakka juostiin asfaltti- ja hiekkateitä, joten vaikka olin päättänyt ottaa alun todella rauhallisesti, juoksin kisan nopeimmat kilometrit tällä pätkällä. Ensimmäiseen huoltoon asti jonomuodostelma oli vielä aika tiivis ja piti olla tarkkana, että malttoi mennä omaa tahtia eikä lähtenyt innokkaimpien peesiin. Ennen ensimmäistä huoltoa 166 km:n voittaja Juuso Simpanen ohitti letkan puoliksi ojan puolelta sellaisella vauhdilla, etten tiedä olisinko pysynyt perässä edes maastopyörällä.  

Huollossa oli tarjolla urheilujuomaa, suklaata, banaania, vihreitä kuulia, suolakurkkuja ja sipsejä. Napsin tasaisesti kaikkea, täytin juomarakon ja lötköpullot ja jatkoin melko nopeasti matkaa. Pian huollon jälkeen alkoikin ensimmäinen kunnon nousu kohti Pyhäkeron huippua. Juoksu vaihtui sauvakävelyksi ja pikkuhiljaa puurajan jäätyä taakse näkyvillä oli silmänkantamattomiin erämaata lähes joka suuntaan. Jatkoin päättäväisesti ja reippaalla tahdilla kohti huippua ja koholla olleet sykkeet laskivat sopivasti satunnaisten valokuvaushetkien aikana. Pyhäkeron huipun jälkeen reitti lähti laskemaan kohti Sioskurua melko jyrkkänä, mutta kuitenkin juostavana. Oman mausteensa juoksuun toi 4-5 vierekkäin kiemurtelevaa polkua, joista piti vauhdissa arvioida helpoiten juostava polku. Tarkkailin sivusilmällä mitä polkuja edessäni juoksevat valitsivat ja päättelin sen perusteella valitsinko saman vai eri polun. Näiden alamäkivoittoisten osuuksien aikana oikeiden polkujen valitseminen oli mielestäni yllättävänkin tärkeää, sillä väärän polun valitsemalla tuli potkittua kiviä ja rytmi katosi. Aina helpommilla osuuksilla tankkasin energiaa ja nestettä, jota olin varannut mukaan reippaasti. Mukana oli kaksi puolen litran lötköpulloa vedelle, sekä 2,5-litrainen juomarakko Noshtin urheilujuomalle, Noshtin vauhtikarkkeja, pussillinen Panttereita, pari patukkaa Snickersiä ja Marsia sekä merisuolaa kramppien varalle. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti siten, että saisin vähintään 60 g hiilihydraatteja tunnissa. Olin asettanut kellon muistuttamaan asiasta 20 min välein ja uskon, että tuosta olikin merkittävää hyötyä, sillä varsinkaan päivän loppupuolella ei enää tehnyt mieli syödä mitään ja sen varjolla olisi tullut helposti jätettyä syömiset ja juomiset vähemmälle ja kuukahdettua johonkin pusikkoon.  

Sioskurun jälkeen noustiin vielä pieni nousu Siosvaaralle, josta lasketeltiin pitkä ja loiva lasku kohti Ketomellaa, joka ei kuulu varsinaiseen kuulu Hetta-Pallas –vaellusreittiin, mutta oli lisätty kisareittiin siksi, että se oli autolla saavutettavissa ja sinne saatiin siten järjestettyä kisan toinen huoltopaikka. Tässä vaiheessa taivalta oli takana n. 32 km ja olin yllättävän hyvävoimainen. Tällä kertaa pidin huollossa hieman pidemmän paussin säätäen varusteitani ja syöden eväitä puunrungon päällä istuen. Kastelin myös pääni viilennykseksi, samoin kuin kaikissa muissa paikoissa, joissa siihen oli mahdollisuus. Päivä oli kuuma ja pään kastelu jääkylmällä vedellä piristi oloa selvästi. Huollon jälkeen matka jatkui kohti Hietajärveä, johon perheeni oli tullut uskollisesti kannustamaan. Pienen “juoksuhiekkapolun” jälkeen bongasin tutut hahmot Hietajärven rannasta ja poikkesin polulta kohti rantaa, jossa lapset viettivät uintihetkeä. Lapset kävivät kärkkäästi karkkieni kimppuun ja vaihdossa sain puurosmoothien, joka maistui yllättävän hyvältä. Onnistunut vaihtokauppa siis! Ketomellan lenkki oli muuten aika tylsä ja metsän suojassa hyttyset, mäkäräiset ja  muut pirulaiset kävivät armotta kimppuun. Kisan jälkeen jalat varsinkin jalat olivat aivan täynnä verisiä puremia ja syytän siitä tätä nimenomaista Ketomellan lenkkiä.  

