Retken paras hetki on usein eväshetki. Joskus tulee jopa lähdettyä retkelle niinsanotusti eväät edellä, kuten kävi viime viikonlopun retkellä. Makkarat tai kasvismakkarat on toki hyvä ja odotettu eväs meilläkin, muttei sitä ihan jokaisella retkellä viitsi syödä, koska kyllä siihenkin kyllästyy. Paitsi ehkä lapset.. Kuitenkin, ajattelin tässä postauksessa jakaa meidän retkiruokia, jotka on helppo valmistaa paikanpäällä, kunhan ne ensin esivalmistelee kotona.

Kuten mainittu, viime viikonloppuna idea retkelle lähdöstä tuli eväiden ansiosta. Meidän oli tarkoitus syödä seuraavana päivänä uuniperunoita päivälliseksi, mutta ajatus ulkonasyömisestä rupesi kutkuttamaan niin, että valmistimme perunat ja täytteen jo illalla ja laitoimme odottelemaan jääkaappiin seuraavaa päivää varten. Oli mainio ilma, joten suuntasimme meren rannalle, Björköbyn Vikarskatin luontopolulle. Täältä löytyy postaus tuosta reitistä!

Uuniperunat oli jo valmiiksi foliossa ja kanssaretkeiijät olivat jo sytyttäneet nuotion, joten perunat vain nuotioon (ei tarvita edes ritilää) ja odottelemaan lämpiämistä. Samalla keittelimme nuotiokahveja ja lapset tutkivat ympäristöä. Lasten perunat oli hieman pienempiä ja valmistuivat nopeammin, joten saivat aloittaa syömisenkin aiemmin, mikä on ihan kätevää, koska pikkusiskoa tarvitsee retkiruokailussa hieman auttaa. Perunan kanssa meillä oli savusiikatahnaa, eli savustettua siikaa, ruohosipulia, sitruunaa ja ranskankermaa sekaisin. Ai että! Kaveriksi nappasin mukaan vielä aiemmin avatun Cavi Art-purkin, eli merilevää, joka muistuttaa ulkomuodoltaan mätiä, ja joka maistuu ihanan suolaiselta. Näiden lisäksi mukana oli mummin tekemää jälkkärikakkua ja mukavat kanssaretkeilijät antoivat meidänkin lapsille muutaman paahdetun vaahtokarkin jälkkäriksi. Retkeily on ihanaa!

Retkiruuaksi sopii myös erinomaisesti täytetyt patongit, eli itsetehdyt subit. Täytteiksi käy mitä vaan, mikä ei säikähdä kuumennusta. Varsinkin syksyn retkillä on kiva syödä lämmintä ruokaa, joten kun patongin pakkaa vaikkapa folioon, voi senkin lämmittää nuotiolla. Täytteinä meillä on ollut erilaisia yhdistelmiä seuraavista: pinaatti, nyhtökaura, juusto, paprika, oliivi, sienet, kukkakaali, porkkana, tomaatti, maissi, oikeastaan mikä vaan, mikä maistuu. Mies ja lapset saattavat joskus laittaa kinkkua leivän väliin, jos on sattunut olemaan sellaista kotona. Salainen ainesosa on kastike, meillä on tällaisen evään kanssa mukana jokin salaatinkastike tai majoneesi, esimerkiksi chilimajoneesi on tähän hyvä! Lapset eivät kastikkeista piittaa, joten he syövät omansa ilman.

Erinomainen eväs on myös tortillat, varsinkin jos niitä on sattunut tekemään edellisenä iltana ja eväät saa kasattua jo olemassa olevista tähteistä (tätä sovelletaan myös noiden patonkien kanssa). Lapset saavat valita omat täytteet, tähänkään en laittaisi välttämättä kurkkua, jos siitä ei piittaa lämmitettynä. Nämäkin on hyvä kääriä vaikkapa siihen folioon, jotka saa vain laittaa nuotioon lämpiämään. Meillä ei muuten juuri käytetä foliota, mutta näissä retkiruuissa sitä kyllä kuluu.. Valmiit tortillapötköt kannattaa kuitenkin pakata vielä johonkin rasiaan tai pussiin niin ei salsat pääse valumaan repun pohjalle. Tortillat on siitä kivoja retkieväitä, kun niistäkin saa tehtyä jokaiselle omanlaisensa.

