Vuosi sitten syyskuussa aloitin ostolakon ja tähtäsin puolen vuoden ostolakkoon, josta se jo muutaman kuukauden jälkeen muodostui vuoden kestäväksi lakoksi. Sääntönä oli, että lakko koskettaisi ainoastaan minua ja minun itselleni ostamia vaatteita ja asusteita. En halunnut tehdä liian tiukkoja sääntöjä tähän, koska esimerkiksi kosmetiikkaa kuluu käytössäni todella vähän, enkä juuri osta muutakaan (paitsi lankaa, jota tämä lakko ei tosiaan koskenut!). Lapsilleni ostan vaatetta vain tarpeeseen, joten heidän tarpeet eivät tähän lakkoon myöskään kuuluneet. Lakko lähti halustani muokata ajatusmalliani asioiden tarpeen ja pelkän haluamisen erottamiseksi. Olin nimittäin todella hyvä keksimään syitä siihen, miksi tarvitsisin juuri nyt uuden repun/pipon/takin, vaikka todellista tarvetta ei olisikaan.

Lakko alkoi syyskuussa ja nyt vuosi myöhemmin, lakko olikin yhtäkkiä ohi. Kuten alussa totesin, jo kuukauden jälkeen asioiden haluaminen lakkasi ja olo oli paljon kevyempi. En olisi uskonut, että asioita tapahtuisi näin nopeasti! En muutenkaan kierrellyt kauppoja tähän aikaan, mutta kirpputoreilla oli vaikea aluksi jättää pois itselleen katsominen, mutta sekin helpottui ajan myötä. Vuoden aikana kaipasin oikeastaan vain yhtä asiaa: valkoista t-paitaa, jota voisin käyttää monissa tilaisuuksissa. Ostinkin sellaisen, kun lakkoni loppui, paita löytyi Turun reissulta ja Pure Wastella on yllättävän edullisia vaatteita ollakseen ekologinen brändi. Oli todella outoa ostaa itselleen vaatetta!

Kesän alussa rikoin lakkoani, koska silloin tuli myyntiin bikinit, joiden ostoa olin harkinnut jo muutaman vuoden ajan. Mieleisiä bikineitä ei aiemmissa mallistoissa ollut, joten näiden hankkiminen oli jäänyt. Halla x Hallan bikinit on todella suosittuja ja kun mieleiset löytyi, en viitsinyt jättää niiden ostoa väliin, koska syksyllä oma kokoni olisi jo loppu heidän verkkokaupastaan. Nämä on sellaiset (vihdoinkin) mitä aion käyttää monta vuotta putkeen enkä aio haaveilla uusista, ennenkun nämä hapertuvat huonoiksi.

Ostolakon jälkeenkään en ole oikein osannut enää osta itselleni mitään, ihanaa että se entinen ”tarpeen” tunne on kadonnut ja huomaan etten juuri kaipaa uutta. Olen saanut äidiltäni vaatteita lainaan, kun olen tarvinnut ja ystäväni ovat myös lupautuneet lainaamaan vaatteita jos jotain tarvin. Mieheni otti samalla hieman huomaamattaan osaa ostolakkoon, eikä hänkään ole juuri uusia vaatteita kaivannut. Olen todella tyytyväinen, että silloin ahdisti niin paljon oma kuluttaminen (mikä ei nyt ollut mitenkään hurjaa silloinkaan), että lähdin kokeilemaan ostolakkoa. Lapsillekaan ei ole tullut ostettua paljoa vaatteita ja olen paikkaillut enemmän vanhoja, kuin aiemmin. Huomaa, että paljon vähemmälläkin pärjää eikä pulaakaan ole ollut.

Aion jatkaa tästä eteenpäin samalla linjalla. Jos tulee jotain, mikä on todella tarpeen, voin sen ostaa, mutta ylimääräinen saa kyllä jäädä kauppaan. Tällä menolla säästyy paljon rahaa ja myös ympäristö kiittää vähistä kulutustottumuksista. Kuluttamisesta ja sen ympäristövaikutuksista olen kirjoittanut myös Lempivaatteeni-postauksessa, sen voi käydä lukemassa täältä.

Retken paras hetki on usein eväshetki. Joskus tulee jopa lähdettyä retkelle niinsanotusti eväät edellä, kuten kävi viime viikonlopun retkellä. Makkarat tai kasvismakkarat on toki hyvä ja odotettu eväs meilläkin, muttei sitä ihan jokaisella retkellä viitsi syödä, koska kyllä siihenkin kyllästyy. Paitsi ehkä lapset.. Kuitenkin, ajattelin tässä postauksessa jakaa meidän retkiruokia, jotka on helppo valmistaa paikanpäällä, kunhan ne ensin esivalmistelee kotona.

Kuten mainittu, viime viikonloppuna idea retkelle lähdöstä tuli eväiden ansiosta. Meidän oli tarkoitus syödä seuraavana päivänä uuniperunoita päivälliseksi, mutta ajatus ulkonasyömisestä rupesi kutkuttamaan niin, että valmistimme perunat ja täytteen jo illalla ja laitoimme odottelemaan jääkaappiin seuraavaa päivää varten. Oli mainio ilma, joten suuntasimme meren rannalle, Björköbyn Vikarskatin luontopolulle. Täältä löytyy postaus tuosta reitistä!