Seiposelle noustessa matkaa oli takana hieman vajaat 40 km, ja tälläkin kertaa kisan heikoin hetki sattui näille kilometreille. Himoksella kanttasin neljänkympin kohdalla omaan höntyilyyni, enkä enää saanut energioita takaisin ylös, vaan vaikka maaliin selvisinkin, tuli loppumatkasta tuskainen. Toki silloin myös kipeytynyt nilkka vaivasi. Tällä kertaa koin olevani muuten ihan hyvävoimainen, mutta oikean jalan sisäreisi alkoi kramppaamaan jyrkässä ylämäessä niin voimakkaasti, että oli pakko pysähtyä ja pitää ylimääräinen huoltotauko. Join reilusti, imeskelin merisuolakiteitä ja venyttelin ja ravistelin jalkaa. Pikaisen tunnustelun jälkeen jalka tuntui taas toimivan, joten jatkoin matkaa, mutta Himoksen kanttauksesta oppineena kevensin hieman vauhtia ja kisan loput ylämäet kiipesin lyhyemmällä askelluksella.  

Seiposelta laskettiin Hannukuruun, jossa kastelin pääni ja täytin lötköpullot ja juomarakon purosta. Juomatäydennystä ei järjestäjän puolesta ollut tarjolla enää Ketomellan huollon jälkeen, joten en uskaltanut juosta purojen ohi täyttämättä juomavarastoja. Vaikka join kisan aikana n. 9 litraa vettä ja urheilujuomaa, pysähdyin puun taakse vain kerran, joten nesteet imeytyivät hyvin ja hiki virtasi. Ehkä olisi voinut juoda enemmänkin.. Reitti jatkui Hannukurusta Suastunturin yli kohti edessä siintävää ja kunnioitusta herättävää Lumikeroa ja sen pitkää nousua. Tiesin, että loppumatkan ajan edessä tulisi olemaan pelkkää kivikkoista ylä- tai alamäkeä joten pyrin juoksemaan tässä vaiheessa kaikki loivemmat kohdat. Pallaksen loppulaskua lukuun ottamatta kisan viimeiset alle kymmenen minuutin kilometrit kellotin tällä Lumikeron nousua edeltävällä osuudella.  

Lumikeron nousu selvitettiin muutaman kanssakilpailijan kanssa yhteistuumin vetovuoroja vaihdellen. Vaikka kaikki tuntui keskittyvän tiukasti omaan etenemiseensä, eikä tässä vaiheessa liiemmin tarinaa isketty, niin silti ainakin itselle jäi vahvasti sellainen tunne, että työtä tehtiin yhdessä, ja ainakin omaa matkantekoa tämä ryhmässä eteneminen helpotti. Yleensä en kisojen aikana ole kovin puheliaalla päällä ja juoksenkin mieluusti yksin, mutta jollain tavalla varsinkin rankemmat ylämäet on helpompi nousta porukalla. Kilometrejä oli tässä vaiheessa takana jo 50 ja olo oli edelleen kummallisen hyvä. Etenin varsinkin ylämäet omaan tasooni nähden hyvää tahtia ja nautin siitä mitä olin tekemässä. Vaikka kuljettu matka tuntui jo kropassa, niin nautin jopa niistä heikommista hetkistä.  

