Viisi vuotta kotiäitiyttä putkeen toi mukanaan pienoisen identiteettikriisin ja silloin oli aikaa pohdiskella, mitä elämältään haluaisi, kunhan paluu erilaiseen arkeen koittaisi. Olin vain aika hukassa. En välttämättä halunnut palata takaisin työhöni lastenhoitajana, koska olisi tuntunut hassulta viedä oma jälkikasvu päiväkotiin ja mennä itse toisaalle hoitamaan muiden lapsia. Olin kuitenkin menossa takaisin virkaani, kunnes ystävieni kannustuksesta asiat selkenivät juuri korkeakoulujen hakuajan alkaessa. Minä koittaisin seurata pitkäaikaista haavettani ja hakea kielikylpy-varhaiskasvatuksen opettajaksi. Tämän haaveen olin haudannut silloin, kun Vaasan Yliopistossa ei ollut enää mahdollista opiskella ruotsin kieltä.. Nyt se kuitenkin on mahdollista Åbo Akademissa Vaasan kampuksella ja sinne minä sitten päädyin hakemaan.

Korona-kevät aiheutti hakuprosesseihin hieman erilaisia järjestelyitä, mutta yhtä kaikki, minä pääsin! Olo oli silloin mitä mahtavin ja olen edelleen joka päivä yhtä onnellinen uskalluksestani. Aloitin opinnot syksyllä 2020 ja onneksi edes muutaman kuukauden ajan saatiin olla paikanpäällä yliopistolla, että paikat ja opiskelukaverit tulivat edes jollain lailla tutuiksi. Kerkesimme opiskella lähiopetuksessa sen verran, että opiskeluun tuli rutiinia ja ryhmätyöt ja uudet oppimisalustat tulivat tutuiksi. Osa luennoista oli jo silloin Zoomin kautta, joten tuli opeteltua senkin käyttö, ennen kuin jäimme istumaan koteihimme.

Olen kova jännittämään ja uusiin tilanteisiin meno on ihan hirveätä. Suurin pelkoni oli, etten löydä ketään tekemään ryhmätöitä kanssani tai jos olenkin ainut täysin suomenkielinen tai ainut aikuisopiskelija joka ei koskaan osallistu mihinkään haalarihommiin. Olen parikymppisenä juhlinut menemään näidenkin vuosien edestä, joten en edes osaa kaivata riemukasta opiskeluelämää, joka tällä hetkellä ei kyllä ole kenellekään edes mahdollista. Tämä on mielestäni harmillinen asia heidän kannaltaan, jotka ovat muuttaneet Vaasaan opintojen perässä, eivätkä tunne paikkakunnalta ketään.. Minun pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä ryhmässäni oli kaksi naista, joiden kanssa opiskelu-elämän aloittaminen ja jakaminen on ollut ihanaa!

Kaikki kurssit käydään ruotsinkielellä ja tehtävän palautetaan myöskin ruotsiksi. Opettajat eivät kuitenkaan ainakaan näin alussa ole paneutuneet kielioppivirheisiin, vaan oikeat asiat esittämällä saattaa saada hyvänkin numeron, vaikka kielioppi ei täydellistä olisikaan. Tällä hetkellä minulla on menossa ruotsin kurssi, jossa opiskelemme kielioppia. Vaikka olen motivoitunut opettelemaan kieliopin nyt, helppoa se ei ole, koska viimeisestä tällaisesta kurssista on jo 14 vuotta aikaa.. Luennoilla pärjään hyvin ja tekstien lukeminen sujuu jo hyvin. Tieteellisten tekstien lukeminen oli alussa hankalaa, mutta se olisi ollut sitä myös suomeksi. Kun lukee paljon tekstiä ruotsiksi, kieli kehittyy vähän väkisinkin ja siihen tulee rutiini.

Tälläkin hetkellä opiskelen kotona, kohta alkaakin luento. Minun päiväni kuluvat samalla lailla ja kunhan noudatan rutiineja, minun on helppo saada työt tehtyä. Jos lipsun niistä, saattaa koko päivä mennä haaskeelle. Olin lukiossa hyvin laiska ja huono opiskelija enkä juuri kiinnostunut mistään. Se oli myös yksi asia, joka minua hirvitti opintojen aloituksessa. Saisinko palautettua tehtävät ajoissa/luettua tentteihin hyvissä ajoin vai olisinko taas se saamaton lukiolainen. Noh, en ole. Välissä on monta vuotta ja motivaatio on ihan erilainen, kuin 15 vuotta sitten. Mieheni mainitsi kyllä tämän seikan minulle, mutta se täytyi vaan kokea itse. Kun asioita ei siirrä eteenpäin, vaan tekee ne hyvissä ajoin, jää sitten aikaa enemmän, eikä tarvitse opiskella iltaisin.

