Ajatus luontolaatikosta on ollut mielessä jo vuoden ajan, kun vuoden 2019 Suomen Luonnonpäivänä kannustettiin ihmisiä tekemään oman versionsa Sibeliusboksista. Sibelius kantoi mukanaan tulitikkurasiaa, jossa oli mukana tuoretta sammalta ja neulasia, joita haistaessaan hän pääsi aina nopeasti metsän tunnelmaan, vaikka istuikin kirjoituspöytänsä ääressä. Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilta löytyy tästä lisää, pääset sinne tästä linkistä. Ensimmäisen version tästä laatikosta toteutettiin tämän vuoden ensimmäisellä perhepartiokerralla ja mielessäni kehittelin jo ideaa pidemmälle ja meidän perheelle vielä sopivammaksi: Mitä jos tekisimme oman Lappi-laatikon, jolloin pääsisimme helposti takaisin Lapin tunnelmiin.

Alkuperäisessä Sibeliusboksissa luonnosta kerätyt asiat on kerätty tulitikkurasiaan, mutta lasten kanssa olen huomannut toimivammaksi kerätä luonnon antimet johonkin hieman isompaan rasiaan tai laatikkoon. Isompi tulitikkurasia voisi olla hyvä, mutta minulla oli kotona valmiina eräs vanha puinen rasia, jolla ei vielä ollut käyttöä. Tämä rasia on minun mummun isän vanha, joten on ihana, että se pääsee käyttöön!

Keräsimme koko perheelle yhteisen rasian, johon jokainen sai tuoda mielestään tärkeitä asioita luonnosta. Lapset keräilivät luontonsa mukaisesti kiviä ja keppejä, ja taisivat napata mukaansa myös jäkälää. Laatikkoon päätyi lopulta pikkuneidin kivi, joka näytti hänestä jäänpalaselta, mikäs sen sopivampaa! Mitään näistä emme poimineet kansallispuiston alueelta. Tavoitteena oli löytää kaikki niin, ettei mistään tarvitse katkaista palaa, mutta suopursusta ja luhtavillasta taitoimme pienet palaset laatikkoon. Meidän laatikossa on näiden lisäksi havunneulasia, pala kanervaa, variksenmarjan ja puolukan varpu. Näitä katsoessa ja nuuhkiessa tulee hyvä mieli ja tuntuu, että Lappi ja luonto olisi nyt paljon lähempänä.

Olemme onnekkaita, kun pääsemme suhteellisen usein käymään Lapissa. Tämän on mahdollistanut minun hoitovapaani, sekä mökki, jota saa usein lainata. Tänä syksynä tilanne oli eri, kun minä aloitin opiskelut, eikä arkivapaita enää ole. Olin jo (pitkin hampain) hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän perhe tänä vuonna Lapin ruskaa näe, mutta ei mennyt montaa minuuttia siitä, kun sain vihreää valoa harjoitteluni hyväksilukemiselle, kun olin jo henkisesti alkanut pakata retkikamoja. Olihan siinä vielä mutkia matkassa, mutta edes se pieni mahdollisuus päästä nauttimaan Lapin luonnosta piristi kummasti.

Pääsimme onneksemme tänäkin syksynä kokemaan Lapin kauniin ruskan ehkä hieman myöhemmin, kuin aikaisempina vuosina, mutta tällä viikolla maaruska oli todella kaunista. Puissa ei ollut enää paljon lehtiä, mutta tätä me lähdimmekin tällä kertaa hakemaan. Reissumme viimeisenä päivänä päätimme lähteä Pallakselle, koska puuton tunturimaisema veti kaikkia retkeilijöitä puoleensa. Arvelimme, että lapsetkin jaksaisivat retkeillä täällä, olimmehan ajatelleen kiertää Vatikurun luontopolun, joka on noin 3,5 km mittainen ja suhteellisen helppokulkuista.

Pallakselle päästyämme ilma oli kaunis, hieman sumuinen, mutta värit korostuivat tässä ihanassa syysilmassa. Luontokeskus oli auki, joten kävimme kurkkaamassa sisällä ja tietysti vessassa, olihan Äkäslompolosta jonkun verran matkaa tänne.. Vierailijoita pyydettiin käyttämään sisällä maskia ja käsidesiä oli tarjolla ja tätä pyyntöä noudatimme mielellämme.

Virallisia taukopaikkoja ei Vatikurun luontopolun varrella ole, mutta vanhan porokämpän rappusilla sai nautittua ihanan eväshetken. Meillä oli eväät ruokatermarissa ja kyllä taas maistui eväät hyviltä luonnon helmassa. Nautiskelimme viimeisestä retkipäivästä taukopaikalla kaikessa rauhassa, kunnes joku sanoi ääneen sen mitä minäkin olin miettinyt: Mitä jos sittenkin kierrettäisiin Taivaskeron kierros? Nopea arviointi eväiden ja juomisten riittävyydeksi ja pieni haastattelu 5-vuotiaalta, jaksaisikohan hän lähteä valloittamaan tuota tunturia, joka juuri ja juuri näkyy sumun läpi. Hän vastasi myönteisesti ja meillä oli evästä riittämiin niin päätimme lähteä nousemaan vielä korkeammalle.