Lumikeron ja Vuontiskeron jälkeen jatkettiin jyrkkää alamäkeä Montellin kodalle ja siitä Nammalankurun ja Rihmakurun jälkeen kohti viimeistä isoa haastetta, Taivaskeroa. Taivaskero oli siintänyt horisontissa kymmenien kilometrien ajan, mutta vihdoin alettiin olla oikeasti lähellä maalia. Vaikka kisajärjestäjä oli armeliaasti piirtänyt reitin kiertämään Taivaskeron varsinaisen huipun, oli viimeinen nousu silti pitkä ja väsyttävä. Tilanne oli haastava myös psykologisesti, sillä vaikka tähän saakka olin tullut onnistuneesti askel kerrallaan, nyt näin lähellä maalia mieli kulki jo muutaman askeleen edellä. Sitten tuli ne pirulliset valehuiput. Useamman kerran erehdyin luulemaan nousun pian taittuvan ja lähdin jo mielessäni rallattelemaan alamäkeä kohti maalia, mutta valehuipun jälkeen edessä odotti taas uusi kivihelvetti. Tiesin jo etukäteen tekeväni viimeisistä kilometreistä hankalampia haistamalla maalin ennenaikaisesti, mutten silti voinut tilanteelle mitään. Ihmeellinen on ihmismieli.    

Viimein olin saavuttanut pisteen, jossa ylämäki muuttui alamäeksi ja rakkakivikko kivituhkatuksi poluksi. Vaikka olin unelmoinut tästä hetkestä viime kilometrien ajan, ei alamäkijuoksu todellakaan ollut mitään paraatimarssia. Jalat tuntuivat painavilta ja etureisiä poltti, mutta pakottauduin kuitenkin juoksemaan. Maalin lähestyessä alkoi myös ihmisiä olla reitin varrella enemmän ja sain heidän kannustuksestaan ihan konkreettisesti lisää voimaa. Ilman heitä olisin varmasti vaihtanut jossain vaiheessa kävelyksi, mutta nyt jaksoin jatkaa juoksua maaliin asti. Maalisuoralta bongasin etukäteen räikeän ylioptimistisina suoriutumiseeni suhtautuneet Tommin ja Saaran, jotka olivat odotelleet maaliintuloani jo neljättä tuntia. Tällä kertaa Tommin peräänkuuluttama aikataulu jäi haaveeksi, mutta kiitos kuitenkin luottamuksesta ja kyydistä takaisin mökille! Viimein, 11 tuntia ja 15 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen ylitin maalilinjan väsyneenä mutta onnellisena. Olin tyytyväinen suoriutumiseeni, sillä pysyin toimintakuntoisena koko matkan ajan ja sain aikaiseksi hyvinkin ehjän juoksun. Voi sanoa, että kaikki onnistui ja jotenkin nautin kaksin verroin niistä asioista, jotka silloin vuonna 2019 ensimmäisessä kisassani saivat minut koukuttumaan tähän lajiin. Vielä tätä kirjoittaessanikin pystyn kokemaan kisan aikana kokemiani tunteita uudelleen, enkä usko, että tulen niitä unohtamaan myöhemminkään. Vahvoja kokemuksia ja suuria tunteita. Nyt ymmärrän, että siihen taitaakin kiteytyä aika iso osa koko touhun viehätyksestä.  

Kiitos vielä NUTSin poppoolle, kanssakilpailijoille ja kotiväelle unohtumattomasta kokemuksesta! Tästä on hyvä lähteä kohti seuraavia haasteita.  

Mikael 

Kaupallinen yhteistyö Kolme Cosmeticsin kanssa

Kesäloman reissut alkaa olla meidän perheen osalta reissattu, ja aika mukava määrä erilaisia aktiviteettejä onkin kesän aikana tullut koettua. Osa retkistä on suuntautunut huvilalle, osa muualle Suomeen ja tuli tässä yksi telttaretkikin tehtyä! Olemme uineet kylpylässä ja käyneet vesipuistossa pulikoimassa ja peseytyminen onkin aina hyvin iso osa reissuja ja retkiä, varsinkin lasten kanssa tahmakäpäliä on tullut pestyä hyvin usein. Minulla on tämän kesän aikana ollut testissä kaksi erilaista palasaippuan säilytysratkaisua Kolme Cosmeticsilta ja molemmat olen todennut toimiviksi ja helposti kuljetettaviksi.

