Lapin reissusta ja polkujuoksukisasta alkaa olla viikko takana ja palautuminen on sillä mallilla, että tekisi mieli lähteä lenkille, joten nyt onkin hyvä aika kerrata tämänvuotisen kisan tapahtumat. Osallistuin Ylläksen maisemissa kisattavaan polkujuoksukisaan, jossa kipitellään (ja raahustetaan) ympäri Äkäslompolon ja Ylläksen maisemia. Kisan järjestää Northern Ultra Trail Service ja tämä kisaviikonloppu on yksi osakilpailu. Muita kisoja järjestetään esimerkiksi Karhunkierroksen maisemissa ja Pyhällä. Meidän kohteeksi valikoitui Nuts Ylläs Pallas, koska tapaamme muutenkin käydä tällä alueella kesäisin. Tämänkertainen kisa oli minun toinen 37 km kisani samoissa maisemissa, joten tiesin suurinpiirtein, mitä odottaa, ainakin reitin suhteen.

Tarkoitukseni oli osallistua Hetta-Pallas reitillä juostavaan kisaan jo viime kesänä, mutta kantapäävamma olisi estänyt kisani kokonaan. Pandemia iski ja koko kisa siirrettiin tälle kesälle. Tavoitteena oli edelleen juosta 66 km kisa, mutta lähdimmekin reissuun vain omalla perheellä ja siinä vaiheessa lastenhoitovuorot jaettiin kovakuntoisempi pidemmälle reitille ja minä sitten tälle lyhyemmälle. Minusta ei olisi ollut juoksemaan noin pitkää matkaa ilman mieheni tukea, joten silläkin varjolla luovutin mielelläni hänelle ensimmäisen juoksuvuoron ja siitä hän saa kertoa myöhemmin blogissani itse. 🙂

37 kilometrin kisa alkoi lauantaina puolenpäivän maissa ja tämä aika sopii minulle kaikista parhaiten. Sain syötyä hyvän aamupalan ja tankkailtua nestettä vielä aamusella, jotta jaksaisin läpi kuuman kisapäivän. Juoksupäivälle osui tällä kertaa n. 28 asteen helle, joka ei ollut mikään paras vaihtoehto. Onneksi pidemmät kisat alkoivat hieman viileämmissä asteissa. Kisa alkoi Jounin kaupalta, jossa oli myös kisakeskus. Numerolaput haettiin paikanpäältä jo aiemmin ja paikalla oli silloin varustemyyjiä. Tänä vuonna tartuin tarjouksiin ja hankin itselleni uudet juoksukengät seuraavia matkoja varten. Numeroiden hausta saimme mukaamme kannustuskellot, joita lapset kilkuttelivat ahkerasti juoksijoille.

Reitti oli tosiaan sama kuin kaksi vuotta sitten, mutta olin kyllä autuaasti unohtanut ne ensimmäiset 15 kilometriä, jotka juostiin Ylläsjärven hiihtokeskukselle. Polulle paistoi kokoajan aurinko ja suurin osa matkasta oli nousua. Tai ainakin se siltä tuntui. Odottelin juoksukoneen käynnistymistä sellaiset 10 kilometriä, joiden jälkeen totesin, että tänään se tuskin käynnistyy ollenkaan. Tiedossa oli henkinen taisto, jotta pääsisin edes maaliin.

Tankkailin eväitä aina tunnin välein, koitin saada syötyä, koska tiesin että noutaja tulee, jos lisää energiaa ei tule. Minulla oli eväinä taatelia, Nosht:in vauhtikarkkeja, Mars-patukka ja Tuttifrutti choco pussin herkkuja. Näitä kaikkia olin testaillut aiemminkin, joten tiesin että niitä pystyy syömään vauhdissa. Lisäksi juomapussissa minulla oli Nosht:in urheilujuomaa ja lötköpullossa vettä. Suolaakin kului, minulla oli pikkupussissa merisuolakiteitä, joita napsin aina välillä, jottei rupeaisi kramppaamaan. Syöminen oli niin kuumalla aika vaikeaa, mutta yritin kuitenkin jotain saada syödyksi. Huoltopisteitä oli reitin varrella kaksi, ensimmäinen 17 kilometrin kohdalla ja toinen n. 22 km kohdalla. Niissä täytin juomarakon, sekä söin sipsejä ja suolakurkkuja. Omia eväitä oli ihan liikaa, mutta se voi johtua siitä, ettei melkein mitään saanut syötyä..