Yliopistolla painotettiin heti alusta, miten kannattaa opiskella ”virka-aikaan”. Lukujärjestys saattaa olla harhaanjohtava, kun päivässä voi olla vain yksi luento. Se tehtävien määrä ei kuitenkaan näy lukujärjestyksessä, vaan ne täytyy lisätä sinne itse. On hyvä suunnitella etukäteen, missä välissä tekee minkäkin tehtävän ja merkitsee deadlinet esille, niin mikään ei jää palauttamatta. Kuten jo mainitsin, minua auttaa rutiinit. Mieheni vie lapset aamulla päiväkotiin ja minä saan aloittaa päiväni rauhassa. Aloitan aamuni pienellä jooga-hetkellä, koska jokapäiväinen koneen ääressä istuminen ei tee hyvää niskalleni. Sen jälkeen syön aamupalan, jonka jälkeen avaan koneen. Jos ei ole luentoja heti aamusta, saatan neuloa hetken. Luennon jälkeen pidän aina pienen paussin, jonka jälkeen voin aloittaa kirjalliset hommat. Lounastauko on joka päivä kello 12:sta maissa. Minun täytyy syödä säännöllisesti, muuten ei ajatus kulje. Joka päivä ei ole luentoja, mutta aina on jotain tehtävää. Kirjoitan aina tietyn ajan, jonka jälkeen pidän pienen paussin ja sitten jatkan.

Päiväni kuluvat näin ja tämä etäopiskelu on sopinut minulle yllättävän hyvin. Saan samalla valmisteltua päivän ruokaa tai hoidettua viikkosiivouksen alta pois, jos ei ole kauheasti kouluhommia. Useimpina päivinä saan haettua lapset kolmen maissa kotiin. Haen heidät kävellen, jotta saisin pienen happihyppelyn ennen kuin hulina alkaa. 🙂 Tenttipäivät lähestyvät taas ja varasin juuri kirjastosta itselleni tenttikirjat. Tentitkin ovat tällä hetkellä suurimmaksi osaksi kotitenttejä, mikä sopii minulle varsin hyvin. Kotona olo poistaa suurimman osan jännityksestä ja voin nousta välillä vaikka seisomaan, ajatuskin kulkee hieman paremmin, kun vähän liikkuu. Vaikka tämä etäopiskelu onkin sujunut omalta osaltani hyvin, toivoisin silti pääseväni takaisin lähiopetukseen, koska luentoihin osallistuminen paikanpäällä antaa paljon enemmän, kuin pelkästään tietokoneen välityksellä. Ehkä jossain vaiheessa tilanne normalisoituu ja pääsemme taas nauttimaan ÅA:n ihansta ympäristöstä.

Jos jäi jotain kysyttävää opiskelustani, laita ihmeessä viestiä. 🙂

Olen varmasti monta kertaa sanonut tämän saman, mutta retken paras hetki on eväshetki. Eikä ole eväshetkeä retkellä ilman jälkkäriä! Edes joku pieni jälkiruoka kruunaa retkiruuan ja luonnonhelmassa on ihana herkutella ja siitä saa pikkuisen lisää puhtia. Kirjoittaessani postausta retkieväistä, tuli mieleeni jakaa myös näitä meidän retki-jälkkäreitä. Riippuu ihan tilanteesta, joskus nappaan mukaani esimerkiksi Elovenan-kauravälipalakeksin ja joskus näemme isomman vaivan jälkiruuan kanssa. Meidän porukalle toimii jälkiruokina myös kuivatut hedelmät, esimerkiksi taatelit ovat erinomaisia kahvin kanssa.

Paahdetut vaahtokarkit taitavat olla retkieväiden klassikko. On mukavaa etsiä esikoisen kanssa oma keppi ja vuolla se teräväksi tikuksi. Vaahtokarkit on aika sotkuista syötävää, joten ne kannattaa popsia suoraan kepin nokasta. Etsiessäni ruoka-ideoita, satuin törmäämään ”smores”-nimiseen jälkiruokaan, joka sisältää paahdettua vaahtokarkkia, sulaa suklaata ja keksiä. NAM! Kuulostaa aika sotkuiselta, mutta tämä onnistuu myös suhteellisen siististi lastenkin kanssa jos paahtaa vaahtokarkin ja nappaa sen kahden suklaakeksin väliin. Nämä oli menestys muutamalla retkellä, eikä tosiaan vaadi paljon vaivaa. Isosta vaahtokarkkipussista on ainakin meillä riittänyt monille retkille evästä. Joulun aikaan teimme tästä pipariversion ja sekin maistui tosi hyvältä! Silloin unohdimme kyllä suklaat välistä, mutta kukaan ei sitä edes kaivannut.