Toinen versio evästortilloista on quesadillat, jotka vaatii vähän enemmän mukaanvietävää ja paistinpannun. Ostimme alkukesästä pienen muurikan, joka on ollut kovassa käytössä retkillä. Kuskasimme täytteet mukanamme retkelle, ja jokainen sai paikanpäällä valita omat täytteensä ja ne paistettiin pannulla ihanan rapeiksi. En ole testannut näitä niin, että olisin tehnyt valmiiksi kotona, luulisi senkin toimivan. Tämä on ollut menestys lasten mielestä, joten kokeilemme tätä uudestaan jollain retkellä. Täytyy vain syödä tortilloita ensin. 🙂

Keväällä söimme muutamaankin eri otteeseen hodareita retkillä. Ensimmäisellä kerralla oli täytteenä sinappi ja ketsuppi, mutta seuraavalla kerralla otimme mukaan kurkkusalaattia ja sipulia ai että kun se maistui hyvältä! Kaupoista löytyy yksittäispakattuja hodareita nopeisiin tarpeisiin, mutta en ole varma onko niitä kasvisversiona. Jokatapauksessa, halvemmaksi tulee ostaa pussillinen hodarisämpylöitä ja paketillinen nakkeja. Lisäksi tulee vähemmän roskaa, mikä on aina hyvä.

Paistinpannun olemassaolo on tuonut lisää vaihtelua meidän retkiruokiin, sillä on paistettu niin pyttipannua, rieskapizzoja, pinaattilättyjä, kuin kalaakin. On ollut ihana löytää vaihtelua siihen ikuiseen makkaraan tai pelkkiin leipiin. Joskus nekin on toki kivoja, varsinkin sillon, kun jääkaapissa ei ole oikein mitään tai ei muuten vain jaksa. Jos kotona ei jaksa/kerkeä nähdä vaivaa eväiden eteen, voi kaupasta napata mukaansa vaikka vihiksiä koko porukalle. Nekin maistuu erinomaiselta retkillä! Ps. jos olet hakenut ruokaa kotiin esimerkiksi hampparipaikoista, on niiden mukanatulevat pussiketsupit erinomaisia retkillä!

Meillä on yleensä retkillä mukana myös jälkkärit, koska kyllähän se nyt kuuluu asiaan. Voisin niistäkin kirjoitella oman postauksen piakkoin. Maistuvia syysretkiä!

Ajatus luontolaatikosta on ollut mielessä jo vuoden ajan, kun vuoden 2019 Suomen Luonnonpäivänä kannustettiin ihmisiä tekemään oman versionsa Sibeliusboksista. Sibelius kantoi mukanaan tulitikkurasiaa, jossa oli mukana tuoretta sammalta ja neulasia, joita haistaessaan hän pääsi aina nopeasti metsän tunnelmaan, vaikka istuikin kirjoituspöytänsä ääressä. Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilta löytyy tästä lisää, pääset sinne tästä linkistä. Ensimmäisen version tästä laatikosta toteutettiin tämän vuoden ensimmäisellä perhepartiokerralla ja mielessäni kehittelin jo ideaa pidemmälle ja meidän perheelle vielä sopivammaksi: Mitä jos tekisimme oman Lappi-laatikon, jolloin pääsisimme helposti takaisin Lapin tunnelmiin.

Alkuperäisessä Sibeliusboksissa luonnosta kerätyt asiat on kerätty tulitikkurasiaan, mutta lasten kanssa olen huomannut toimivammaksi kerätä luonnon antimet johonkin hieman isompaan rasiaan tai laatikkoon. Isompi tulitikkurasia voisi olla hyvä, mutta minulla oli kotona valmiina eräs vanha puinen rasia, jolla ei vielä ollut käyttöä. Tämä rasia on minun mummun isän vanha, joten on ihana, että se pääsee käyttöön!