Taivaskeron kierroksella on mittaa n. 8 kilometriä, joten pieni lisäeväs, jonka voi sujauttaa pienille retkeilijöille (ja aikuisille) pitää hyvän retkimielen korkealla. Pähkinät, kuivahedelmät, keksit, suklaa, kaikki nämä ovat mainioita mukanapidettäviä, joista saa varmasti lisää virtaa. Meitä oli mukana 4 aikuista, joten kaikilla ei ollut kantamusta selässä ihan tarkoituksella. Mieheni kantoi pikkusiskoa rinkan kyydissä ja Mikaelin vanhemmat kantoivat (nyt jo tyhjemmät) päiväreput, joten minä pystyin tarpeen tullen nappaamaan isoveljen reppuselkään, jos jalat väsyivät. Jonkunlaisia pätkiä kannoin pikkumiestä selässäni, kunnes hänen jalkansa taas jaksoivat kipittää ylämäkeen. Katselimme matkalla poroja ja etsimme luonnosta eri värejä ja pidimme mielenkiintoa retkeilyyn yllä erilaisilla tehtävillä. Ei saa koskea maahan-leikki oli ylempänä rakkakivikossa aika helppo toteuttaa tällä kertaa.. Söimme leikisti jopa lähestyvää pilvenhattaraa ja ihmettelimme, kuinka olemme niin korkealla että olemme ihan pilvessä.

Sumun seasta löysimme niin sanotun puolen välin, kun tulimme Olympiatulen muistomerkille. Siellä otimme muutaman kuvan, nappasimme pientä suupalaa ja aika nopeasti lähdimme laskeutumaan alaspäin. Huipulla oli kova tuuli, eikä maisemat juuri avautuneet meille, joten halusimme tuulen suojaan. Pienintä kyytiläistä (joka nukahti viimeisellä pätkällä) suojasimme lisälämmikkeillä. Välillä pilvet rakoilivat ja saimme nähdä upeita maisemia ympärillämme, mutta hyvin vähäisesti. Taivaskeron huipulta laskeuduttiin alaspäin ja virallinen polku olisi jatkanut eteenpäin, mutta me halusimme tulla kurua pitkin alas ja etsimmekin aikaisemmin näkemämme polun, mitä lähdimme sitten laskeutumaan. Tämä olisi ollut siinä sumussa hankalampaa, jos emme olisi kiertäneet tätä samaista reittiä aiemmin, joten tiesimme suurinpiirtein, mihin suunnistaa.

Kurun pohjalla mutkitteli pieni puro, jota seurailimme pitkän tovin. Kun pikkusisko heräsi päiväuniltaan, pidimme pientä evästaukoa, jonka jälkeen neitikin halusi kävellä loppumatkan. Siinä sitä sitten käveltiin selkä kyyryssä valmiina nappaamaan hänet kiinni, jos hän horjahtaisi ja tipahtaisi puroon.. Aikalailla vakain askelin hänkin taivalsi eteenpäin, isoveljen hyppelyt aiheutti ehkä enemmän päänvaivaa minulle, mutta kuivin jaloin selvittiin! Kurussa oli aivan ihana kävellä ja ihastella niitä kaikkia värejä, mitä luonnossa oli. Ylempänä ei ollut juuri näkyvyyttä niin nautimme tästä väriloistosta hieman alempana. Söimme matkan varrella mustikoita, puolukoita ja kaarnikoita niin lapsetkin jaksoivat taas eteenpäin.

Nousimme alhaalta kurusta takaisin Vatikurun luontopolulle ja kipittelimme porokämpälle etsimään geokätkön, jonka olimme aiemmin unohtaneet katsoa. Siitä takaisin luontokeskukselle ja autolle olikin pelkkää alamäkeä, jonka lapset melkein juoksivat. Ei voi kun ihmetellä sitä sitkeyttä ja voimaa, mikä näissä kahdessa on. Olimmehan retkeilleet jo monena päivänä ja aina vaan he jaksoivat iloisin mielin. Pallaksella käynti kruunasi meidän ihanan ruskareissun ja tällä sitä taas jaksaa, ainakin sinne seuraavaan sesonkiin!

Minä pidän hirveästi kutomisesta eli neulomisesta ja sanoisin sen olevan minulle rentoutumiskeino ja myös erinomainen apuväline keskittymiseen. Tällä hetkellä opiskelen etänä, joka tarkoittaa paljon istumista koneen ääressä. Ensimmäisen vuoden opiskelijana olen ollut etuoikeutettu, sillä olen saanut olla myös kampuksella. Kuitenkin, keskittyminen ja istuminen vaatii paljon ja minä saan siihen avun kutomisesta. Esimerkiksi tämänkin villapaidan helman olen kutonut luennoilla, koska sopivan mittaisilla pyöröpuikoilla kutoessani minun ei tarvitse vilkaistakkaan neuletta, kun jokainen silmukka kudotaan oikein. Mitään vaativampaa en voi ottaa luentoneuleeksi, tarkoitus on kuitenkin keskittyä itse asiaan.

Tätä neuletta kudoin luennoilla sekä myös matkalla pohjoiseen, siinä oli monen monta tuntia aikaa kutoa uudelleen tätä paitaa.. Minulla oli liian pienet puikot tähän ja paita oli saajalleen liian pieni. Mitäpä en ollut ottanut isompia puikkoja, vaikka ohjeessa sanotaan! Tein paitaa aluksi 4,5 mm puikoilla, millä yleensä kudon islantilaiset ja ohjeessa kehoitettiin käyttämään 5 mm puikkoja.. Olisi (taas) vaan kannattanut uskoa.. Onni onnettomuudessa kuitenkin oli, että paidan saaja tuli kokeilemaan paitaa ennen kaarroketta, joten purin ainoastaan alaosan ja hihat. Vähän harmitti, mutta vielä kurjempaa olisi ollut antaa paita, joka ei istu. Hän on ulkoilmaihmisiä ja ahtaassa paidassa liikkuminen olisi ollut mahdotonta.