Tikkupullat on myös aika perinteinen nuotiojälkkäri, joka maistuu ainakin kylmemmillä ilmoilla. Itsehän söisin pullaa vaikka joka kerta.. Löysin Partioaitan sivuilta hyvin helpon reseptin pulliin, joten taikinan kanssa ei tarvitse edes kotona nähdä kovaa vaivaa. Parasta tässä reseptissä oli se, että neuvottiin kiertämään pullataikina niin tiheään kierteeseen, että pulla on yhteinäinen, jotta sinne väliin saa laitettua hilloa ja tarvittaessa vaikka kermavaahtoa. Ostinkin viime talvena sellaisen hillotuubin, mistä sai suoraan pursotettua hilloa pullan sisään. Ai että, miten se maistui hyvältä kylmänä päivänä.

Resepti (n 12 tikkupullaa), helppo tehdä myös vegaanisena :

2 dl maitoa, kauramaitoa tai vettä

3 rkl sulatettua voita tai margariinia

1/2 tl suolaa

3 rkl sokeria

tl kuivahiivaa tai 2,5 tl leivinjauhetta

1/2 tl kardemummaa

5-6 dl vehnäjauhoja tai muit jauhoja, voi kokeilla myös gluteenittomia

Laita kaikki ainekset sekaisin ja vatkaa. Jauhoja on tarpeeksi, kun taikina ei tartu sormiin. Tapaan laittaa taikinan pussiin tai rasiaan ja taikina tekeytyy matkalla nuotiopaikalle. Pyöritä taikinaa tikun päähän noin sormenpaksuisena pötkönä niin, ettei taikinaan tule välejä. Pulla valmistuu hieman nopeampaa jos sen kiertää isoille kierteille, mutta salaisuus onkin tässä tiiviissä pullassa, että sinne saa hillon sisälle. Paista pullaa hiilloksella noin 10-15 minuuttia. Älä laita pullaa liian lähelle nuotiota, muuten se vain mustuu ja jää sisältä raa’aksi. Pulla on valmis, kun sen saa vedettyä tikusta pois helposti. Laita sisään hilloa ja/tai kermavaahtoa (kauravispi on tähän erinomaista, se pitää muotonsa hyvin rasiassa eikä tule samanlaista nestettä kuin kermasta) ja nauti!

Ostimme keväällä pikku-Muurikan (olen tainnut mainita tästäkin jo muutamaan otteeseen..) myös lättyjen paistamista varten. Olen kerran kokeillut tehdä Trangialla lättyjä, mutta lättyjen sisään tarjoilin kanssaretkeilijöille ”klimppejä”. Yhtä hyvän makuisia, mutta ulkonäkö ei ollut se, mitä haettiin.. Tälläkin kertaa meinasi käydä yhtä köpelösti, tai no, meinasin joutua tarjoilemaan lätyt nestemäisessä muodossa, koska taikinan kanssa kävi joku onnettomuus ja en tiedä, unohdinko munat vai oliko jauhoja liian vähän. Mieheni, joka on varusteltu paljon suuremmalla kärsivällisyydellä, pelasti nämä lätyt ja saimme lopulta nauttia ihanista nuotiolätyistä. Ehkä ensi kesänä olen toipunut tästä koettelemuksesta ja kokeilen uudestaan lättyjen paistoa. Onhan ne nyt niin hyviä, että täytyy niitä testata uudestaan.

Joskus nappaamme retkelle kuivahedelmiä, joskus keksipaketin. Viimeisillä retkillä meillä on ollut mukana Taigan suklaata, jonka sain testattavaksi kaupallisen yhteistyön merkeissä. Mikä vaan maistuu hyvältä luonnossa, eikä sen tarvitse olla ihmeellisä. Pääasia on, että lähtee retkelle ja viettää ihanan hetken ulkona. Nautinnollisia pakkaspäiviä!

Jäät on vihdoinkin niin paksut, että jääladut on avattu! Olen haaveillut hiihtoretkestä jäälle jo jonkun aikaa, kun nyt näitä aurinkoisia kevät-talvipäiviä on tässä jo muutama ollut. Tänään olikin ilma hieman lauhtunut ja aurinko paistoi, joten tämä oli täydellinen päivä hiihtoretkelle merenjäällä. Merellä on kaksi kaupungin ylläpitämää jäälatua, yksi eteläisellä kaupunginselällä ja toinen pohjoisella kaupunginselällä. Me halusimme hiihdellä sellaiseen paikkaan, missä saisimme pidettyä pienen eväshetken, joten suuntasimme pohjoiselle ladulle, eli tarkemmin ottaen sille, mikä kiertää Palosaaren ja Isolahden rantoja Gerbyseen asti ja takaisin.