Uuniperunat oli jo valmiiksi foliossa ja kanssaretkeiijät olivat jo sytyttäneet nuotion, joten perunat vain nuotioon (ei tarvita edes ritilää) ja odottelemaan lämpiämistä. Samalla keittelimme nuotiokahveja ja lapset tutkivat ympäristöä. Lasten perunat oli hieman pienempiä ja valmistuivat nopeammin, joten saivat aloittaa syömisenkin aiemmin, mikä on ihan kätevää, koska pikkusiskoa tarvitsee retkiruokailussa hieman auttaa. Perunan kanssa meillä oli savusiikatahnaa, eli savustettua siikaa, ruohosipulia, sitruunaa ja ranskankermaa sekaisin. Ai että! Kaveriksi nappasin mukaan vielä aiemmin avatun Cavi Art-purkin, eli merilevää, joka muistuttaa ulkomuodoltaan mätiä, ja joka maistuu ihanan suolaiselta. Näiden lisäksi mukana oli mummin tekemää jälkkärikakkua ja mukavat kanssaretkeilijät antoivat meidänkin lapsille muutaman paahdetun vaahtokarkin jälkkäriksi. Retkeily on ihanaa!

Retkiruuaksi sopii myös erinomaisesti täytetyt patongit, eli itsetehdyt subit. Täytteiksi käy mitä vaan, mikä ei säikähdä kuumennusta. Varsinkin syksyn retkillä on kiva syödä lämmintä ruokaa, joten kun patongin pakkaa vaikkapa folioon, voi senkin lämmittää nuotiolla. Täytteinä meillä on ollut erilaisia yhdistelmiä seuraavista: pinaatti, nyhtökaura, juusto, paprika, oliivi, sienet, kukkakaali, porkkana, tomaatti, maissi, oikeastaan mikä vaan, mikä maistuu. Mies ja lapset saattavat joskus laittaa kinkkua leivän väliin, jos on sattunut olemaan sellaista kotona. Salainen ainesosa on kastike, meillä on tällaisen evään kanssa mukana jokin salaatinkastike tai majoneesi, esimerkiksi chilimajoneesi on tähän hyvä! Lapset eivät kastikkeista piittaa, joten he syövät omansa ilman.

Erinomainen eväs on myös tortillat, varsinkin jos niitä on sattunut tekemään edellisenä iltana ja eväät saa kasattua jo olemassa olevista tähteistä (tätä sovelletaan myös noiden patonkien kanssa). Lapset saavat valita omat täytteet, tähänkään en laittaisi välttämättä kurkkua, jos siitä ei piittaa lämmitettynä. Nämäkin on hyvä kääriä vaikkapa siihen folioon, jotka saa vain laittaa nuotioon lämpiämään. Meillä ei muuten juuri käytetä foliota, mutta näissä retkiruuissa sitä kyllä kuluu.. Valmiit tortillapötköt kannattaa kuitenkin pakata vielä johonkin rasiaan tai pussiin niin ei salsat pääse valumaan repun pohjalle. Tortillat on siitä kivoja retkieväitä, kun niistäkin saa tehtyä jokaiselle omanlaisensa.

Toinen versio evästortilloista on quesadillat, jotka vaatii vähän enemmän mukaanvietävää ja paistinpannun. Ostimme alkukesästä pienen muurikan, joka on ollut kovassa käytössä retkillä. Kuskasimme täytteet mukanamme retkelle, ja jokainen sai paikanpäällä valita omat täytteensä ja ne paistettiin pannulla ihanan rapeiksi. En ole testannut näitä niin, että olisin tehnyt valmiiksi kotona, luulisi senkin toimivan. Tämä on ollut menestys lasten mielestä, joten kokeilemme tätä uudestaan jollain retkellä. Täytyy vain syödä tortilloita ensin. 🙂

Keväällä söimme muutamaankin eri otteeseen hodareita retkillä. Ensimmäisellä kerralla oli täytteenä sinappi ja ketsuppi, mutta seuraavalla kerralla otimme mukaan kurkkusalaattia ja sipulia ai että kun se maistui hyvältä! Kaupoista löytyy yksittäispakattuja hodareita nopeisiin tarpeisiin, mutta en ole varma onko niitä kasvisversiona. Jokatapauksessa, halvemmaksi tulee ostaa pussillinen hodarisämpylöitä ja paketillinen nakkeja. Lisäksi tulee vähemmän roskaa, mikä on aina hyvä.

Paistinpannun olemassaolo on tuonut lisää vaihtelua meidän retkiruokiin, sillä on paistettu niin pyttipannua, rieskapizzoja, pinaattilättyjä, kuin kalaakin. On ollut ihana löytää vaihtelua siihen ikuiseen makkaraan tai pelkkiin leipiin. Joskus nekin on toki kivoja, varsinkin sillon, kun jääkaapissa ei ole oikein mitään tai ei muuten vain jaksa. Jos kotona ei jaksa/kerkeä nähdä vaivaa eväiden eteen, voi kaupasta napata mukaansa vaikka vihiksiä koko porukalle. Nekin maistuu erinomaiselta retkillä! Ps. jos olet hakenut ruokaa kotiin esimerkiksi hampparipaikoista, on niiden mukanatulevat pussiketsupit erinomaisia retkillä!

Meillä on yleensä retkillä mukana myös jälkkärit, koska kyllähän se nyt kuuluu asiaan. Voisin niistäkin kirjoitella oman postauksen piakkoin. Maistuvia syysretkiä!

Ajatus luontolaatikosta on ollut mielessä jo vuoden ajan, kun vuoden 2019 Suomen Luonnonpäivänä kannustettiin ihmisiä tekemään oman versionsa Sibeliusboksista. Sibelius kantoi mukanaan tulitikkurasiaa, jossa oli mukana tuoretta sammalta ja neulasia, joita haistaessaan hän pääsi aina nopeasti metsän tunnelmaan, vaikka istuikin kirjoituspöytänsä ääressä. Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilta löytyy tästä lisää, pääset sinne tästä linkistä. Ensimmäisen version tästä laatikosta toteutettiin tämän vuoden ensimmäisellä perhepartiokerralla ja mielessäni kehittelin jo ideaa pidemmälle ja meidän perheelle vielä sopivammaksi: Mitä jos tekisimme oman Lappi-laatikon, jolloin pääsisimme helposti takaisin Lapin tunnelmiin.

