Taivaskeron kierros Pallaksella

Olemme onnekkaita, kun pääsemme suhteellisen usein käymään Lapissa. Tämän on mahdollistanut minun hoitovapaani, sekä mökki, jota saa usein lainata. Tänä syksynä tilanne oli eri, kun minä aloitin opiskelut, eikä arkivapaita enää ole. Olin jo (pitkin hampain) hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän perhe tänä vuonna Lapin ruskaa näe, mutta ei mennyt montaa minuuttia siitä, kun sain vihreää valoa harjoitteluni hyväksilukemiselle, kun olin jo henkisesti alkanut pakata retkikamoja. Olihan siinä vielä mutkia matkassa, mutta edes se pieni mahdollisuus päästä nauttimaan Lapin luonnosta piristi kummasti.

Pääsimme onneksemme tänäkin syksynä kokemaan Lapin kauniin ruskan ehkä hieman myöhemmin, kuin aikaisempina vuosina, mutta tällä viikolla maaruska oli todella kaunista. Puissa ei ollut enää paljon lehtiä, mutta tätä me lähdimmekin tällä kertaa hakemaan. Reissumme viimeisenä päivänä päätimme lähteä Pallakselle, koska puuton tunturimaisema veti kaikkia retkeilijöitä puoleensa. Arvelimme, että lapsetkin jaksaisivat retkeillä täällä, olimmehan ajatelleen kiertää Vatikurun luontopolun, joka on noin 3,5 km mittainen ja suhteellisen helppokulkuista.

Pallakselle päästyämme ilma oli kaunis, hieman sumuinen, mutta värit korostuivat tässä ihanassa syysilmassa. Luontokeskus oli auki, joten kävimme kurkkaamassa sisällä ja tietysti vessassa, olihan Äkäslompolosta jonkun verran matkaa tänne.. Vierailijoita pyydettiin käyttämään sisällä maskia ja käsidesiä oli tarjolla ja tätä pyyntöä noudatimme mielellämme.

Virallisia taukopaikkoja ei Vatikurun luontopolun varrella ole, mutta vanhan porokämpän rappusilla sai nautittua ihanan eväshetken. Meillä oli eväät ruokatermarissa ja kyllä taas maistui eväät hyviltä luonnon helmassa. Nautiskelimme viimeisestä retkipäivästä taukopaikalla kaikessa rauhassa, kunnes joku sanoi ääneen sen mitä minäkin olin miettinyt: Mitä jos sittenkin kierrettäisiin Taivaskeron kierros? Nopea arviointi eväiden ja juomisten riittävyydeksi ja pieni haastattelu 5-vuotiaalta, jaksaisikohan hän lähteä valloittamaan tuota tunturia, joka juuri ja juuri näkyy sumun läpi. Hän vastasi myönteisesti ja meillä oli evästä riittämiin niin päätimme lähteä nousemaan vielä korkeammalle.

Taivaskeron kierroksella on mittaa n. 8 kilometriä, joten pieni lisäeväs, jonka voi sujauttaa pienille retkeilijöille (ja aikuisille) pitää hyvän retkimielen korkealla. Pähkinät, kuivahedelmät, keksit, suklaa, kaikki nämä ovat mainioita mukanapidettäviä, joista saa varmasti lisää virtaa. Meitä oli mukana 4 aikuista, joten kaikilla ei ollut kantamusta selässä ihan tarkoituksella. Mieheni kantoi pikkusiskoa rinkan kyydissä ja Mikaelin vanhemmat kantoivat (nyt jo tyhjemmät) päiväreput, joten minä pystyin tarpeen tullen nappaamaan isoveljen reppuselkään, jos jalat väsyivät. Jonkunlaisia pätkiä kannoin pikkumiestä selässäni, kunnes hänen jalkansa taas jaksoivat kipittää ylämäkeen. Katselimme matkalla poroja ja etsimme luonnosta eri värejä ja pidimme mielenkiintoa retkeilyyn yllä erilaisilla tehtävillä. Ei saa koskea maahan-leikki oli ylempänä rakkakivikossa aika helppo toteuttaa tällä kertaa.. Söimme leikisti jopa lähestyvää pilvenhattaraa ja ihmettelimme, kuinka olemme niin korkealla että olemme ihan pilvessä.

Sumun seasta löysimme niin sanotun puolen välin, kun tulimme Olympiatulen muistomerkille. Siellä otimme muutaman kuvan, nappasimme pientä suupalaa ja aika nopeasti lähdimme laskeutumaan alaspäin. Huipulla oli kova tuuli, eikä maisemat juuri avautuneet meille, joten halusimme tuulen suojaan. Pienintä kyytiläistä (joka nukahti viimeisellä pätkällä) suojasimme lisälämmikkeillä. Välillä pilvet rakoilivat ja saimme nähdä upeita maisemia ympärillämme, mutta hyvin vähäisesti. Taivaskeron huipulta laskeuduttiin alaspäin ja virallinen polku olisi jatkanut eteenpäin, mutta me halusimme tulla kurua pitkin alas ja etsimmekin aikaisemmin näkemämme polun, mitä lähdimme sitten laskeutumaan. Tämä olisi ollut siinä sumussa hankalampaa, jos emme olisi kiertäneet tätä samaista reittiä aiemmin, joten tiesimme suurinpiirtein, mihin suunnistaa.

Kurun pohjalla mutkitteli pieni puro, jota seurailimme pitkän tovin. Kun pikkusisko heräsi päiväuniltaan, pidimme pientä evästaukoa, jonka jälkeen neitikin halusi kävellä loppumatkan. Siinä sitä sitten käveltiin selkä kyyryssä valmiina nappaamaan hänet kiinni, jos hän horjahtaisi ja tipahtaisi puroon.. Aikalailla vakain askelin hänkin taivalsi eteenpäin, isoveljen hyppelyt aiheutti ehkä enemmän päänvaivaa minulle, mutta kuivin jaloin selvittiin! Kurussa oli aivan ihana kävellä ja ihastella niitä kaikkia värejä, mitä luonnossa oli. Ylempänä ei ollut juuri näkyvyyttä niin nautimme tästä väriloistosta hieman alempana. Söimme matkan varrella mustikoita, puolukoita ja kaarnikoita niin lapsetkin jaksoivat taas eteenpäin.

Nousimme alhaalta kurusta takaisin Vatikurun luontopolulle ja kipittelimme porokämpälle etsimään geokätkön, jonka olimme aiemmin unohtaneet katsoa. Siitä takaisin luontokeskukselle ja autolle olikin pelkkää alamäkeä, jonka lapset melkein juoksivat. Ei voi kun ihmetellä sitä sitkeyttä ja voimaa, mikä näissä kahdessa on. Olimmehan retkeilleet jo monena päivänä ja aina vaan he jaksoivat iloisin mielin. Pallaksella käynti kruunasi meidän ihanan ruskareissun ja tällä sitä taas jaksaa, ainakin sinne seuraavaan sesonkiin!