Olin katsellut sopivaa tilaisuutta käydä Variskarilla retkellä ja tänään se koitti. Variskarille pääsee Isolahden venesataman läheisyydestä siltaa pitkin ja siellä on pieni luontopolku ja paikalla on muutama nuotiopaikka. Emme ole siellä vielä käyneet retkellä. Me olimme koko porukalla hiihtelemässä, joten lenkin täytyi olla pienimmän hiihtäjän mukaan suunniteltu. Lähdimme hiihtelemään Vikingan venesatamasta ja ladulle pääsikin heti rannan tuntumasta. Linnuntietä ei retkipaikalle ollut kuin noin 200 metriä, mutta latu kiersi rantoja pitkin niin kyllä meille ihan mukava matka tuli.

Pienin hiihtäjä on 3-vuotias, joten matka ei saanut olla liian pitkä. Meillä oli häntä varten mukana rinkka, koska tasaisella jäällä olisi ihan hyvä hiihtää rinkka selässä. Eipä hän kuitenkaan kyytiin halunnut ja laitoimme hänelle sukset jalkaan. Neidin sukset on sellaiset remmeillä kiinnitettävät, joten niiden kanssa on aina hieman taistelua, että ne saa kunnolla pysymään kengissä.. Kun olimme saaneet ne jalkaan ja hiihtomatkaa oli kertynyt noin 10 metriä, olisi hän halunnutkin kyytiin.. Tässä vaiheessa halusimme vain hieman liikettä, koska isoveli hiihteli jo ties kuinka kaukana. Eli, suostuttelukeinot käyttöön ja lopulta matka taittui niin, että pikkusisko piti kiinni isänsä sauvasta ja se sujui yllättävän hyvin.

En osaa arvioida meidän matka-aikaa, mutta taukopaikalla olimme sopivasti ruoka-aikaan. Meillä oli omat puut mukana, koska halusimme lämmittää eväämme. Eväspaikalla oli nuotiorinkula ja pöytäryhmä, hyvä paikka retkelle! Variskarilla ei ole talvikunnossapitoa, mutta polku oli kuitenkin hyvin tampattu. Jäälläliikkujia ja muita ulkoilijoita oli paljon liikkeellä, eikä ihme, oli niin ihana päivä!

Paluumatkalle lähdettäessä sama show suksien kanssa, jonka jälkeen sama show kyytiintulon kanssa. Hiihdimme takaisinkin hiihtohissi-tyylillä ja paluumatka sujui muutenkin mainiosti. Isommasta hiihtäjästä ei näkynyt, kuin pieni punainen piste kaukaisuudessa. Olisin voinut jatkaa hiihtelyä vaikka kuinka kauan, tällaiset talvipäivät ovat talvien parhaimmistoa. Aurinkoista viikonloppua!

Olemme 5-vuotiaan esikoiseni kanssa pelanneet satunnaisesti Pokemon Go:ta ja hän on muutenkin innostunut Pokemoneista. Innostus alkoi siitä, kun ostimme hänelle Pokedex-lehden, jota hän on tutkinut iltaisin ja me olemme yhdessä opiskelleet siitä pelin saloja. Oli hauska lukea yhdessä, mitä kaikkea peli pitää sisällään, samalla kun latasimme pelin puhelimelleni.

Esikoinen on saanut pelata peliä silloin tällöin, joskus tullessamme päikystä ja joskus naapurin pojan kanssa viereisessä puistossa. Esikoinen ei vain ole ihan vielä ymmärtänyt, että pelin idea on kävellä, jotta munat hautoutuisi ja että löytyisi uusia Pokemoneja. Hän pysyisi mielellään samassa paikassa ja haalisi siitä itselleen kerättäviä. Taistelut on hänen mielestään jännittäviä, joten olemme vain keräilleet Pokemoneja.

Kylmimmillä pakkasilla emme ole pelanneet, koska puhelimessani ei kestä akku, mutta vähän lämpimämmillä kyllä. Hän on pelannut kosketusnäyttö-sormikkailla, mutta ne eivät ole olleet riittävät pitämään sormia lämpiminä, joten täytyihän hänelle tehdä Pokemon-kämmekkäät. Ne voi sitten kylmällä vetäistä sormikkaiden päälle ja näin pysyy sormet lämpiminä. Ainut ongelma on enää puhelimen jäätyminen.. 😀

Käytin kämmekkäisiin Janne-langan jämiä, koska menekki näihin ei ole iso. Loin 3,5 puikoille 32 silmukkaa ja tein 2 o 2 n 15 kierrosta. Käytin tähän 7 veljestä lapasten kokotaulukkoa avuksi, jotta saisin mitat oikein. Kudoin valkoisella langalla resorin ja peukalokiilan. Kiilan valmistuttua vaihdoin mustaan lankaan ja kudoin sillä kaksi kierrosta, jonka jälkeen vaihdoin punaiseen lankaan ja jatkoin sillä niin kauan, kunnes se oli sopivan mittainen. Tein loppuun joustinneuletta niin pitkälle, että esikoiseni pikkurilli peittyi. Olisin halunnut yllättää hänet, mutta mieluummin halusin näistä sopivat, koska edelliset lapaset eivät istuneet hänelle niin hyvin kuin halusin.. Peukaloon tein muutaman kierroksen oikeaa ja loppuun joustinta 5 kierrosta.