Alkuperäisessä Sibeliusboksissa luonnosta kerätyt asiat on kerätty tulitikkurasiaan, mutta lasten kanssa olen huomannut toimivammaksi kerätä luonnon antimet johonkin hieman isompaan rasiaan tai laatikkoon. Isompi tulitikkurasia voisi olla hyvä, mutta minulla oli kotona valmiina eräs vanha puinen rasia, jolla ei vielä ollut käyttöä. Tämä rasia on minun mummun isän vanha, joten on ihana, että se pääsee käyttöön!

Keräsimme koko perheelle yhteisen rasian, johon jokainen sai tuoda mielestään tärkeitä asioita luonnosta. Lapset keräilivät luontonsa mukaisesti kiviä ja keppejä, ja taisivat napata mukaansa myös jäkälää. Laatikkoon päätyi lopulta pikkuneidin kivi, joka näytti hänestä jäänpalaselta, mikäs sen sopivampaa! Mitään näistä emme poimineet kansallispuiston alueelta. Tavoitteena oli löytää kaikki niin, ettei mistään tarvitse katkaista palaa, mutta suopursusta ja luhtavillasta taitoimme pienet palaset laatikkoon. Meidän laatikossa on näiden lisäksi havunneulasia, pala kanervaa, variksenmarjan ja puolukan varpu. Näitä katsoessa ja nuuhkiessa tulee hyvä mieli ja tuntuu, että Lappi ja luonto olisi nyt paljon lähempänä.

Olemme onnekkaita, kun pääsemme suhteellisen usein käymään Lapissa. Tämän on mahdollistanut minun hoitovapaani, sekä mökki, jota saa usein lainata. Tänä syksynä tilanne oli eri, kun minä aloitin opiskelut, eikä arkivapaita enää ole. Olin jo (pitkin hampain) hyväksynyt sen tosiasian, ettei meidän perhe tänä vuonna Lapin ruskaa näe, mutta ei mennyt montaa minuuttia siitä, kun sain vihreää valoa harjoitteluni hyväksilukemiselle, kun olin jo henkisesti alkanut pakata retkikamoja. Olihan siinä vielä mutkia matkassa, mutta edes se pieni mahdollisuus päästä nauttimaan Lapin luonnosta piristi kummasti.

Pääsimme onneksemme tänäkin syksynä kokemaan Lapin kauniin ruskan ehkä hieman myöhemmin, kuin aikaisempina vuosina, mutta tällä viikolla maaruska oli todella kaunista. Puissa ei ollut enää paljon lehtiä, mutta tätä me lähdimmekin tällä kertaa hakemaan. Reissumme viimeisenä päivänä päätimme lähteä Pallakselle, koska puuton tunturimaisema veti kaikkia retkeilijöitä puoleensa. Arvelimme, että lapsetkin jaksaisivat retkeillä täällä, olimmehan ajatelleen kiertää Vatikurun luontopolun, joka on noin 3,5 km mittainen ja suhteellisen helppokulkuista.

Pallakselle päästyämme ilma oli kaunis, hieman sumuinen, mutta värit korostuivat tässä ihanassa syysilmassa. Luontokeskus oli auki, joten kävimme kurkkaamassa sisällä ja tietysti vessassa, olihan Äkäslompolosta jonkun verran matkaa tänne.. Vierailijoita pyydettiin käyttämään sisällä maskia ja käsidesiä oli tarjolla ja tätä pyyntöä noudatimme mielellämme.

Virallisia taukopaikkoja ei Vatikurun luontopolun varrella ole, mutta vanhan porokämpän rappusilla sai nautittua ihanan eväshetken. Meillä oli eväät ruokatermarissa ja kyllä taas maistui eväät hyviltä luonnon helmassa. Nautiskelimme viimeisestä retkipäivästä taukopaikalla kaikessa rauhassa, kunnes joku sanoi ääneen sen mitä minäkin olin miettinyt: Mitä jos sittenkin kierrettäisiin Taivaskeron kierros? Nopea arviointi eväiden ja juomisten riittävyydeksi ja pieni haastattelu 5-vuotiaalta, jaksaisikohan hän lähteä valloittamaan tuota tunturia, joka juuri ja juuri näkyy sumun läpi. Hän vastasi myönteisesti ja meillä oli evästä riittämiin niin päätimme lähteä nousemaan vielä korkeammalle.

Taivaskeron kierroksella on mittaa n. 8 kilometriä, joten pieni lisäeväs, jonka voi sujauttaa pienille retkeilijöille (ja aikuisille) pitää hyvän retkimielen korkealla. Pähkinät, kuivahedelmät, keksit, suklaa, kaikki nämä ovat mainioita mukanapidettäviä, joista saa varmasti lisää virtaa. Meitä oli mukana 4 aikuista, joten kaikilla ei ollut kantamusta selässä ihan tarkoituksella. Mieheni kantoi pikkusiskoa rinkan kyydissä ja Mikaelin vanhemmat kantoivat (nyt jo tyhjemmät) päiväreput, joten minä pystyin tarpeen tullen nappaamaan isoveljen reppuselkään, jos jalat väsyivät. Jonkunlaisia pätkiä kannoin pikkumiestä selässäni, kunnes hänen jalkansa taas jaksoivat kipittää ylämäkeen. Katselimme matkalla poroja ja etsimme luonnosta eri värejä ja pidimme mielenkiintoa retkeilyyn yllä erilaisilla tehtävillä. Ei saa koskea maahan-leikki oli ylempänä rakkakivikossa aika helppo toteuttaa tällä kertaa.. Söimme leikisti jopa lähestyvää pilvenhattaraa ja ihmettelimme, kuinka olemme niin korkealla että olemme ihan pilvessä.