Keräsimme koko perheelle yhteisen rasian, johon jokainen sai tuoda mielestään tärkeitä asioita luonnosta. Lapset keräilivät luontonsa mukaisesti kiviä ja keppejä, ja taisivat napata mukaansa myös jäkälää. Laatikkoon päätyi lopulta pikkuneidin kivi, joka näytti hänestä jäänpalaselta, mikäs sen sopivampaa! Mitään näistä emme poimineet kansallispuiston alueelta. Tavoitteena oli löytää kaikki niin, ettei mistään tarvitse katkaista palaa, mutta suopursusta ja luhtavillasta taitoimme pienet palaset laatikkoon. Meidän laatikossa on näiden lisäksi havunneulasia, pala kanervaa, variksenmarjan ja puolukan varpu. Näitä katsoessa ja nuuhkiessa tulee hyvä mieli ja tuntuu, että Lappi ja luonto olisi nyt paljon lähempänä.

Olemme onnekkaita, kun pääsemme suhteellisen usein käymään Lapissa. Tämän on mahdollistanut minun hoitovapaani, sekä mökki, jota saa usein lainata. Tänä syksynä tilanne oli eri, kun minä aloitin opiskelut, eikä arkivapaita enää ole. Olin jo (pitkin hampain) hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän perhe tänä vuonna Lapin ruskaa näe, mutta ei mennyt montaa minuuttia siitä, kun sain vihreää valoa harjoitteluni hyväksilukemiselle, kun olin jo henkisesti alkanut pakata retkikamoja. Olihan siinä vielä mutkia matkassa, mutta edes se pieni mahdollisuus päästä nauttimaan Lapin luonnosta piristi kummasti.

Pääsimme onneksemme tänäkin syksynä kokemaan Lapin kauniin ruskan ehkä hieman myöhemmin, kuin aikaisempina vuosina, mutta tällä viikolla maaruska oli todella kaunista. Puissa ei ollut enää paljon lehtiä, mutta tätä me lähdimmekin tällä kertaa hakemaan. Reissumme viimeisenä päivänä päätimme lähteä Pallakselle, koska puuton tunturimaisema veti kaikkia retkeilijöitä puoleensa. Arvelimme, että lapsetkin jaksaisivat retkeillä täällä, olimmehan ajatelleen kiertää Vatikurun luontopolun, joka on noin 3,5 km mittainen ja suhteellisen helppokulkuista.

Pallakselle päästyämme ilma oli kaunis, hieman sumuinen, mutta värit korostuivat tässä ihanassa syysilmassa. Luontokeskus oli auki, joten kävimme kurkkaamassa sisällä ja tietysti vessassa, olihan Äkäslompolosta jonkun verran matkaa tänne.. Vierailijoita pyydettiin käyttämään sisällä maskia ja käsidesiä oli tarjolla ja tätä pyyntöä noudatimme mielellämme.

Virallisia taukopaikkoja ei Vatikurun luontopolun varrella ole, mutta vanhan porokämpän rappusilla sai nautittua ihanan eväshetken. Meillä oli eväät ruokatermarissa ja kyllä taas maistui eväät hyviltä luonnon helmassa. Nautiskelimme viimeisestä retkipäivästä taukopaikalla kaikessa rauhassa, kunnes joku sanoi ääneen sen mitä minäkin olin miettinyt: Mitä jos sittenkin kierrettäisiin Taivaskeron kierros? Nopea arviointi eväiden ja juomisten riittävyydeksi ja pieni haastattelu 5-vuotiaalta, jaksaisikohan hän lähteä valloittamaan tuota tunturia, joka juuri ja juuri näkyy sumun läpi. Hän vastasi myönteisesti ja meillä oli evästä riittämiin niin päätimme lähteä nousemaan vielä korkeammalle.