Virkkasin vielä kämmekkäiden päällyspuolelle poke-pallon, joka mielestäni viimeisteli kämmekkäät kivasti. Esikoinen oli itsekin sitä mieltä, että niistä puuttui ”se pallo”, joten virkkuukoukku esiin ja toimeen. Virkkasin valkoisella langalla ympyrän ja viimeiselle kierrokselle vaihdoin mustan langan. Kiinnitin pallot ompelemalla ja samantien kun kämmekkäät valmistuivat, täytyi ne saada käyttöön. Esikoinen lähti jopa nukkumaan ne mukanaan, ei sentään nukahtanut ne käteensä, vaikka aluksi siltä näyttikin. Oli onnistunut työ, hän ja minä olemme kummatkin tyytyväisiä. Jälleen kerran voitte vain kuvitella, mitä pikkusisko oli mieltä, kun hänelle ei tällaisia tehty.. Ainakin osaavat arvostaa tekemiäni käsityöitä ja haluavat (ainakin vielä) käyttää niitä. Ihania lapsia.

Tämänhetkistä vuodenaikaa voisi jo kutsua kevättalveksi ihanien aurinkoisten pakkaspäivien ansiosta. Talvi on muutenkin ollut ihanan luminen ja me ollaan nautittu täysin rinnoin kunnon talvesta! Asevelikylän kentällekin saatiin tänä talvena jää ja me ollaan iltaisin pistetty sauna päälle, lähdetty luistelemaan ja sen päätteeksi on ollut ihana mennä saunaan lämmittelemään!

Tämäkin aurinkoinen talvipäivä oikein kutsui meitä retkeilemään ja retkipaikaksi valikoitui tällä kertaa Pilvilampi. Emme ole käyneet Pilvilammella alkusyksyn jälkeen, joten emme olleet nähneet valmiina Närvänmutkan uutta grillikatosta. Pidimme peukut pystyssä, että luontopolku olisi tallattu, jotta pääsisimme nauttimaan ihanasta metsäretistä ja plan B:nä meillä oli kävellä lyhyempää reittiä nuotiopaikalle.

Luontopolku oli kuitenkin hyvin hoidettu, polkua pitkin oli kävelty useasti, joten se oli tallaantunut kovaksi ja sitä pitkin oli helppo kävellä. Reitti oli todella ihana auringonpaisteessa ja onhan se sitä muutenkin. Nautimme kaikki metsässä kävelystä, toiset välillä enemmän ja välillä vähemmän.. Jokaiseen kinokseen piti tumpsauttaa itsensä niin, että voimat meinasivat loppua ennen evästaukoa ja heitä piti hieman kannustaa jatkamaan.. Reitti ei ole kuitenkaan liian pitkä pienillekään jaloille, nuotiopaikalle taitaa olla n. 2 kilometriä polkua pitkin. Tietä pitkin sinne on noin 800 metriä.

Närvänmutkan uusi grillikatos oli tosi hieno ja siellä oli hyvin tilaa useammallekin seurueelle. Siellä on kaksi nuotiota ja penkkejä ja pöytä. Hieman kauempana katoksesta on toinenkin pöytäryhmä nuotiorinkuloineen, joten kaikille oli hyvin tilaa. Söimme hyvät eväät ja nautimme jälkkärit ja jatkoimme matkaa takaisin autolle. Meidän lasten kanssa on usein helpompaa valita paluumatkalle se lyhyempi reitti, jos vain mahdollista. Tällä kertaa palasimme autolle tietä pitkin, koska lapset vaikuttivat väsyneiltä. Olisi ollut ihana mennä vielä takaisin polkua pitkin, mutta emme jaksaneet motivoida jälkikasvua pidemmälle matkalle.

Paikalla oli paljon hiihtäjiä, jäällä meni jo ladut ja olisi ollut ihana itsekin hiihdellä! Joku päivä toteutan kyllä hiihtoretken Pilvilammelle.. Nyt kuitenkin nautiskelemaan saunan lämmöstä. Aurinkoista viikonloppua.