Sumun seasta löysimme niin sanotun puolen välin, kun tulimme Olympiatulen muistomerkille. Siellä otimme muutaman kuvan, nappasimme pientä suupalaa ja aika nopeasti lähdimme laskeutumaan alaspäin. Huipulla oli kova tuuli, eikä maisemat juuri avautuneet meille, joten halusimme tuulen suojaan. Pienintä kyytiläistä (joka nukahti viimeisellä pätkällä) suojasimme lisälämmikkeillä. Välillä pilvet rakoilivat ja saimme nähdä upeita maisemia ympärillämme, mutta hyvin vähäisesti. Taivaskeron huipulta laskeuduttiin alaspäin ja virallinen polku olisi jatkanut eteenpäin, mutta me halusimme tulla kurua pitkin alas ja etsimmekin aikaisemmin näkemämme polun, mitä lähdimme sitten laskeutumaan. Tämä olisi ollut siinä sumussa hankalampaa, jos emme olisi kiertäneet tätä samaista reittiä aiemmin, joten tiesimme suurinpiirtein, mihin suunnistaa.

Kurun pohjalla mutkitteli pieni puro, jota seurailimme pitkän tovin. Kun pikkusisko heräsi päiväuniltaan, pidimme pientä evästaukoa, jonka jälkeen neitikin halusi kävellä loppumatkan. Siinä sitä sitten käveltiin selkä kyyryssä valmiina nappaamaan hänet kiinni, jos hän horjahtaisi ja tipahtaisi puroon.. Aikalailla vakain askelin hänkin taivalsi eteenpäin, isoveljen hyppelyt aiheutti ehkä enemmän päänvaivaa minulle, mutta kuivin jaloin selvittiin! Kurussa oli aivan ihana kävellä ja ihastella niitä kaikkia värejä, mitä luonnossa oli. Ylempänä ei ollut juuri näkyvyyttä niin nautimme tästä väriloistosta hieman alempana. Söimme matkan varrella mustikoita, puolukoita ja kaarnikoita niin lapsetkin jaksoivat taas eteenpäin.

Nousimme alhaalta kurusta takaisin Vatikurun luontopolulle ja kipittelimme porokämpälle etsimään geokätkön, jonka olimme aiemmin unohtaneet katsoa. Siitä takaisin luontokeskukselle ja autolle olikin pelkkää alamäkeä, jonka lapset melkein juoksivat. Ei voi kun ihmetellä sitä sitkeyttä ja voimaa, mikä näissä kahdessa on. Olimmehan retkeilleet jo monena päivänä ja aina vaan he jaksoivat iloisin mielin. Pallaksella käynti kruunasi meidän ihanan ruskareissun ja tällä sitä taas jaksaa, ainakin sinne seuraavaan sesonkiin!

Minä pidän hirveästi kutomisesta eli neulomisesta ja sanoisin sen olevan minulle rentoutumiskeino ja myös erinomainen apuväline keskittymiseen. Tällä hetkellä opiskelen etänä, joka tarkoittaa paljon istumista koneen ääressä. Ensimmäisen vuoden opiskelijana olen ollut etuoikeutettu, sillä olen saanut olla myös kampuksella. Kuitenkin, keskittyminen ja istuminen vaatii paljon ja minä saan siihen avun kutomisesta. Esimerkiksi tämänkin villapaidan helman olen kutonut luennoilla, koska sopivan mittaisilla pyöröpuikoilla kutoessani minun ei tarvitse vilkaistakkaan neuletta, kun jokainen silmukka kudotaan oikein. Mitään vaativampaa en voi ottaa luentoneuleeksi, tarkoitus on kuitenkin keskittyä itse asiaan.

Tätä neuletta kudoin luennoilla sekä myös matkalla pohjoiseen, siinä oli monen monta tuntia aikaa kutoa uudelleen tätä paitaa.. Minulla oli liian pienet puikot tähän ja paita oli saajalleen liian pieni. Mitäpä en ollut ottanut isompia puikkoja, vaikka ohjeessa sanotaan! Tein paitaa aluksi 4,5 mm puikoilla, millä yleensä kudon islantilaiset ja ohjeessa kehoitettiin käyttämään 5 mm puikkoja.. Olisi (taas) vaan kannattanut uskoa.. Onni onnettomuudessa kuitenkin oli, että paidan saaja tuli kokeilemaan paitaa ennen kaarroketta, joten purin ainoastaan alaosan ja hihat. Vähän harmitti, mutta vielä kurjempaa olisi ollut antaa paita, joka ei istu. Hän on ulkoilmaihmisiä ja ahtaassa paidassa liikkuminen olisi ollut mahdotonta.

Ystäväni valitsi malliksi Dianna Wallan Skógafjall paidan ja kävimme paikallisessa lankakaupassa valitsemassa langat. Paita neulotaan Lettlopista, mikä ei blogiani lukeville varmaan tullut yllätyksenä, pidänhän eniten islantilaisten villapaitojen tekemisestä. Itse en niitä tarvitse niin monta, joten välillä inspiroidun vaatettamaan ystäviä ja sukulaisia. Ohje on maksullinen ja sen voi ostaa Ravelrystä. Ohjeet on englanniksi ja norjaksi ja vaikka ruotsi taipuukin mainiosti, kudon silti mielummin englanniksi.