Taivaskeron kierroksella on mittaa n. 8 kilometriä, joten pieni lisäeväs, jonka voi sujauttaa pienille retkeilijöille (ja aikuisille) pitää hyvän retkimielen korkealla. Pähkinät, kuivahedelmät, keksit, suklaa, kaikki nämä ovat mainioita mukanapidettäviä, joista saa varmasti lisää virtaa. Meitä oli mukana 4 aikuista, joten kaikilla ei ollut kantamusta selässä ihan tarkoituksella. Mieheni kantoi pikkusiskoa rinkan kyydissä ja Mikaelin vanhemmat kantoivat (nyt jo tyhjemmät) päiväreput, joten minä pystyin tarpeen tullen nappaamaan isoveljen reppuselkään, jos jalat väsyivät. Jonkunlaisia pätkiä kannoin pikkumiestä selässäni, kunnes hänen jalkansa taas jaksoivat kipittää ylämäkeen. Katselimme matkalla poroja ja etsimme luonnosta eri värejä ja pidimme mielenkiintoa retkeilyyn yllä erilaisilla tehtävillä. Ei saa koskea maahan-leikki oli ylempänä rakkakivikossa aika helppo toteuttaa tällä kertaa.. Söimme leikisti jopa lähestyvää pilvenhattaraa ja ihmettelimme, kuinka olemme niin korkealla että olemme ihan pilvessä.

Sumun seasta löysimme niin sanotun puolen välin, kun tulimme Olympiatulen muistomerkille. Siellä otimme muutaman kuvan, nappasimme pientä suupalaa ja aika nopeasti lähdimme laskeutumaan alaspäin. Huipulla oli kova tuuli, eikä maisemat juuri avautuneet meille, joten halusimme tuulen suojaan. Pienintä kyytiläistä (joka nukahti viimeisellä pätkällä) suojasimme lisälämmikkeillä. Välillä pilvet rakoilivat ja saimme nähdä upeita maisemia ympärillämme, mutta hyvin vähäisesti. Taivaskeron huipulta laskeuduttiin alaspäin ja virallinen polku olisi jatkanut eteenpäin, mutta me halusimme tulla kurua pitkin alas ja etsimmekin aikaisemmin näkemämme polun, mitä lähdimme sitten laskeutumaan. Tämä olisi ollut siinä sumussa hankalampaa, jos emme olisi kiertäneet tätä samaista reittiä aiemmin, joten tiesimme suurinpiirtein, mihin suunnistaa.

Kurun pohjalla mutkitteli pieni puro, jota seurailimme pitkän tovin. Kun pikkusisko heräsi päiväuniltaan, pidimme pientä evästaukoa, jonka jälkeen neitikin halusi kävellä loppumatkan. Siinä sitä sitten käveltiin selkä kyyryssä valmiina nappaamaan hänet kiinni, jos hän horjahtaisi ja tipahtaisi puroon.. Aikalailla vakain askelin hänkin taivalsi eteenpäin, isoveljen hyppelyt aiheutti ehkä enemmän päänvaivaa minulle, mutta kuivin jaloin selvittiin! Kurussa oli aivan ihana kävellä ja ihastella niitä kaikkia värejä, mitä luonnossa oli. Ylempänä ei ollut juuri näkyvyyttä niin nautimme tästä väriloistosta hieman alempana. Söimme matkan varrella mustikoita, puolukoita ja kaarnikoita niin lapsetkin jaksoivat taas eteenpäin.

Nousimme alhaalta kurusta takaisin Vatikurun luontopolulle ja kipittelimme porokämpälle etsimään geokätkön, jonka olimme aiemmin unohtaneet katsoa. Siitä takaisin luontokeskukselle ja autolle olikin pelkkää alamäkeä, jonka lapset melkein juoksivat. Ei voi kun ihmetellä sitä sitkeyttä ja voimaa, mikä näissä kahdessa on. Olimmehan retkeilleet jo monena päivänä ja aina vaan he jaksoivat iloisin mielin. Pallaksella käynti kruunasi meidän ihanan ruskareissun ja tällä sitä taas jaksaa, ainakin sinne seuraavaan sesonkiin!