Yhteistyö Vaasan kaupungin kanssa

Vaasan oma laskettelukeskus on jälleen avattu ja tänä vuonna avattiin myös lasten oma rinne, jossa on helppokäyttöinen mattohissi lapsille ja aloitteleville laskijoille. Omasta lapsuudesta muistan, kuinka Öjbergetin ankkurihissi tuntui vaikealta ja hiihtokoulussa käveltiin rinnettä ylös, kun ankkuriin pääsi vain ne, jotka olivat tarpeeksi taitavia. Ihanaa, että Vaasan kaupunki satsasi mattohissiin ja se on kaiken lisäksi ilmainen, joten nyt on monella lapsella mahdollisuus päästä helposti opettelemaan laskemista. Viimeisestä omasta käynnistä Öjbergetillä on vierähtänyt varmaan 15 vuotta, joten oli aikakin tulla laskemaan tänne! Rappusia ja polkuja on kyllä tullut juostua, mutta rinteessä en ole ollut sitten yläasteen/lukion..

Olemme lasketelleen lasten kanssa aiemmin Ylläksen rinteissä ja esikoisella on laskettelukokemusta jo muutamalta vuodelta, joten hänen kanssaan pystyi hyvin menemään ankkurilla ylös. Aloitimme laskemisen C-rinteestä, eli siitä kaikista loivimmasta ja helpoimmasta. Hän kuitenkin rakastaa vauhtia, joten hän laski isänsä kanssa myös hissin vasemmalla puolella olevasta rinteestä, eli B-rinteestä. Itsellä ei aina rohkeus riitä hänen kanssa laskemiseen, koska olen itse niin varovainen. Siksi lasken mieluusti pikkusiskon kanssa lastenrinteessä.

Ostimme pikkusiskolle kirpparilta lasketteluvaljaat, jotka olimme todenneet hyväksi jo lapinreissulla. Harjoittelemme pikkusiskon kanssa vielä jarruttamista ja kurvailua, mutta hänkään ei malttaisi, vaan haluaa vauhtia. Täytyy jollain kerralla päästää hänet valjaista ja antaa kokeilla laskea ilman jarrua, ehkä se jarruttaminen onnistuu paremmin näin. Täytyy vain olla valmiina nappaamassa hänet ennen verkkoa.. Tasapainossa hänellä ei ole ongelmaa, mutta mattohissiin pääsyssä kylläkin. Varsinkin nyt, kun hänellä oli isoveljen vanhat sukset, jotka olivat hänelle hieman liian pitkät, oli ylämäessä olevaan hissiin vaikea päästä itse.

Öjbergetillä oli paljon porukkaa liikkeellä, oli hiihtäjiä, laskijoita ja lasten rinne oli kovassa käytössä. Myös pulkkamäessä riitti väkeä. Me söimme eväät kodassa muutaman muun perheen kanssa turvavälit huomioiden. Oli hienoa, että Öjbergetille oli myös tullut uudet vessat, jossa pääsi käymään välillä. Tämä tieto on tärkeä näin lapsiperheen näkökulmasta, koska hätä yllättää takuuvarmasti, oltiin sitten hississä tai keskellä rinnettä..

Olimme ajatelleet tehdä vielä viimeisen laskun isossa rinteessä isoveljen kanssa ja mieheni jäi viihdyttämään pikkusiskoa, joka ei omien sanojensa mukaan enää jaksanut laskea. Kun hän sitten huomasi, mihin olimme isoveljen kanssa suuntaamassa, alkoi hurja ”mäki haluun”-papatus, joka päättyi siihen, että pikkusisko ilmestyi hissijonoon kanssani ja suunnattiin sitten koko porukalla isoon rinteeseen. Mieheni meni hissiin isoveljen kanssa ja minä nappasin pikkusiskon jalkojeni väliin. Tällä tyylillä pääsimme helposti hississä ja huipulle ilman ongelmia. Pikkusisko on hyvä pitämään ”suksia suorassa”, niin kun häntä ohjeistin. Alle 6 vuotiaat eivät tarvitse omaa hissilippua, vaan saavat mennä omasta portista.

Alas tultiin C-rinnettä hyvässä yhteistyössä, kunnes muutaman laskun jälkeen hän oli jo menossa hyppyriin muiden perässä.. Joka kerta juuri ennen alastuloa hän aloitti ”vielä yks”-höpinän ja sitä viimeistä laskua laskettiin varmasti viisi kertaa, kunnes tuli oikeasti aika laittaa sukset boxiin ja suunnata kotia kohti. Meillä oli tosi ihana päivä rinteessä, meidän lisäksi paikalla oli tosi moni muukin. Hyvin sinne rinteisiin mahtui kaikenlaiset laskijat. Onneksi Öjberget on taas auki ja toivottavasti talvi pysyy kauan että päästään nauttimaan vielä monet kerrat rinteistä! Luulenpa, että meidän porukalle ei tämän kerran jälkeen riitä pelkkä mattohissi, joten taidamme pitää ainakin vielä toisen samanlaisen päivän, jos vain säät suosivat.