Ohjeessa on ihanan pitkät resorit hihoissa ja helmassa ja ystäväni toiveiden mukaisesti tein hihoihin peukuille reijät. Päättelin 5 silmukkaa kierroksen alussa ja seuraavalla kierroksella loin viisi uutta silmukkaa tilalle. Tätä aion kokeilla myös seuraavaan omaan paitaani, mikäli sellaiselle ilmenee tarvetta (tai halua!). Hihoissa oli yllättävän vähän lisäyksiä, jos vertaa ohjeisiin, mitkä löytyy Islantilaisia neuleita – kirjasta, mikä oli aika mieluisaa vaihtelua. Ohjeesta poiketen tein osien liittämisen samalle kaapelille omalla totutulla tavalla, enkä tässä oikein seurannut ohjetta. Kainalosilmukat jätettiin auki ja silmukoitiin lopuksi kiinni.

Kaarroketta oli ihana kutoa, kuvio on mielestäni tosi kaunis. Kirjoneulekaaviossa oli näytetty erikseen, kumpi lanka dominoi, joten oli se oli mukava lisäys kaavioon! Pystyyhän sen itsekin päättelemään, mutta itse ainakin pidin tästä lisäyksestä. Niskaan tuli lyhennettyjä kerroksia, mikä ei ole niin ominaista niille paidoille, mitä olen aiemmin tehnyt, mutta se tuo lisämukavuutta paidalle, kun niska ei ole paljaana. Tämä on myös sellainen uusi asia, mitä aion käyttää seuraavassa islantilaisessa, kenelle se nyt sitten ikinä meneekään! Ihana projekti, saaja oli onnellinen ja niin minäkin. Suosittelen kovasti tätä mallia, se on aivan ihana!

Esikoinen täytti 5 vuotta syyskuun puolenvälin tienoilla ja halusin tehdä hänelle villapaidan syntymäpäivälahjaksi. Edellisen paidan olin tehnyt jo pari vuotta sitten, joten tämä oli kyllä jo jäämässä lyhyeksi.. Esikoinen oli jossain vaiheessa kesää maininnut, että haluaisi samanlaisen villapaidan kuin isällään, joten tuumailujen jälkeen toimeen.

Kudoin miehelleni Vetur-nimisen paidan syntymäpäivälahjaksi ja siitä olen kirjoittanut oman postauksen, pääset lukemaan sen täältä. Vetur on Islantilaisia neuleita -kirjasta ja se on suunniteltu plötulopi-ohjeelle. Veturin kuvio täsmää Kambur-mallin kuvioon, molemmissa mallikerta on samanmittainen. Pienensin tällä tavalla jo aiemmin Afturin minikokoiseksi, joten ajattelin onnistuvani tälläkin kertaa. Olen tehnyt muutaman Kambur-paidan pojalleni, joten käytin hyväksitodettua mallia pohjana tässä uusimmassa paidassa. Hänelle tehdessä joudun aina soveltamaan hieman ohjeita, mutta se onneksi käy helposti.

Esikoiseni on kapeaa mallia, joten tein paidan 4-vuotiaan ympärysmitassa (joka sekin on hieman reilu), mutta pidensin hihat ja helmat hänen omien mittojen mukaan. Veturin kaarrokkeessa on muutama kerros enemmän, kuin mitä Kamburissa, mutta halusin paitaan hieman kasvunvaraa, joten kudoin kaarrokkeen kaikki kerrokset pieneen paitaan. Plötulopi on kaksinkerroin kudottuna paksumpaa ja käytin isompia puikkoja, joten lettlopilla tehtynä ja pienempiä puikkoja käyttämällä kaarrokkeesta tuli pikkuisen reilu, muttei kuitenkaan liian iso.

Haasteen tähän paidan tekemiseen toi se, että halusin tehdä sen salassa. Onneksi aloitin hyvissä ajoin, koska olin tuossa yliopiston alettua aika puhki enkä samalla tavalla jaksanut edes neuloa iltaisin.. Onnistuin kuitenkin pitämään tämän salassa ja rakkaan ilme oli kyllä palkitseva, kun sai synttäripäivänään vetää uuden villapaidan päälleen. Ihanaa, että pystyn toteuttamaan tällaisia toiveita. Nyt ilmojen viiletessä tulee paita kovaan käyttöön ja tällä hetkellä lomailemme Äkäslompolossa, jossa on jo hieman viielämpää, on kaikkien paidat käytössä! Tänään retkeilimme Kesänkitunturilla, kävimme Tahkokurun kodalla ja tämän kauniin ruskan keskellä nappasin nämä kuvatkin.

Värikästä syksyä!

Uusi kausi perhepartiossa on jälleen alkanut ja ensimmäinen kokoontumiskerta pidettiin Botnihallin laavulla. Olimme kuulleet, että laavu on aika uusi, muttemme löytäneet enempää tietoa paikasta, joten päätimme yhdessä toisen partio-ohjaajan kanssa käydä tutustumassa paikanpäällä, ennenkuin veisimme laumamme paikalle. Samalla saimme pienen pyörä- ja kävelylenkin arki-iltaan.

Laavu sijaitsee ihan Botniahalllin parkkipaikan tuntumassa, joten tähän pääsee myös esteettömästi retkeilemään vaikka rattaiden tai pyörätuolin kanssa. Laavu on iso, joten sinne mahtuu isompikin seurue viettämään vaikka iltaa eväiden kanssa. Laavulla on myös hormillinen tulisija, mutta puita ei varastossa ainakaan tällä kertaa ollut. Laavun edessä on kuntoilualue ja pururata lähtee ihan laavun vierestä.

Me nautimme metsän tarjoamista mahdollisuuksista leikkeihin ja kiipeilyihin, mutta pururadan varrella oli tasaisin väliajoin jonkunlainen kiipeilytehtävä tai este, joka täytyi ylittää. Esteet olivat yllättävän vaikeita, enkä minä ainakaan näitä pystynyt selvittämään! Pururata on merkitty karttaan ja lisäksi metsässä menee merkitty polku, jota pitkin voi kävellä tai meidän tapauksessa juosta. Tämä paikka on ainakin minulta jäänyt kokonaan käymättä, vaikka sinne onkin aika lyhyt matka meiltä Asevelikylästä.