Ystäväni valitsi malliksi Dianna Wallan Skógafjall paidan ja kävimme paikallisessa lankakaupassa valitsemassa langat. Paita neulotaan Lettlopista, mikä ei blogiani lukeville varmaan tullut yllätyksenä, pidänhän eniten islantilaisten villapaitojen tekemisestä. Itse en niitä tarvitse niin monta, joten välillä inspiroidun vaatettamaan ystäviä ja sukulaisia. Ohje on maksullinen ja sen voi ostaa Ravelrystä. Ohjeet on englanniksi ja norjaksi ja vaikka ruotsi taipuukin mainiosti, kudon silti mielummin englanniksi.

Ohjeessa on ihanan pitkät resorit hihoissa ja helmassa ja ystäväni toiveiden mukaisesti tein hihoihin peukuille reijät. Päättelin 5 silmukkaa kierroksen alussa ja seuraavalla kierroksella loin viisi uutta silmukkaa tilalle. Tätä aion kokeilla myös seuraavaan omaan paitaani, mikäli sellaiselle ilmenee tarvetta (tai halua!). Hihoissa oli yllättävän vähän lisäyksiä, jos vertaa ohjeisiin, mitkä löytyy Islantilaisia neuleita – kirjasta, mikä oli aika mieluisaa vaihtelua. Ohjeesta poiketen tein osien liittämisen samalle kaapelille omalla totutulla tavalla, enkä tässä oikein seurannut ohjetta. Kainalosilmukat jätettiin auki ja silmukoitiin lopuksi kiinni.

Kaarroketta oli ihana kutoa, kuvio on mielestäni tosi kaunis. Kirjoneulekaaviossa oli näytetty erikseen, kumpi lanka dominoi, joten oli se oli mukava lisäys kaavioon! Pystyyhän sen itsekin päättelemään, mutta itse ainakin pidin tästä lisäyksestä. Niskaan tuli lyhennettyjä kerroksia, mikä ei ole niin ominaista niille paidoille, mitä olen aiemmin tehnyt, mutta se tuo lisämukavuutta paidalle, kun niska ei ole paljaana. Tämä on myös sellainen uusi asia, mitä aion käyttää seuraavassa islantilaisessa, kenelle se nyt sitten ikinä meneekään! Ihana projekti, saaja oli onnellinen ja niin minäkin. Suosittelen kovasti tätä mallia, se on aivan ihana!

Esikoinen täytti 5 vuotta syyskuun puolenvälin tienoilla ja halusin tehdä hänelle villapaidan syntymäpäivälahjaksi. Edellisen paidan olin tehnyt jo pari vuotta sitten, joten tämä oli kyllä jo jäämässä lyhyeksi.. Esikoinen oli jossain vaiheessa kesää maininnut, että haluaisi samanlaisen villapaidan kuin isällään, joten tuumailujen jälkeen toimeen.

Kudoin miehelleni Vetur-nimisen paidan syntymäpäivälahjaksi ja siitä olen kirjoittanut oman postauksen, pääset lukemaan sen täältä. Vetur on Islantilaisia neuleita -kirjasta ja se on suunniteltu plötulopi-ohjeelle. Veturin kuvio täsmää Kambur-mallin kuvioon, molemmissa mallikerta on samanmittainen. Pienensin tällä tavalla jo aiemmin Afturin minikokoiseksi, joten ajattelin onnistuvani tälläkin kertaa. Olen tehnyt muutaman Kambur-paidan pojalleni, joten käytin hyväksitodettua mallia pohjana tässä uusimmassa paidassa. Hänelle tehdessä joudun aina soveltamaan hieman ohjeita, mutta se onneksi käy helposti.

Esikoiseni on kapeaa mallia, joten tein paidan 4-vuotiaan ympärysmitassa (joka sekin on hieman reilu), mutta pidensin hihat ja helmat hänen omien mittojen mukaan. Veturin kaarrokkeessa on muutama kerros enemmän, kuin mitä Kamburissa, mutta halusin paitaan hieman kasvunvaraa, joten kudoin kaarrokkeen kaikki kerrokset pieneen paitaan. Plötulopi on kaksinkerroin kudottuna paksumpaa ja käytin isompia puikkoja, joten lettlopilla tehtynä ja pienempiä puikkoja käyttämällä kaarrokkeesta tuli pikkuisen reilu, muttei kuitenkaan liian iso.

Haasteen tähän paidan tekemiseen toi se, että halusin tehdä sen salassa. Onneksi aloitin hyvissä ajoin, koska olin tuossa yliopiston alettua aika puhki enkä samalla tavalla jaksanut edes neuloa iltaisin.. Onnistuin kuitenkin pitämään tämän salassa ja rakkaan ilme oli kyllä palkitseva, kun sai synttäripäivänään vetää uuden villapaidan päälleen. Ihanaa, että pystyn toteuttamaan tällaisia toiveita. Nyt ilmojen viiletessä tulee paita kovaan käyttöön ja tällä hetkellä lomailemme Äkäslompolossa, jossa on jo hieman viielämpää, on kaikkien paidat käytössä! Tänään retkeilimme Kesänkitunturilla, kävimme Tahkokurun kodalla ja tämän kauniin ruskan keskellä nappasin nämä kuvatkin.