Meillä alkoi yliopistossa kurssi nimeltä Hållbar utveckling, eli kestävä kehitys varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Aivan ihana kurssi, vaikka luentoja on takana vasta yksi. Tällainen kurssi antaa todennäköisesti minulle hurjan paljon inspiraatiota ja tietoa siitä, miten voin vahvistaa ja kehittää lasten luontosuhdetta. Ensimmäisten tehtävien joukossa oli kirjoittaa essee omasta luontosuhteesta, miten se luonto vaikuttaa minuun ja minkälaisissa paikoissa viihdyn mieluiten. Lisäksi piti miettiä, miten voisin tulevassa työssäni hyödyntää näitä asioita. Tälle tehtävälle oli annettu vastaustilaa vain 1 sivu, vaikka kerrankin olisin voinut tuottaa tekstiä enemmänkin! Ruotsiksi kirjoittaminen on yleensä hieman työn takana, varsinkin akateeminen teksti ruotsiksi tuottaa välillä tuskaa, mutta tämä pieni tekstinpätkä syntyi hujauksessa. Sitä kirjoitellessani pohdin omaa luontosuhdettani ja halusin tulla tänne vielä jatkamaan aiheesta.

Aloitin tekstini kertomalla, miten retkeilemme koko perheen voimin, lähes jokaisessa säässä. Eniten haluan, että lapseni saavat hyvän luontosuhteen ja kunnioittavat luontoa ja elämää maapallolla. He ovat niitä, jotka tulevat asustamaan tällä maapallolla kauemmin kuin me. Haluan näyttää, että luonnossa on hyvä olla ja onhan se useimmiten niin, että luonnossa ollessa kaikki ovat rauhallisempia ja kiukut ja (pukemis)takut unohtuvat hetkessä. Joskus toki tuntuu siinä lähtökaaoksessa siltä, ettei retkelle lähtö voi olla tällaisen takkuamisen arvoista, mutta kyllä se sitä on. Onhan se ihan fakta, että metsässä ja luonnossa oleilu laskee stressitasoja. Luin tästä aiheesta kirjan nimeltä Terveysmetsä, josta sain faktaa tueksi. Olen aina kokenut, että luonnossa olo helpottaa, siksi varsinkin syksyn synkeimpiin aikoihin ja pitkän talven (onneksi nyt on lumi maassa) avuksi tapaan lenkkeillä meren rannalla. Vaasassa on pitkä pätkä pyörätietä meren äärellä, joka on lempireittini täällä.

Meri on minulle turvapaikka. Me olemme viettäneet todella paljon aikaa meren äärellä ihan pienestä saakka ja siksi hakeudunkin aina meren äärelle, kun tarvitsen selkeyttä ajatuksiin tai kaipaan vain jotain kaunista. Kevättalvisin on parasta luistella tai potkutella merenjäällä ja ai että sitä hetkeä, kun meri näkyy ensimmäisiä kertoja jään väistyessä. Asuessamme mieheni kanssa Tampereella, tuntui että ei saanut samalla tavalla happea, kuin rannikolla. Tämä on asia, jonka luultavasti vain rannikolla kasvanut ymmärtää. Ne hetket, kun kävimme Vaasassa ja merituuli puhalsi keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa, oli parhaita hetkiä. Ja myös yksi suuri syy muuttaa takaisin kotiin. Hetkeäkään ei ole kaduttanut.

Meri antaa meille myös ruokaa, kalastamme keväisin, jotta meillä olisi ruokaa pakkaseen. Saamme luonnosta myös muuta ruokaa ja luonnon avulla voimme viljellä itse osan ruuastamme. Keräämme metsästä ja suolta marjoja ja poimimme sieniä. Kotipihassamme on omenapuita, sekä luumu- ja päärynäpuu (jälkimmäinen ei tosin vielä tuota satoa). Viljelemme pienellä kasvimaallamme juureksia ja kasviksia ja sillä lailla voimme näyttää lapsille, miten paljon ruuan pöytään saaminen vaatii.

Esikuvani luonnon suhteen on minun mummo ja paappa. He ovat aina viljelleet tai keränneet suurimman osan omasta ruuastaan. Enää he eivät sitä tee, mutta paappa lähtee silti meidän kanssa metsään näyttämään niitä parhaita paikkoja, mistä voi sieniä löytää. Vietin heidän mökillään paljon aikaa pienenä ja osallistuin heidän kanssa kasvimaa-hommiin. Eihän se pienenä (tai teininä) aina niin mukavaa ollut kykkiä nyppimässä rikkaruohoja, mutta nyt sen huomaa, miten arvokasta tämä tieto on!

Lempipaikakseni kirjoitin meren, metsän, lapin luonnon ja vuoret. Vuorille nyt ei päästä, mutta silti ne aina siintää mielessä. Luonnosta on niin moneksi ja on ihanaa, että lapsemmekin viihtyvät luonnossa. Välillä on hankalia hetkiä, niitä tulee missä vaan. Seuraavaa luontohetkeä odotellessa, nyt on ainakin hyvät hanget vaikka hiihtoretkelle.