Minä pidän hirveästi kutomisesta eli neulomisesta ja sanoisin sen olevan minulle rentoutumiskeino ja myös erinomainen apuväline keskittymiseen. Tällä hetkellä opiskelen etänä, joka tarkoittaa paljon istumista koneen ääressä. Ensimmäisen vuoden opiskelijana olen ollut etuoikeutettu, sillä olen saanut olla myös kampuksella. Kuitenkin, keskittyminen ja istuminen vaatii paljon ja minä saan siihen avun kutomisesta. Esimerkiksi tämänkin villapaidan helman olen kutonut luennoilla, koska sopivan mittaisilla pyöröpuikoilla kutoessani minun ei tarvitse vilkaistakkaan neuletta, kun jokainen silmukka kudotaan oikein. Mitään vaativampaa en voi ottaa luentoneuleeksi, tarkoitus on kuitenkin keskittyä itse asiaan.

Tätä neuletta kudoin luennoilla sekä myös matkalla pohjoiseen, siinä oli monen monta tuntia aikaa kutoa uudelleen tätä paitaa.. Minulla oli liian pienet puikot tähän ja paita oli saajalleen liian pieni. Mitäpä en ollut ottanut isompia puikkoja, vaikka ohjeessa sanotaan! Tein paitaa aluksi 4,5 mm puikoilla, millä yleensä kudon islantilaiset ja ohjeessa kehoitettiin käyttämään 5 mm puikkoja.. Olisi (taas) vaan kannattanut uskoa.. Onni onnettomuudessa kuitenkin oli, että paidan saaja tuli kokeilemaan paitaa ennen kaarroketta, joten purin ainoastaan alaosan ja hihat. Vähän harmitti, mutta vielä kurjempaa olisi ollut antaa paita, joka ei istu. Hän on ulkoilmaihmisiä ja ahtaassa paidassa liikkuminen olisi ollut mahdotonta.

Ystäväni valitsi malliksi Dianna Wallan Skógafjall paidan ja kävimme paikallisessa lankakaupassa valitsemassa langat. Paita neulotaan Lettlopista, mikä ei blogiani lukeville varmaan tullut yllätyksenä, pidänhän eniten islantilaisten villapaitojen tekemisestä. Itse en niitä tarvitse niin monta, joten välillä inspiroidun vaatettamaan ystäviä ja sukulaisia. Ohje on maksullinen ja sen voi ostaa Ravelrystä. Ohjeet on englanniksi ja norjaksi ja vaikka ruotsi taipuukin mainiosti, kudon silti mielummin englanniksi.

Ohjeessa on ihanan pitkät resorit hihoissa ja helmassa ja ystäväni toiveiden mukaisesti tein hihoihin peukuille reijät. Päättelin 5 silmukkaa kierroksen alussa ja seuraavalla kierroksella loin viisi uutta silmukkaa tilalle. Tätä aion kokeilla myös seuraavaan omaan paitaani, mikäli sellaiselle ilmenee tarvetta (tai halua!). Hihoissa oli yllättävän vähän lisäyksiä, jos vertaa ohjeisiin, mitkä löytyy Islantilaisia neuleita – kirjasta, mikä oli aika mieluisaa vaihtelua. Ohjeesta poiketen tein osien liittämisen samalle kaapelille omalla totutulla tavalla, enkä tässä oikein seurannut ohjetta. Kainalosilmukat jätettiin auki ja silmukoitiin lopuksi kiinni.

Kaarroketta oli ihana kutoa, kuvio on mielestäni tosi kaunis. Kirjoneulekaaviossa oli näytetty erikseen, kumpi lanka dominoi, joten oli se oli mukava lisäys kaavioon! Pystyyhän sen itsekin päättelemään, mutta itse ainakin pidin tästä lisäyksestä. Niskaan tuli lyhennettyjä kerroksia, mikä ei ole niin ominaista niille paidoille, mitä olen aiemmin tehnyt, mutta se tuo lisämukavuutta paidalle, kun niska ei ole paljaana. Tämä on myös sellainen uusi asia, mitä aion käyttää seuraavassa islantilaisessa, kenelle se nyt sitten ikinä meneekään! Ihana projekti, saaja oli onnellinen ja niin minäkin. Suosittelen kovasti tätä mallia, se on aivan ihana!