Totesin jo pari vuotta sitten Kolme Cosmeticsin saippuat erinomaisiksi ja olenkin niitä säännöllisesti käyttänyt muun perheen kanssa. Tuolloin sain kokeiluun ensimmäisen version palasaippua-pussukasta, tästä postauksesta voi lukea siitä enemmän. Tänä vuonna heille on tullut myyntiin Kosmetiikka mehiläisvahakääre, joka sopii hyvin palasaippuoiden tai voiteiden säilytykseen. Kolme Cosmeticsin mehiläisvahakääreet ovat helppokäyttöisiä ja ne ovat valmistettu kierrätyskankaasta Suomessa. Käytän kotona muutenkin mehiläisvahakääreitä elintarvikkeiden säilytykseen, mutten ollut tullut ajatelleeksi, että niitähän voisi käyttää myös saippuakotelona! Kääre on ollut käytössä koko kesän, eikä se ole mennyt miksikään reissurymyissä! Mehiläisvahakääreen voi pestä haalealla vedellä, mutta kuumuudelle sitä ei kannata altistaa.

Toinen ihana uutuus on Matka-niminen saippuakotelo, joka on valmistettu yhteistyössä Väylä ry:n kanssa. Täytyy todeta, että kaikista kokeilemistani saippuakoteloista tämä miellyttää itseäni kaikista eniten. Tähän koteloon mahtuu useampikin saippua tai shampoo ja sinne voi laittaa saippuat märkinäkin. Kotelon voi ripustaa roikkumaan ja saippuat kuivuvat siellä. Kotelo ei päästä läpi vettä eikä saippuaa ja jos se tulee tahraiseksi, sen voi aivan hyvin huuhdella vedellä. Se, että Matkan valmistuksessa on tuettu kehitysvammaisten työllistymistä, eli pussit on ommeltu käsityönä Suomessa, on aivan mahtava juttu ja tuollaiset asiat vaikuttavat minun ostopäätöksiin positiivisella tavalla. Kotimaisuus ja kestävä kehitys ovat minun arvolistallani korkealla ja mielestäni Kolme Cosmetics vastaa näihin arvoihin hyvin.

Säilytysratkaisujen lisäksi olen testannut myös uutta palavoidetta ja voidemaista deodoranttia. En ollut itse kuullut palamuodossa olevasta voiteesta ja olin tosi iloinen päästessäni mukaan testiryhmään. Minulla oli testissä Oat+Sweet Basil voidepala, joka on suunnattu kosteuttamaan kuivaa ihoa. Kotimainen kaura ja mehiläisvaha hoitaa kuivaa ja herkkää ihoa, ja basilika ja laventeli antavat voiteelle kivan tuoksun. Tuotetta on helppo käyttää, palasta sulaa käsiin rasvaa ja siitä sitten iholle. Rasva sopii hyvin myös lasten ihoille, jota meidän käyttämä aurinkorasva kuivatti kovasti.

Kovaan testiin joutui myös Toxfree deodoranttivoide, kun kesän lämpötilat huitelivat yli hellelukemien monena viikkona putkeen. Olen testannut monia luonnonkosmetiikan deodorantteja ja tämä kuuluu kyllä kärkikastiin. Täytyy nyt sanoa vielä se, että se, mikä toimii minulle, ei välttämättä toimi muille. Eikä tämä deodorantti täysin estä hikoilua, mutta auttaa ihoa pysymään kuivempana ja ehkäisee haitallisia hajuja. Minulla oli testissä teepuuta sisältävä voide, jota voi käyttää niin miehet, kuin naisetkin. Deovoide on riittoisa, avattuna se säilyy vähintään 6 kk ja pidempäänkin, jos käyttää tuotetta aina puhtain käsin. Sitä otetaan pieni nokare sormenpäihin ja hierotaan kainaloihin. Tässä tuotteessa on käytetty soodaa valmistuksessa, joka ei välttämättä sovi kaikille. Kolme Cosmeticsin deodoranteissa sooda on hieman helpommin siedettävämmässä muodossa, mutta jos on sille yliherkkä, kannattaa kainalot pestä aina yöksi. Tämän deodorantin kanssa aion jatkaa kokeilua, toivottavasti se toimii myös syksyn ja talven stressaavissa tenttitilanteissa..