Ihanaa, että tällaisia esteettömiä nuotiopaikkoja rakennetaan, koska ei aina ole aikaa eikä mahdollisuutta läheä pidemmälle retkelle. Ainakin meidän perhepartio-tarkoitukseen tämä paikka on parempi kuin hyvä, sillä ympäristö houkuttelee lapsia leikkeihin ja saamm tehtyä joitain tehtäviä, mitä kololla emme välttämättä saisi tehtyä. Ensimmäisellä kerralla keräsimme materiaalit omiin luontolaatikoihin, joille jokainen etsii kotona sopivan säilytyspaikan. Ajatus on lähtöisin Sibeliuksen luontolaatikosta, jossa kerätään tulitikkuaskiin oma metsä. Varmasti pienimmiltäkin onnistuisi kerätä sopivan pieniä asioita tulitikkulaatikon kokoiseen rasiaan, mutta suurin osa keräsi isoja keppejä ja käpyjä, niin ehkä tähän tarvittiin hieman isompaa rasiaakin..

Ihanaa että partio on taas alkanut, toivottavasti saamme jatkaa tapaamisia koko vuoden, koska tämäkin on paljon mukavampaa yhdessä!

Esikoinen täytti viisi vuotta viime viikolla ja tänäkin vuonna pidimme teemasynttärit. Aiempina vuosina on ollut jääkiekkosynttärit sukulaisille ja kaverisynttäreillä oli junateema. Eihän nyt tokikaan ole tarkoitus luoda itselleni paineita tai lisää järjestelyä, mutta tähän mennessä nämä teemasynttärit ovat olleet hauskoja niin minun, kun poikasen mielestä. Mietiskelimme isoveljen kanssa eri vaihtoehtoja, autosynttärit olivat kovasti pinnalla, mutta kun menin ehdottamaan metsäsynttäreitä tai metsäolympialaisia niin hän innostui täysin olympialaisteemasta. Yritin vielä niitä metsäolympilaisia, mutta hän halusi ”oikeat” olympialaiset urheilulajeilla niin siinä sitä sitten oli teema valmiina ja innostus kohdilla.

Ensitöikseen pieni urheilijanalku haki paperia ja rupesi askartelemaan punaista ja valkoista lippua, että tiedetään tuleeko yliastuttu vai ei.. Nyt on kyse pojasta, jolle askartelu on usein pakkopullaa, joten oli ihana nähdä, miten hän omasta aloitteestaan etsi saksia, teippiä, värejä ja muita tarvikkeita. Askartelimme hänen kanssa myös diplomit kaikille osallistujille sekä lankun, minkä takaa ponnistaa/heittää keihästä. Mietimme yhdessä lajeja, mitä voisimme harrastaa olympialaisissa ja lajeiksi valikoitui keihäänheitto, pituushyppy, kuulantyöntö, pikajuoksu ja äidin ehdotuksesta viestijuoksu. Moukarin ja seiväshypyn jätimme pois päivän ohjelmasta, vaikka ne olisvatkin olleet sankarille kuulemma mieluisia..

Asumme ihan hiekkakentän vieressä, joten ohjelma oli helppo järjestää. Kaverit tulivat suoraan pihalle, emmekä edes olleet aikeissa mennä käymään sisällä. Alkuun kerroimme vieraille syntymäpäivän teeman ja jo kutsussa olin ohjeistanut pukeutumaan ulkovaatteisiin, joilla on hyvä liikkua. Aloitimme ”olympialaiset” pienellä alkulämmittelyllä, eli yhteisellä leikillä. Emmehän toki halunneet, että täytyy lähteä kisaamaan ilman verryttelyä..

Isoveli on kovin kilpailuhenkinen, kaikki on hänelle kilpailua. En kuitenkaan halunnut, että kukaan kavereista tuntisi itsensä huonommaksi, joten vaikka kirjasimme tulokset ylös, emme koskaan katsoneet tai korostaneet sitä, kuka heitti tai hyppäsi pisimmälle. Vieraat olivat myös eri-ikäisiä, joten suurin osa sai kilpailla omassa ”ikäluokassaan”, eikä kilpailun voitosta ollut koskaan kyse. Viesti juostiin yhtenä joukkueena, johon osallistui myös pienet vieraat ja ajaksi laskimme koko joukkueen ajan. Ehkä ensivuonna katsomme, kuinka paljon nopeammin se tänä vuonna sujuu.

Syntymäpäiväherkut nautimme tällä kertaa Asevelikylän puiston isossa pannussa. Sitä voi vuokrata Asevelikylän asukasyhdistykseltä ja siellä ollaan vietetty naapuruston muidenkin lapsien synttäreitä! Harmiksi pannua ei voi pitää auki päivisin, koska pannu on usein ilkivallan kohteena.. Nyt pannu oli kuitenkin siisti ja kävimme siellä etukäteen laittamassa tarjoilut valmiiksi. Haasteen tarjoilulle heitti korona-aika ja vieraiden erikoisruokavaliot. Varsinkin ulkoilma-olosuhteissa en halunnut joutua miettimään ruokavalioita paikan päällä, vaan laitoin kaikki tarjoilut suosiolla maidottomina ja gluteenittomina. Isoveli olisi tänäkin vuonna (kurkkaa täältä viimevuotisista synttäreistä) halunnut cocktailtikku-siilin, mutta päädyimme laittamaan samat herkut mukeihin. Näin ei kenenkään herkut sekoittuisi eikä ylimääräistä käpälöintiä syntyisi. Laitoimme myös muut herkut valmiiksi omiin kuppeihin ja niitä sai toki pyytämällä lisää. Tällä kertaa käytimme kertakäyttöastioita, johon olimme piirtäneet olympiarenkaat teeman mukaan. Kakun tilalta tarjolla oli jäätelöbuffet, jossa oli kahta eri makua kaurajätskiä, sopivia keksejä ja karkkeja ja siirappia. Jätskit oli kylmälaukussa odottelemassa, joten näitäkään ei tarvinnut välissä käydä hakemassa kotoa.