Huoltopisteiden väli tuntuu lyhyeltä, mutta niiden välissä ylitettiin Yllästunturi joka oli aikamoinen koetus. Eräs kanssakilpailija totesikin että on tämäkin maailmanlopun meininkiä, kun ihmiset raahustaa eteenpäin täällä kuumuudessa. Siltä se kieltämättä tuntuikin, mutta kanssakilpailijoiden tsemppi ja kauniit maisemat auttoivat kuitenkin jaksamaan. Ylhäällä huipulla oli yleisöä kellojen kanssa kannustamassa, mikä toi hirveästi voimaa. Perheeni oli myöskin tullut ylös kannustamaan, he tosin tulivat sinne Gondolilla ja tiedustelivatkin samantien, että mikä äiti sulla kesti. 😀

Kun muistelee edellistä kisaa, Ylläksen ylittäminen ei juurikaan tuntunut pahalta ja alaspäin meno sujui kevyesti juosten, mutta nyt ei ollut puhettakaan juoksemisesta alaspäin. Yllästunturin jälkeen oli odotettavissa omat lempparimaisemat ja retkipaikat, joita olin odottanut ja joissa tiesin olevan niitä helpompia pätkiä juostavaksi. Meidän lempipaikkoja Äkäslompolossa on Varkaankurun luontopolku ja olikin ihana päästä juoksemaan sitä pitkin. Toinen huolto oli luontokeskus Kellokkaalla, missä jouduin vähän paikkailemaan rakkoja, jotta pysytin jatkamaan matkaa.

Siitä eteenpäin oli myöskin helppoa maastoa aina Kesängille asti, mikä kuuluu myös meidän vakiopaikkoihin. Keräilin henkisiä voimavaroja matkalla kohti Kesänkitunturia, koska tiedossa oli viimeinen paha koetus. Sen jälkeen homma olisi lähes pelkkää alamäkeä ja tasaista pätkää, mutta ensin piti kiivetä Pirunkuru rakkakivikkoa pitkin ylös. Olen muutamaan kertaan kiivennyt sinne, eikä se koskaan ole ollut helppoa. Lähdin kiipeämään yhden 160 km matkan kisaajan kanssa yhtä matkaa ja hänen kanssaan tuli vaihdettua muutama sana. Siinä vaiheessa ei tullut mieleen ruveta valittamaan, kuinka puhki itse on, kun takana oli vajaa 30 km ja toisella jo 150 km.. Juttelimme kiipiessämme niitä näitä ja oli tosi mukava hetki. Hänestä sai hyvän peesin hetkeksi ja toivottavasti myös toisinpäin. Jouduin itse jäämään vetämään happea jossain välissä matkaa ja hän paineli eteenpäin. On ne kovia miehiä ja naisia, jotka tuon matkan taittoivat!

Pirunkurun jälkeen avautui aivan mahtavat maisemat ja rakkakivikko jatkui jonkun matkaa. Sain juostua aika hyvin alaspäin ja olin tsempannut itseäni jo etukäteen henkisesti, että unohtaisin vielä hetkeksi sen maalin. Matkaa maaliin oli tässä vaiheessa noin kuusi kilometriä ja viime kisassa koin tässä vaiheessa ne rankimmat hetket, kun maali alkoi oikeasti jo lähentyä. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, ehkä siksi, koska vaikeuksia oli ollut koko kisan ajan. Juoksin sen minkä jaksoin ja välillä jouduin kävelemään. Jalat eivät olleet hapoilla, mutta jonkun verran tuntui jo kipua. Kantapäävammasta ei onneksi ollut tietoakaan ennenkuin matkaa oli jäljellä pari kilometriä.

Viimeisen kilometrin kohdalla tuli sellainen helpotus ja vähän liikutus, että tein sen ja pystyin siihen yksin. Rankkaa ja kamalaa oli, mutta pääsin maaliin! Pelkäsin etukäteen, että pää ei kestäisi ja haluaisin luovuttaa. Luovuttaminen ei kuitenkaan olisi ollut vaihtoehto, vaan halusin selvittää tämän kisan. Olin ajatellut ennen kisaan lähtöä alittavani viime kertaisen ajan 6.11, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Ajalla 7.12 en päässyt edes lähelle, mutta harmitus tästä on yllättävän pieni. Saan kuitenkin olla ylpeä siitä, että olin mukana kisassa ja selvisin kunnialla maaliin. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja ja haaveissa siintää edelleen se ensimmäinen ultramatka. Katsotaan, mille matkalle seuraavaksi ilmoittaudun!