Meillä alkoi yliopistossa kurssi nimeltä Hållbar utveckling, eli kestävä kehitys varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Aivan ihana kurssi, vaikka luentoja on takana vasta yksi. Tällainen kurssi antaa todennäköisesti minulle hurjan paljon inspiraatiota ja tietoa siitä, miten voin vahvistaa ja kehittää lasten luontosuhdetta. Ensimmäisten tehtävien joukossa oli kirjoittaa essee omasta luontosuhteesta, miten se luonto vaikuttaa minuun ja minkälaisissa paikoissa viihdyn mieluiten. Lisäksi piti miettiä, miten voisin tulevassa työssäni hyödyntää näitä asioita. Tälle tehtävälle oli annettu vastaustilaa vain 1 sivu, vaikka kerrankin olisin voinut tuottaa tekstiä enemmänkin! Ruotsiksi kirjoittaminen on yleensä hieman työn takana, varsinkin akateeminen teksti ruotsiksi tuottaa välillä tuskaa, mutta tämä pieni tekstinpätkä syntyi hujauksessa. Sitä kirjoitellessani pohdin omaa luontosuhdettani ja halusin tulla tänne vielä jatkamaan aiheesta.

Aloitin tekstini kertomalla, miten retkeilemme koko perheen voimin, lähes jokaisessa säässä. Eniten haluan, että lapseni saavat hyvän luontosuhteen ja kunnioittavat luontoa ja elämää maapallolla. He ovat niitä, jotka tulevat asustamaan tällä maapallolla kauemmin kuin me. Haluan näyttää, että luonnossa on hyvä olla ja onhan se useimmiten niin, että luonnossa ollessa kaikki ovat rauhallisempia ja kiukut ja (pukemis)takut unohtuvat hetkessä. Joskus toki tuntuu siinä lähtökaaoksessa siltä, ettei retkelle lähtö voi olla tällaisen takkuamisen arvoista, mutta kyllä se sitä on. Onhan se ihan fakta, että metsässä ja luonnossa oleilu laskee stressitasoja. Luin tästä aiheesta kirjan nimeltä Terveysmetsä, josta sain faktaa tueksi. Olen aina kokenut, että luonnossa olo helpottaa, siksi varsinkin syksyn synkeimpiin aikoihin ja pitkän talven (onneksi nyt on lumi maassa) avuksi tapaan lenkkeillä meren rannalla. Vaasassa on pitkä pätkä pyörätietä meren äärellä, joka on lempireittini täällä.

Meri on minulle turvapaikka. Me olemme viettäneet todella paljon aikaa meren äärellä ihan pienestä saakka ja siksi hakeudunkin aina meren äärelle, kun tarvitsen selkeyttä ajatuksiin tai kaipaan vain jotain kaunista. Kevättalvisin on parasta luistella tai potkutella merenjäällä ja ai että sitä hetkeä, kun meri näkyy ensimmäisiä kertoja jään väistyessä. Asuessamme mieheni kanssa Tampereella, tuntui että ei saanut samalla tavalla happea, kuin rannikolla. Tämä on asia, jonka luultavasti vain rannikolla kasvanut ymmärtää. Ne hetket, kun kävimme Vaasassa ja merituuli puhalsi keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa, oli parhaita hetkiä. Ja myös yksi suuri syy muuttaa takaisin kotiin. Hetkeäkään ei ole kaduttanut.


Meri antaa meille myös ruokaa, kalastamme keväisin, jotta meillä olisi ruokaa pakkaseen. Saamme luonnosta myös muuta ruokaa ja luonnon avulla voimme viljellä itse osan ruuastamme. Keräämme metsästä ja suolta marjoja ja poimimme sieniä. Kotipihassamme on omenapuita, sekä luumu- ja päärynäpuu (jälkimmäinen ei tosin vielä tuota satoa). Viljelemme pienellä kasvimaallamme juureksia ja kasviksia ja sillä lailla voimme näyttää lapsille, miten paljon ruuan pöytään saaminen vaatii.


Esikuvani luonnon suhteen on minun mummo ja paappa. He ovat aina viljelleet tai keränneet suurimman osan omasta ruuastaan. Enää he eivät sitä tee, mutta paappa lähtee silti meidän kanssa metsään näyttämään niitä parhaita paikkoja, mistä voi sieniä löytää. Vietin heidän mökillään paljon aikaa pienenä ja osallistuin heidän kanssa kasvimaa-hommiin. Eihän se pienenä (tai teininä) aina niin mukavaa ollut kykkiä nyppimässä rikkaruohoja, mutta nyt sen huomaa, miten arvokasta tämä tieto on!

Lempipaikakseni kirjoitin meren, metsän, lapin luonnon ja vuoret. Vuorille nyt ei päästä, mutta silti ne aina siintää mielessä. Luonnosta on niin moneksi ja on ihanaa, että lapsemmekin viihtyvät luonnossa. Välillä on hankalia hetkiä, niitä tulee missä vaan. Seuraavaa luontohetkeä odotellessa, nyt on ainakin hyvät hanget vaikka hiihtoretkelle.