Isoveli oli oikein tyytyväinen syntymäpäiviinsä. Hän osaa tosi hienosti sanoittaa omia tunteitaan (ainakin positiivisia, negatiivisia harjoitellaan vaihtelevalla menestyksellä..) ja kertoikin minulle olevansa niin onnellinen että melkein kyynel tuli silmään. Tällä hetkellä olin itsekin niin onnellinen, että tuli kyynel silmään. Rakas 5-vuotias. <3

Olen tämän kesän aikana joutunut himmailemaan juoksuharrastukseni kanssa, koska kantapää on vaivannut oikeastaan keväästä saakka. Olenkin valinnut lenkkini tarkkaan ja hartaasti, käynyt vain silloin tällöin nautiskelemassa polkujuoksusta jollain ihanalla paikalla. Ajattelin tähän listata hyviä lenkkejä polkujuoksuun ja ainakin omat lempipolut ovat tässä listassa näkyvillä. Kaikkia Vaasan seudun polkuja en ole (vielä) kiertänyt, joten jos jollakulla on tiedossa erinomainen lenkkipaikka ja haluaa jakaa sen, laitahan viestiä kommenttiboxiin tai instagramiin! Minut löytää sieltäkin nimellä @asevelikylassa

Useimmiten käyn juoksemassa Degerträskin maastossa, Degerträsk on pikkuinen järvi Alskatintien ja Hongikontien välimaastossa. Sinne taitaa päästä myös Svartholmsvägenin kautta, mutta tässä asiassa en ole ollenkaan varma. Lenkeillä näkee, kuinka autoja on pysäköity polun viereen, mutta itse lähden juoksemaan aina Hongikontien päästä. Maasto on kaunista, löytyy metsää, järvimaisemaa ja suota. Lenkin varrella kukkivat suopursut antavat ihanaa tuoksua kesäisille lenkeille. Pidän tästä paikasta eniten, koska paikka on upea minä vuodenaikana tahansa. Tämä kirjoittaminen saakin minut haluamaan näihin maisemiin, vaikka tällä hetkellä en pystyisikään juosta.

Syy jalkani tämän hetkiseen arkuuteen löytyy viime viikonlopun lenkistä, kun taas tauon jälkeen kävimme mieheni kanssa lenkillä. Juoksimme pitkästä aikaa Iskmo-Jungsundin vaellusreitillä, joka on noin 12 km pitkä. Retkeilynäkökulmasta olenkin kirjoittanut aiemmin ja tästä postauksesta löytyy hyvät vinkit taukopaikoille! Lähdimme lenkille reitin alkupäästä, Jungsundin jalkapallokentän vierestä. Metsä on ihana, mahtavin tämä reitti on ollut kiertää keväällä, kun pienet fladat olivat vielä jäisiä. Jäin miettimään, että miltähän näyttäisi tämä reitti ruska-aikaan.. Se täytyy selvittää! Edelliseen postaukseeni reitistä täytyy tehdä yksi muutos, kun reitti Hallonnäsistä Björnhällsfladalle oli muuttunut radikaalisti, kun alueella on tehty avohakkuuta. Itse en tälle lenkille enää maisemien takia lähtisi, ehkä puolukan perässä voisin tämän kulkea. Muilta osin reitti on edelleen ihana!

Keväällä kävimme juoksemassa Kuniledenillä, myöskin noin 12 km pitkän reitin. Tältäkin alueelta löytyy lyhyempiä reittejä, mutta niitä emme ole lasten kanssa vielä kiertäneet, joten retkipostaus tulee luultavasti ensivuonna, ellemme vielä lähde sinne ruskaretkelle. Jos jollain reitillä on ollut kauniita paikkoja, niin täällä. Polku kulkee pitkin kalliota pitkän matkaa ja jäkälämattoja on joka puolella. Harmi vain, että osa lenkistä oli hakkuiden jäljiltä risukkoa eikä kivasta tai helppokulkuisesta polusta ollut tietoakaan. Alueella oli kuitenkin mielenkiintoisia paikkoja, kuten luolia ja louhos, joten kyllä täällä täytyy lasten kanssa käydä jonkunlaisella retkellä!

Öjbergetin luontopolku oli myöskin uusi tuttavuus, tämä polku on aika lyhyt, vain 2,5 km. Tämän kun juoksee pari kertaa ja käy vielä nousemassa portaat niin kyllähän siinä itsensä saa vedettyä piippuun. Koska ollaan Vaasan korkeimmalla kohdalla, löytyy reitiltäkin korkeuseroja. Maasto on täälläkin kaunista ja joissain kohdissa voisi luulla olevansa rakka-kivikkoisella tunturilla. Upeita kallioita ja muutama kelopuu sai ainakin minut kuvittelemaan itseni juoksemaan Äkäslompolon lempparipoluilla. Täältä löytyy taukopaikka, mutta nuotiopaikkaa ei retitillä ole. Tämäkin on retki-listalla, jos sen jälkeen sitten kirjoittelen tarkempaa infoa retkinäkökulmasta. Öjbergillä voi toki juosta latupohjaakin pitkin, mutta me juoksemme mielellämme polkuja pitkin, siksi reitiksi valikoitui luontopolku.