Mielestäni Kolme Cosmetics on monipuolinen kosmetiikkavalmistaja ja muitakin tuotteita löytyy moneen makuun ja tarpeeseen. Meidän perheen tarpeisiin on ainakin löytynyt sopivat tuotteet ja ne ovat aina mukana meidän tulevillakin reissuilla. Toivottavasti sinäkin löydät omasi!

Ihanaa syyskesää!

Koko meidän perhe haaveili koiranpennusta pitkän aikaa ja vihdoin koitti se aika, kun meidän taloudessa asustaa oma koira. Meillä aikuisilla oli pitkään mielessä koiran hankinta, mutta odottelimme vain ”oikeaa aikaa”, mikä sen sitten ikinä määritteleekään, mutta se koitti meille nyt. Etsimme pitkään meille sopivaa koirarotua ja viimein löysimme meille täydellisen tuntuisen koirarodun, Walesinspringerspanielin. Kuluneiden kuukausien perusteella ainakin rodun kuvaus on osunut oikeaan ja miten ihana pentulainen meille saapuikaan.

Walesinspringerspanieli on erään kuvauksen mukaan vahva, iloinen, huumorintajuinen ja hyvin toimelias. Se on ystävällinen, ei yhtään aggressiivinen eikä hermostunut. Tämä kuvaus sai meidät ihastumaan tähän koirarotuun ja koiran ulkonäkö puna-valkoisine turkkeineen sai meidät vakuuttuneiksi, että perheestämme puuttuu tällainen ilopilleri. Koska koiranpennuilla on tälläkin hetkellä kova kysyntä, aloitimme pennun etsinnän lähettämällä sähköpostia kenneleihin, jotka kasvattavat Walesinspringerspanieleita. Muutamalta tulikin vastaus, ettei pentuja ole saatavilla, mutta Rocbeen kenneliin oli tulossa monta pentuetta kevään aikana ja uusia pentuja vielä sitten myöhemmin kesällä. Laitoimme kaiken sen hetkisen toivon tähän kenneliin ja olimmekin heihin yhteydessä säännöllisesti. Olimme sopineet kasvattajan kanssa aina uudesta soittoajasta, jota sitten odoteltiin kuin kuuta nousevaa. Hänellä ei ollut luvata meille pentua heti, koska kiinnostuneita perheitä oli tosi monia. Kuitenkin kun syntyneiden pentujen pääluvut oli laskettu, liikeni meillekin yksi pieni pallero. Siinä vaiheessa uskalsimme kertoa lapsillekin, että meille on oikeasti saapumassa oma pieni pentulainen.

Kennel Rocbee sijaitsee Vaalassa, josta sitten saimme huhtikuun lopulla hakea pennun kotiin. Jälleen vallitseva maailmantilanne pisti peliin omansa, joten tapasimme kasvattajan vasta hakutilanteessa. Olimme kuitenkin olleet etäpalaverissa ennen pennunhakua, jolloin kävimme läpi kaikki rodunomaiset sairaudet ja muut huomioon otettavat asiat. He lähettivät meille etukäteen pentuoppaan tutustuttavaksi ja siitä on ollut meille kyllä hyötyä! Kaikki hommat sujui kennelin kanssa oikein mainiosti, ja vielä kun haimme pentua saimme istua alas ja kysellä kaikkea, mikä mieleen oli juolahtanut.