Värikästä syksyä!

Uusi kausi perhepartiossa on jälleen alkanut ja ensimmäinen kokoontumiskerta pidettiin Botnihallin laavulla. Olimme kuulleet, että laavu on aika uusi, muttemme löytäneet enempää tietoa paikasta, joten päätimme yhdessä toisen partio-ohjaajan kanssa käydä tutustumassa paikanpäällä, ennenkuin veisimme laumamme paikalle. Samalla saimme pienen pyörä- ja kävelylenkin arki-iltaan.

Laavu sijaitsee ihan Botniahalllin parkkipaikan tuntumassa, joten tähän pääsee myös esteettömästi retkeilemään vaikka rattaiden tai pyörätuolin kanssa. Laavu on iso, joten sinne mahtuu isompikin seurue viettämään vaikka iltaa eväiden kanssa. Laavulla on myös hormillinen tulisija, mutta puita ei varastossa ainakaan tällä kertaa ollut. Laavun edessä on kuntoilualue ja pururata lähtee ihan laavun vierestä.

Me nautimme metsän tarjoamista mahdollisuuksista leikkeihin ja kiipeilyihin, mutta pururadan varrella oli tasaisin väliajoin jonkunlainen kiipeilytehtävä tai este, joka täytyi ylittää. Esteet olivat yllättävän vaikeita, enkä minä ainakaan näitä pystynyt selvittämään! Pururata on merkitty karttaan ja lisäksi metsässä menee merkitty polku, jota pitkin voi kävellä tai meidän tapauksessa juosta. Tämä paikka on ainakin minulta jäänyt kokonaan käymättä, vaikka sinne onkin aika lyhyt matka meiltä Asevelikylästä.

Ihanaa, että tällaisia esteettömiä nuotiopaikkoja rakennetaan, koska ei aina ole aikaa eikä mahdollisuutta läheä pidemmälle retkelle. Ainakin meidän perhepartio-tarkoitukseen tämä paikka on parempi kuin hyvä, sillä ympäristö houkuttelee lapsia leikkeihin ja saamm tehtyä joitain tehtäviä, mitä kololla emme välttämättä saisi tehtyä. Ensimmäisellä kerralla keräsimme materiaalit omiin luontolaatikoihin, joille jokainen etsii kotona sopivan säilytyspaikan. Ajatus on lähtöisin Sibeliuksen luontolaatikosta, jossa kerätään tulitikkuaskiin oma metsä. Varmasti pienimmiltäkin onnistuisi kerätä sopivan pieniä asioita tulitikkulaatikon kokoiseen rasiaan, mutta suurin osa keräsi isoja keppejä ja käpyjä, niin ehkä tähän tarvittiin hieman isompaa rasiaakin..

Ihanaa että partio on taas alkanut, toivottavasti saamme jatkaa tapaamisia koko vuoden, koska tämäkin on paljon mukavampaa yhdessä!

Esikoinen täytti viisi vuotta viime viikolla ja tänäkin vuonna pidimme teemasynttärit. Aiempina vuosina on ollut jääkiekkosynttärit sukulaisille ja kaverisynttäreillä oli junateema. Eihän nyt tokikaan ole tarkoitus luoda itselleni paineita tai lisää järjestelyä, mutta tähän mennessä nämä teemasynttärit ovat olleet hauskoja niin minun, kun poikasen mielestä. Mietiskelimme isoveljen kanssa eri vaihtoehtoja, autosynttärit olivat kovasti pinnalla, mutta kun menin ehdottamaan metsäsynttäreitä tai metsäolympialaisia niin hän innostui täysin olympialaisteemasta. Yritin vielä niitä metsäolympilaisia, mutta hän halusi ”oikeat” olympialaiset urheilulajeilla niin siinä sitä sitten oli teema valmiina ja innostus kohdilla.

Ensitöikseen pieni urheilijanalku haki paperia ja rupesi askartelemaan punaista ja valkoista lippua, että tiedetään tuleeko yliastuttu vai ei.. Nyt on kyse pojasta, jolle askartelu on usein pakkopullaa, joten oli ihana nähdä, miten hän omasta aloitteestaan etsi saksia, teippiä, värejä ja muita tarvikkeita. Askartelimme hänen kanssa myös diplomit kaikille osallistujille sekä lankun, minkä takaa ponnistaa/heittää keihästä. Mietimme yhdessä lajeja, mitä voisimme harrastaa olympialaisissa ja lajeiksi valikoitui keihäänheitto, pituushyppy, kuulantyöntö, pikajuoksu ja äidin ehdotuksesta viestijuoksu. Moukarin ja seiväshypyn jätimme pois päivän ohjelmasta, vaikka ne olisvatkin olleet sankarille kuulemma mieluisia..

Asumme ihan hiekkakentän vieressä, joten ohjelma oli helppo järjestää. Kaverit tulivat suoraan pihalle, emmekä edes olleet aikeissa mennä käymään sisällä. Alkuun kerroimme vieraille syntymäpäivän teeman ja jo kutsussa olin ohjeistanut pukeutumaan ulkovaatteisiin, joilla on hyvä liikkua. Aloitimme ”olympialaiset” pienellä alkulämmittelyllä, eli yhteisellä leikillä. Emmehän toki halunneet, että täytyy lähteä kisaamaan ilman verryttelyä..