Hyvä polku aloittelevalle polkujuoksijalle on Pilvilammen luontopolku. Se on noin 3 kilometriä pitkä ja helppokulkuinen. Polku päättyy hiekkatiehen, joka vie Närvänmutkan taukopaikalle. Siellä on muuten uusi hieno grillikatos, johon mahtuu useampikin grillailija! Pilvilammelta löytyy pitkät pätkät polkuja muutenkin, mieheni otti alkukesästä osaa NUTS-virtuaalikisaan ja juoksi ristiin rastiin polkuja Pilvilammella 34 kilometrin verran.

Öjenin luontopolku Sundomin sillan jälkeen on keskustassa asuville lähin luontopolku. Öjenin reitti on noin 4,5 km pitkä ja siellä on hienoa vanhaa metsää, minkä läpi polku kulkee. Täällä olemme olleet perheen kanssa useasti ja täältä löytyy postaus reitistä! Jos haluaa nopeasti metsäpoluille juoksemaan, on Öjen siihen erinomainen vaihtoehto.

Ensi kesää ajatellen olemme katsoneet, että Sommarössä menee noin 7 kilometrin mittainen reitti linnakealueelta Sommarösundin uimarannalle. Se reitti houkuttelisi kovasti! Sommaröhön lähtö on kuitenkin vähän isompi juttu, on sinne kuitenkin matkaa jonkun verran meiltä Asevelikylästä. Alue on kuitenkin todella kaunista ja siellä saisi varmasti hieman pidemmänkin lenkin tehtyä, jos kiertää polkuja Sommarön linnakealueella. Täällä olemme käyneet kesän aikana useastikin, retkeilykohteet meren rannassa ovat meidän mielestä kaikista houkuttelevimpia.

Nämä polut ovat ne yleisimmät, millä me käymme juoksemassa. Eihän näihin maastoihin kyllästy, mutta olisi tosiaan kiva kuulla muistakin juoksureiteistä tässä lähistöllä! Syksy on oikein erinomainen aika käydä metsässä juoksemassa kun ilmassa on ihanaa syksyn kirpeyttä ja ilma on raikas. Ihanaa syksyn alkua!

Meidän perheen retkeilyharrastus on saanut uuden sivumausteen, kun retkillä etsimme Geokätköjä! Tämä sai alkunsa siitä, kun meidän perhepartiossa yhtenä etätehtävänä oli tutustua geokätköilyn maailmaan. Minun oli pitänyt koittaa kätköilyä jo monta vuotta, mutten koskaan ollut saanut aikaiseksi. Etätehtävää varten jouduin etsimään tietoa kätköilyn aloittamisesta sekä tietysti testaamaan sitä, että voisin ohjeistaa muitakin.

Suomen ladun sivuilta löytyi vinkkejä kätköilyn aloittamiseen, sieltä voi kurkkia lisää. Ladun sivuilta löytyy myös ohjeet vastuulliseen geokätköilyyn, jotka on hyvä lukea. Minä lähestyin tätä asiaa kuitenkin niin, että voisimme koko perheellä kätköillä, joten latasin pelkästään Geocaching-nimisen sovelluksen ja rekisteröidyin sinne. Sovellus ohjaa eteenpäin ja opastaa käytössä. Muuta ei oikeastaan tarvittu, joten kohti ensimmäistä kätköä. Koska kyseessä on aloittelijan harrastus, tyydymme aluksi ilmaisversioon, jossa kaikkia kätköjä ei pääse löytämään. Tähän mennessä se on riittänyt hyvin, mutta eiköhän se jossain vaiheessa täydy päivittää!

Kävimme keväällä toisen perhepartio-ohjaajan ja meidän lasten kanssa Vaasan Pilvilammella ensimmäisellä kätköreissulla ja jo ensimmäisen kätkön kohdalla mieleni teki luovuttaa, koska ”eihän täältä nyt mitään löydy”.. Todellisuudessa olin seisonut juuri oikeassa kohdassa, mutta en ollut viitsinyt kyykistyä ja vilkuilla joka suuntaan.. Onneksi jälleen kerran mieheni, joka on varusteltu hieman suuremmalla kärsivällisyydellä kuin allekirjoittanut, löysi kätkön (helposti) ja annoimme mahdollisuuden vielä toiselle kätkölle. Pilvilammella näytti riittävän kätköjä, joten sinne vaan!

Puhelimella katsottaessa sijainti ei välttämättä ole metrin tarkkuudella, mutta aika nopeasti oppii katsomaan pienistä koloista tai puun oksilta. Lapset ovat näppäriä kätkönetsijöitä, koska katsovat maailmaa hieman eri näkövinkkelistä, kuin me aikuiset. Lasten suureksi riemuksi osassa kätköjä saattaa olla jonkunlainen vaihtari, eli lelu tai joku muu esine, jonka saa ottaa mukaansa, jos on jotain laittaa tilalle. Tällä hetkellä kuskataan mukana pientä eläinhahmoa, jonka voi luovuttaa kätköön. Lapsille tämä tuo ekstra jännitystä kätkön etsimiseen!

Olemme nyt muutamallakin retkellä etsineet kätköjä ja vain yksi on jäänyt löytämättä! Se kyllä kieltämättä jäi kaivelemaan, joten täytynee suunnataa uudestaan Herrgårdsledenille etsimään tuo kätkö. Iskmo-Jungsundin vaellusreitillä näytti olevan monta kätköä ja käydessämme Äkäslompolossa kesälomareissulla etsimme kätköjä vaellusreittien varrelta! Tämä on siitä kiva harrastus, että lähes joka luontokohteessa on kätkö, joten voi lähteä varta vasten etsimään niitä, tai sitten samalla, kun retkeilee niin kokeilee onneaan. Kaupunkimiljöössäkin on monia kätköjä mutta niitä emme ole vielä etsineet. Tämäkin taitaa olla sellainen harrastus joka vie mennessään!