Ennen pennun saapumista kotiin, olimme piilottaneet kaikki mahdolliset sähköjohdot ja muut vaaranpaikat pois näkyviltä. Myös kolmikerroksisen rintamamiestalomme portaikot ovat pennulle vaarallisia, mutta onneksi paikoillaan ovat vielä lasten taaperoajoilta jääneet turvaportit! Olemme rajanneet pennun tilan alakertaan, jossa on olohuone, eteinen, keittiö ja makuuhuone. Kuisti on myös kovassa käytössä, sillä hurrikaanin lailla riehuva piraijapentu käy siellä vähän väliä jäähyttelemässä ja saa rauhoittumisen jälkeen palata muiden pariin. Aika kultaa jo tässä vaiheessa muistot, vaikka Redi on ollut meillä vasta 3 kuukautta, mutta ne alun riehumiset ovat hetkeksi ainakin jääneet pois. Redi (Rocbee Jack Sparrow) on nyt 5 kuukautta ja tällä hetkellä vaihtaa hampaitaan, joten pureskelun ja lelujen vetämisen tarve on kova. Pienet piraijahampaat alkavat olla poissa, joten naskalit eivät enää pureudu akillesjänteeseen illan viimeisinä tunteina. Iltavilli on koiranpennulla samanlainen, kun meidän 3,5 ja kohta 6 vuotiaalla on ollut (ehkä ne on jäämässä pois?), joten jäähy kutsuu pentulaista, jos ei muu auta.

Kennelistä varoiteltiin rodun eroahdistuksesta ja siitä, miten etätyö-ajan koirilla voi tulla vaikeuksia sinä päivänä, kun töihin ja kouluihin taas palataan. Olin ensimmäisen kuukauden kotiopiskelijana, joten kasvattaja kehotti meitä pitämään pennun nukkumassa itsekseen, jotta oppii olemaan yksin. Ensimmäisten viikkojen ajan Redi nukkui meidän kanssa makuuhuoneessa pentuhäkissä, mutta reipas pentulainen kiipesi jo toisena yönä pois häkistään.. Rajasimme pennun nukkumatilan makuuhuoneeseen ja pentu oppikin hyvin nukkumaan kokonaisia öitä aika nopeasti. Jossain vaiheessa siirsimme Redin kuistille nukkumaan, jossa hän sitten nukkui tyytyväisenä aamuun saakka. Redi palasi jossain vaiheessa meidän makuuhuoneeseen sillä verukkeella, että kun puhuttiin nukkumaanmenosta niin viisas pentu paineli makkariin ja meni maate. Koitimme tällaista järjestelyä ja sillä tiellä ollaan!

Sisäsiistiksi opettelu on sujunut hyvin, on ollut tosi helppoa opettaa koira tekemään tarpeensa ulos, kun olin ensimmäisen kuukauden kotona ja pystyin päästämään pennun ulos jokaisen ruokailun ja unien jälkeen. Olemme aidanneet meidän pihan, joten pentu on turvallista päästää siihen tarpeilleen ja telmimään. Kotona ei ole tullut vahinkoa pitkään aikaan, mutta yökylässä ollessa niitä saattaa vielä tulla. Olen kuitenkin tosi ylpeä pennusta, joka hienosti hoksasi tämän homman. Sanomalehdet ja pissa-alustat pennunryökäles pisti tuhannen päreiksi, joten niistä oli oikeastaan vain haittaa. 😀

Redin kanssa on kiva puuhata kaikenlaista, ainut murheenkryyni tällä hetkellä on hihnassa vetäminen. Täytyy varmaan ilmoittautua pentukurssille, jos sieltä saisi vinkkejä tähän puuhaan. Kaikkea muutakin opeteltavaa on tietysti paljon, esille jäävät kengät ja varsinkin tupsulliset lippikset ovat koiranpennun mielestä vastustamattomia. Samoin takan rappaus, sohvatyynyt, (villa)sukat, lasten pehmolelut ja niin edelleen. Mutta pikkuhiljaa me opimme toisistamme ja opimme löytämään oikeat tavat kommunikoida. Me olemme käyneet pennun kanssa uimassa, telttaretkellä, lapissa ja veneilemässä, kaikkeen pentu lähtee aina innolla mukaan. Kirjoitan vielä myöhemmin uuden postauksen meidän puuhista pennun kanssa. Meidän suureksi onneksi naapurissa asustelee lähes saman ikäinen pentu, jonka kanssa Redi pääsee painimaan useasti. Onni on taas jälleen kerran ihana Asevelikylän naapurusto.