Isoveli on kovin kilpailuhenkinen, kaikki on hänelle kilpailua. En kuitenkaan halunnut, että kukaan kavereista tuntisi itsensä huonommaksi, joten vaikka kirjasimme tulokset ylös, emme koskaan katsoneet tai korostaneet sitä, kuka heitti tai hyppäsi pisimmälle. Vieraat olivat myös eri-ikäisiä, joten suurin osa sai kilpailla omassa ”ikäluokassaan”, eikä kilpailun voitosta ollut koskaan kyse. Viesti juostiin yhtenä joukkueena, johon osallistui myös pienet vieraat ja ajaksi laskimme koko joukkueen ajan. Ehkä ensivuonna katsomme, kuinka paljon nopeammin se tänä vuonna sujuu.

Syntymäpäiväherkut nautimme tällä kertaa Asevelikylän puiston isossa pannussa. Sitä voi vuokrata Asevelikylän asukasyhdistykseltä ja siellä ollaan vietetty naapuruston muidenkin lapsien synttäreitä! Harmiksi pannua ei voi pitää auki päivisin, koska pannu on usein ilkivallan kohteena.. Nyt pannu oli kuitenkin siisti ja kävimme siellä etukäteen laittamassa tarjoilut valmiiksi. Haasteen tarjoilulle heitti korona-aika ja vieraiden erikoisruokavaliot. Varsinkin ulkoilma-olosuhteissa en halunnut joutua miettimään ruokavalioita paikan päällä, vaan laitoin kaikki tarjoilut suosiolla maidottomina ja gluteenittomina. Isoveli olisi tänäkin vuonna (kurkkaa täältä viimevuotisista synttäreistä) halunnut cocktailtikku-siilin, mutta päädyimme laittamaan samat herkut mukeihin. Näin ei kenenkään herkut sekoittuisi eikä ylimääräistä käpälöintiä syntyisi. Laitoimme myös muut herkut valmiiksi omiin kuppeihin ja niitä sai toki pyytämällä lisää. Tällä kertaa käytimme kertakäyttöastioita, johon olimme piirtäneet olympiarenkaat teeman mukaan. Kakun tilalta tarjolla oli jäätelöbuffet, jossa oli kahta eri makua kaurajätskiä, sopivia keksejä ja karkkeja ja siirappia. Jätskit oli kylmälaukussa odottelemassa, joten näitäkään ei tarvinnut välissä käydä hakemassa kotoa.

Isoveli oli oikein tyytyväinen syntymäpäiviinsä. Hän osaa tosi hienosti sanoittaa omia tunteitaan (ainakin positiivisia, negatiivisia harjoitellaan vaihtelevalla menestyksellä..) ja kertoikin minulle olevansa niin onnellinen että melkein kyynel tuli silmään. Tällä hetkellä olin itsekin niin onnellinen, että tuli kyynel silmään. Rakas 5-vuotias. <3

Olen tämän kesän aikana joutunut himmailemaan juoksuharrastukseni kanssa, koska kantapää on vaivannut oikeastaan keväästä saakka. Olenkin valinnut lenkkini tarkkaan ja hartaasti, käynyt vain silloin tällöin nautiskelemassa polkujuoksusta jollain ihanalla paikalla. Ajattelin tähän listata hyviä lenkkejä polkujuoksuun ja ainakin omat lempipolut ovat tässä listassa näkyvillä. Kaikkia Vaasan seudun polkuja en ole (vielä) kiertänyt, joten jos jollakulla on tiedossa erinomainen lenkkipaikka ja haluaa jakaa sen, laitahan viestiä kommenttiboxiin tai instagramiin! Minut löytää sieltäkin nimellä @asevelikylassa

Useimmiten käyn juoksemassa Degerträskin maastossa, Degerträsk on pikkuinen järvi Alskatintien ja Hongikontien välimaastossa. Sinne taitaa päästä myös Svartholmsvägenin kautta, mutta tässä asiassa en ole ollenkaan varma. Lenkeillä näkee, kuinka autoja on pysäköity polun viereen, mutta itse lähden juoksemaan aina Hongikontien päästä. Maasto on kaunista, löytyy metsää, järvimaisemaa ja suota. Lenkin varrella kukkivat suopursut antavat ihanaa tuoksua kesäisille lenkeille. Pidän tästä paikasta eniten, koska paikka on upea minä vuodenaikana tahansa. Tämä kirjoittaminen saakin minut haluamaan näihin maisemiin, vaikka tällä hetkellä en pystyisikään juosta.

Syy jalkani tämän hetkiseen arkuuteen löytyy viime viikonlopun lenkistä, kun taas tauon jälkeen kävimme mieheni kanssa lenkillä. Juoksimme pitkästä aikaa Iskmo-Jungsundin vaellusreitillä, joka on noin 12 km pitkä. Retkeilynäkökulmasta olenkin kirjoittanut aiemmin ja tästä postauksesta löytyy hyvät vinkit taukopaikoille! Lähdimme lenkille reitin alkupäästä, Jungsundin jalkapallokentän vierestä. Metsä on ihana, mahtavin tämä reitti on ollut kiertää keväällä, kun pienet fladat olivat vielä jäisiä. Jäin miettimään, että miltähän näyttäisi tämä reitti ruska-aikaan.. Se täytyy selvittää! Edelliseen postaukseeni reitistä täytyy tehdä yksi muutos, kun reitti Hallonnäsistä Björnhällsfladalle oli muuttunut radikaalisti, kun alueella on tehty avohakkuuta. Itse en tälle lenkille enää maisemien takia lähtisi, ehkä puolukan perässä voisin tämän kulkea. Muilta osin reitti on edelleen ihana!

Keväällä kävimme juoksemassa Kuniledenillä, myöskin noin 12 km pitkän reitin. Tältäkin alueelta löytyy lyhyempiä reittejä, mutta niitä emme ole lasten kanssa vielä kiertäneet, joten retkipostaus tulee luultavasti ensivuonna, ellemme vielä lähde sinne ruskaretkelle. Jos jollain reitillä on ollut kauniita paikkoja, niin täällä. Polku kulkee pitkin kalliota pitkän matkaa ja jäkälämattoja on joka puolella. Harmi vain, että osa lenkistä oli hakkuiden jäljiltä risukkoa eikä kivasta tai helppokulkuisesta polusta ollut tietoakaan. Alueella oli kuitenkin mielenkiintoisia paikkoja, kuten luolia ja louhos, joten kyllä täällä täytyy lasten kanssa käydä jonkunlaisella retkellä!

Öjbergetin luontopolku oli myöskin uusi tuttavuus, tämä polku on aika lyhyt, vain 2,5 km. Tämän kun juoksee pari kertaa ja käy vielä nousemassa portaat niin kyllähän siinä itsensä saa vedettyä piippuun. Koska ollaan Vaasan korkeimmalla kohdalla, löytyy reitiltäkin korkeuseroja. Maasto on täälläkin kaunista ja joissain kohdissa voisi luulla olevansa rakka-kivikkoisella tunturilla. Upeita kallioita ja muutama kelopuu sai ainakin minut kuvittelemaan itseni juoksemaan Äkäslompolon lempparipoluilla. Täältä löytyy taukopaikka, mutta nuotiopaikkaa ei retitillä ole. Tämäkin on retki-listalla, jos sen jälkeen sitten kirjoittelen tarkempaa infoa retkinäkökulmasta. Öjbergillä voi toki juosta latupohjaakin pitkin, mutta me juoksemme mielellämme polkuja pitkin, siksi reitiksi valikoitui luontopolku.

Hyvä polku aloittelevalle polkujuoksijalle on Pilvilammen luontopolku. Se on noin 3 kilometriä pitkä ja helppokulkuinen. Polku päättyy hiekkatiehen, joka vie Närvänmutkan taukopaikalle. Siellä on muuten uusi hieno grillikatos, johon mahtuu useampikin grillailija! Pilvilammelta löytyy pitkät pätkät polkuja muutenkin, mieheni otti alkukesästä osaa NUTS-virtuaalikisaan ja juoksi ristiin rastiin polkuja Pilvilammella 34 kilometrin verran.

Öjenin luontopolku Sundomin sillan jälkeen on keskustassa asuville lähin luontopolku. Öjenin reitti on noin 4,5 km pitkä ja siellä on hienoa vanhaa metsää, minkä läpi polku kulkee. Täällä olemme olleet perheen kanssa useasti ja täältä löytyy postaus reitistä! Jos haluaa nopeasti metsäpoluille juoksemaan, on Öjen siihen erinomainen vaihtoehto.

Ensi kesää ajatellen olemme katsoneet, että Sommarössä menee noin 7 kilometrin mittainen reitti linnakealueelta Sommarösundin uimarannalle. Se reitti houkuttelisi kovasti! Sommaröhön lähtö on kuitenkin vähän isompi juttu, on sinne kuitenkin matkaa jonkun verran meiltä Asevelikylästä. Alue on kuitenkin todella kaunista ja siellä saisi varmasti hieman pidemmänkin lenkin tehtyä, jos kiertää polkuja Sommarön linnakealueella. Täällä olemme käyneet kesän aikana useastikin, retkeilykohteet meren rannassa ovat meidän mielestä kaikista houkuttelevimpia.

Nämä polut ovat ne yleisimmät, millä me käymme juoksemassa. Eihän näihin maastoihin kyllästy, mutta olisi tosiaan kiva kuulla muistakin juoksureiteistä tässä lähistöllä! Syksy on oikein erinomainen aika käydä metsässä juoksemassa kun ilmassa on ihanaa syksyn kirpeyttä ja ilma on raikas. Ihanaa syksyn alkua!

Meidän perheen retkeilyharrastus on saanut uuden sivumausteen, kun retkillä etsimme Geokätköjä! Tämä sai alkunsa siitä, kun meidän perhepartiossa yhtenä etätehtävänä oli tutustua geokätköilyn maailmaan. Minun oli pitänyt koittaa kätköilyä jo monta vuotta, mutten koskaan ollut saanut aikaiseksi. Etätehtävää varten jouduin etsimään tietoa kätköilyn aloittamisesta sekä tietysti testaamaan sitä, että voisin ohjeistaa muitakin.

Suomen ladun sivuilta löytyi vinkkejä kätköilyn aloittamiseen, sieltä voi kurkkia lisää. Ladun sivuilta löytyy myös ohjeet vastuulliseen geokätköilyyn, jotka on hyvä lukea. Minä lähestyin tätä asiaa kuitenkin niin, että voisimme koko perheellä kätköillä, joten latasin pelkästään Geocaching-nimisen sovelluksen ja rekisteröidyin sinne. Sovellus ohjaa eteenpäin ja opastaa käytössä. Muuta ei oikeastaan tarvittu, joten kohti ensimmäistä kätköä. Koska kyseessä on aloittelijan harrastus, tyydymme aluksi ilmaisversioon, jossa kaikkia kätköjä ei pääse löytämään. Tähän mennessä se on riittänyt hyvin, mutta eiköhän se jossain vaiheessa täydy päivittää!

Kävimme keväällä toisen perhepartio-ohjaajan ja meidän lasten kanssa Vaasan Pilvilammella ensimmäisellä kätköreissulla ja jo ensimmäisen kätkön kohdalla mieleni teki luovuttaa, koska ”eihän täältä nyt mitään löydy”.. Todellisuudessa olin seisonut juuri oikeassa kohdassa, mutta en ollut viitsinyt kyykistyä ja vilkuilla joka suuntaan.. Onneksi jälleen kerran mieheni, joka on varusteltu hieman suuremmalla kärsivällisyydellä kuin allekirjoittanut, löysi kätkön (helposti) ja annoimme mahdollisuuden vielä toiselle kätkölle. Pilvilammella näytti riittävän kätköjä, joten sinne vaan!

Puhelimella katsottaessa sijainti ei välttämättä ole metrin tarkkuudella, mutta aika nopeasti oppii katsomaan pienistä koloista tai puun oksilta. Lapset ovat näppäriä kätkönetsijöitä, koska katsovat maailmaa hieman eri näkövinkkelistä, kuin me aikuiset. Lasten suureksi riemuksi osassa kätköjä saattaa olla jonkunlainen vaihtari, eli lelu tai joku muu esine, jonka saa ottaa mukaansa, jos on jotain laittaa tilalle. Tällä hetkellä kuskataan mukana pientä eläinhahmoa, jonka voi luovuttaa kätköön. Lapsille tämä tuo ekstra jännitystä kätkön etsimiseen!

Olemme nyt muutamallakin retkellä etsineet kätköjä ja vain yksi on jäänyt löytämättä! Se kyllä kieltämättä jäi kaivelemaan, joten täytynee suunnataa uudestaan Herrgårdsledenille etsimään tuo kätkö. Iskmo-Jungsundin vaellusreitillä näytti olevan monta kätköä ja käydessämme Äkäslompolossa kesälomareissulla etsimme kätköjä vaellusreittien varrelta! Tämä on siitä kiva harrastus, että lähes joka luontokohteessa on kätkö, joten voi lähteä varta vasten etsimään niitä, tai sitten samalla, kun retkeilee niin kokeilee onneaan. Kaupunkimiljöössäkin on monia kätköjä mutta niitä emme ole vielä etsineet. Tämäkin taitaa olla sellainen harrastus joka vie mennessään!

Sesongeista maukkain on juuri käynnissä ja siitäkös olen täpinöissäni! Jääkaappi ja pakastin täyttyy herkuista ja lautasella on harva se päivä uusia perunoita omasta maasta. Viikonloppuna kävimme sienestämässä, marjat on mehustettuna ja omenat hurisee kuivurissa, tämä on ehdottomasti ihaninta aikaa, vaikka hommaa onkin paljon. Keväällä kirjoittelin meidän uuden kasvimaan perustamisesta ja nyt on tulosten aika. Mikä onnistui ja mikä meni pieleen..?

Perunastahan se silloin lähti ja niitä onkin riittänyt! Myös pieniruokainen tyttäremme on saattanut tämän kesän aikana lämmetä potuille, onhan niitä tosiaan ollut useaan otteeseen tarjolla.. Viime viikolla nostimme joulua varten perunoita, jotka nopean ryöppäyksen kautta pistin pakkaseen odottelemaan herkkuateriaa sitten 5 kuukauden päästä.. Perunoiden lisäksi kylvimme samaan maahan porkkanaa, punajuurta ja herneitä. No, herneet eivät lähteneet ollenkaan, joten ne luokitellaan totaaliseksi epäonnistumiseksi. Porkkanoiden kohdalla luulin käyvän samoin, koska niitä nousi aika harvakseltaan. Yllätyksekseni kuitenkin ne, jotka nousivat, kehittyivätkin aikamoisiksi jättiläisiksi ja saimme sentään nauttia muutamaan otteeseen niistä. Yhden satsin porkkanan naatteja surauttelin pestoksi! Oli erinomaista, sen reseptin löysin Lähiömutsin blogista! Toinen yllätys oli punajuuret, jotka ensimmäistä kertaa pystyn laskemaan onnistuneiksi. Meidän punajuuret ovat aikaisemmin olleet sellaista pingispallon kokoluokkaa, mutta nyt saimme kerätä maasta tennispallon kokoisia juureksia.

Samassa siirtovimmassa siirsimme myös istutuslaatikot hieman kivemmalle paikalle, jossa myös olisi enemmän auringonvaloa kasveille. Ensimmäinen satsi yrttejä meni pipariksi, mutta onneksi niitä on voinut kylvää uusia pitkin kesää. Kesäkurpitsan taimet sen sijaan nauttivat uudesta paikasta ja olemmekin saaneet nauttia useasta kesäkurpistasta pitkin kesää! Harmillisesti kesäkurpitsa on yksi lasten inhokeista, mutta ainakin ovat tottuneet maistelemaan sitä eri muodoissa.. Vielä on muutama jättiyksilö odottamassa ruuaksi päätymistä. Kolmannessa laatikossa kasvaa papuja, joiden satokausi on nyt erinomaisessa vauhdissa. Pavut ja kesäkurpitsa pääsevät kyllä ensivuonnakin kasvatus-listalle!

Viljelysten lisäksi pihassamme on omenapuita, joiden sato alkaa pian olla parhaimmillaan. Ensi viikolla on aikomus keittää ompuista hillo ja kuivuri saa surista tulevat viikot niin, että saamme omppulastuja herkuteltavaksi. Luumujen sato on tänä vuonna heikompi, mikä ei ole ihme, sillä puumme notkahti viime vuonna mahtavan sadon painosta. Ehkä tänä vuonna saamme kaiken syödyksi.. Viinimarjat keittelin ihan äskettäin mehuiksi ja vadelmapuskat tuottavat uskollisesti marjoja poimittavaksi.

Nautin niin kovasti tästä oman pihan sadosta, että haluaisin vain kerätä ja säilöä koko ajan jotain! Samalla suunnittelen, mitä kaikkea voisimme ensi vuonna istuttaa kasvimaalle ja viljelylaatikoihin. Sipuli ja joku kaali olisi kiva, ehkä lehtikaali tai parsakaali.. Onneksi kohta on puolukka-aika niin saa taas lähteä metsään uusien herkkujen perässä!

Olemme retkeilleet kuluvan vuoden aikana enemmän, kuin aikaisempina vuosina, mutta emme silti ole kiertäneet Svedjehamnissa sijaitsevaa luontopolkua kertaakaan. Tarkemmin ajateltuna, emme ole kiertäneet sitä ollenkaan perheenä! Olemme käyneet usein Svedjehamnissa, mutta itse luontopolulla olen käynyt viimeksi polttareissani vuonna 2014. Nyt luontopolkua uudistetaan, sinne ollaan pystyttämässä opastetauluja, sekä muuta katseltavaa ihanan luonnon lisäksi. Kvarken World Heritage pyysi sosiaalisessa mediassa lapsiperheiltä apua luontopolun testaamiseen ja kappas, olimme oikein sopiva kohderyhmä tällaiselle toiminnalle. Hurautimme maanantaina iltaretkelle maailmanperintöalueelle uuden elämyksen (lapset eväiden) perässä.

Björköbyn Svedjehamniin ajaa Asevelikylästä noin 40 minuuttia ja jo satama itsessään on ihastuttava näky punaisine venevajoineen ja kahviloineen. Saltkaret-näkötornille on parkkipaikalta vain 800 metrin matka ja reitti sinne on esteetön, eli vaunujen kanssa pääsee hyvin tähän asti. Näkötornin vieressä on nuotiopaikka sekä käymälät, joten jo tämä riittää hyvin retkeksi. Olen kirjoitellut tästä aikaisemminkin, sen postaus löytyy täältä. Itse Bodvattnet runt-reitti on n. 4 kilometrin mittainen ja suurin syy siihen, miksi emme ole sitä aiemmin kiertäneet. Kohta 5-vuotiaamme on kuitenkin tänä kesänä kävellyt ennätyspitkiä matkoja (menemme yleensä kilometri/ikävuosi tahtia), joten miksikäs ei tämä onnistuisi. Tiedossa oli lisäksi tehtäviä ja havainnoitavaa, joka auttoi mielenkiinnon säilymiseen. Pienempi retkeilijöistä huijattiin jossain vaiheessa kantorinkan kyytiin, vaikka hänkin olisi varmasti päättäväisyydellään kävellyt maaliin asti.

Saimme käteemme kartan ja nipullisen kysymyksiä, joihin piti vastata opasteen kohdalla. Reitti valmistunee syksyn aikana, joten jos joku kirjoittamani ei pidä paikkansa, on jokin matkan varrella muuttunut paremmaksi. Testattavana meillä oli 12 eri opastetta/kylttiä, joista ainakin tällä hetkellä viisi (tai kuusi) osui esteettömälle reitille. Opasteissa oli mielenkiintoista tekstiä alueen luonnosta ja eläimistöstä, sekä siitä, miksi alue on nykyisenlainen. Mahtavaa nähdä konkreettisesti paikan päällä, miten paljon maa on kohonnut tai miten paljon se tulee vielä kohoamaan. Luulin tietäväni paljon maailmanperintöalueesta ja miksi alue on niin erityinen, mutta tuolla kierroksella tulikin paljon uutta tietoa! Suurimman vaikutuksen minuun teki kierroksen loppupäässä olevat maisemat, missä näkyi laiduntava karja, niittyjä, vanhoja latoja, meri ja näkötorni siinsi kaukana. Tällaista maisemaa ei näe käymällä pelkästään näkötornilla, joten kannattaa ehdottomasti kiertää koko lenkki.

Meillä meni aikaa noin 2 tuntia tähän, mutta meillä olikin paljon pohdittavaa matkan varrella. Lapsilla ei olisi mielenkiinto pysynyt näin hyvin yllä, jos ei olisi ollut etsittävää vähän siellä sun täällä. Odotan kovasti reitin valmistumista niin päästään katsomaan, kuinka hieno siitä loppujen lopuksi tulee. Kyltit eivät ole vielä tässä vaiheessa lopullisessa muodossaan, niistä tehdään kestävämmät, jotta ne pysyvät hyvässä kunnossa armottomassa merisäässä. Käykää ihmeessä kiertämässä tämä lenkki ja ottakaa myös Kvarken World Heritage seurantaan Instagramissa, sieltä näkyy varmasti polun valmistuminen. Hauskoja retkiä!