Se on vihdoin valmis! Nimittäin kaunein tekemäni paita. Jonkun aikaa siinä menikin, koska muut projektit tuli tielle ja välillä loppui lanka, mutta nyt se on vihdoin valmis. Syntymäpäiväni tienoilla, eli syksyllä, julkaistiin Suolaulu-paidan ohje ja siihen sopivat lankapaketit Nurjan verkkokaupassa ja minä olin ihaillut tätä paitaa jo jonkun aikaa, joten mikäs sen täydellisempi synttärilahja neulojalle, kuin lankapaketti ja ohje! Suolaulu on Jenna Kostetin, eli Ihtiriekkoknitsin suunnittelema kirjoneulepaita, jonka minä neuloin Rosa Pomarin Pegulhalista. Tämä kuului siis tähän pakettiin ja paketti tilattiin mittojen mukaan. Paketti tuli ajoissa syntymäpäivääni ajatellen, mutta säästelin hieman sen aloittamista, koska tämä oli erityinen neule.

Kirjoneule-osuus pitkine langanjuoksuine ja aika haastavine kuvioineen vaati paljon keskittymistä ja teinkin sitä useimmiten iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Aina en myöskään jaksanut päivän päätteeksi lisää ajatustyötä, joten työ eteni hitaasti. Neuloin Pegulhalia 3 mm puikoilla, joten ohut lanka neuloutui myös hitaammin, kun on tottunut esimerkiksi lettlopiin joka etenee hujauksessa. Kirjoneuleosuus oli kuitenkin jossain vaiheessa ohi ja siitä alkoi sujua hieman nopeammin, kunnes olin saanut kaiken muun valmiiksi, paitsi hihat. Silloin jouduin (omasta halustani toki) laittamaan paidan hieman tauolle, koska halusin aloittaa joululahjaneulomukset ajoissa.

Joulun jälkeen jatkoinkin paidan tekemistä, kunnes lanka loppui! Lanka olisi luultavasti riittänyt, koska paketit on varmasti testattu, mutta tavalliseen tapaan en tehnyt mallitilkkua, enkä edes tainnut mittailla tiheyttä työn edetessä.. Koskahan opin..? Lanka oli loppu Nurjasta enkä sitä edes etsinyt muista verkkokaupoista. Koitin onneani Instagramin puolella ja kyselin storyssä, jos jollain olisi jäänyt kyseistä lankaa edes jonkun verran, koska minulta uupui enää hihojen resorit. Olin tehnyt toisen hihan ja toisen puoleenväliin, mutta en ollut ollenkaan tyytyväinen ensimmäiseen hihaan, siellä oli joitain virheitä ja päädyin purkamaan sen. Neuloin sitten molemmat hihat niin pitkälle kun lankaa riitti ja se tosiaan riitti niin pitkälle, että vain 8 cm resorit jäi puuttumaan. Siksi tarvitsin vain pienen jämäkerän, joista neuloisin niin pitkälle, kun lankaa riittäisi.

Työn suunnittelijakin jakoi storyni ja eräs ihana kanssaneuloja lähettikin minulle omasta työstään jääneet jämät ja sain työn päätökseen! Kiitos vielä. <3 Minulla nyt on vielä pikkuiset jämät tuota samaista lankaa värissä 05 jos joku sitä tarvitsee. Viimeistelin työni kylvettämällä sen noin 15 minuutin ajan, jotta silmukat asettuisivat tasaisesti ja pingotin työni, jotta kirjoneule näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Sanoinko jo, että tästä paidasta tuli aivan ihana? Tytär 3-v oli myös sitä mieltä, että hänkin tarvitsee samanlaisen, katsotaan sitten jossain vaiheessa, saako hänkin omansa. Nyt on ainakin niiiiin pitkä lista taas ihania neuleita jonossa, että hän joutuu hetken odottelemaan omaansa..

Kirjoitin tuossa syksymmällä, että Lapin tarve on tyydytetty, ainakin seuraavaan sesonkiin asti ja niinhän se oli. Kunnes tuli lumet ja täällä Vaasassa ei ihan siltä näyttänyt.. Lumien tulon jälkeen ja varsinkin, kun Instagramissa rupesi näkymään ihania kuvia Äkäslompolosta ja Ylläkseltä niin se lapinkuume rupesi taas nousemaan. Parhaat viikot menee aina nopeimmin meidän majapaikasta ja tiesin, että oli turha enää haaveillakaan mistään hiihtolomaviikoista. Odottelimme lukujärjestykseni saapumista kuin kuuta nousevaa, että pääsisimme edes jollekin viikolle talven ihmemaahan. Lukujärjestyksen saavuttua totesin ettei siihen aikatauluun mahdu mitään lomaa, vaikka voisihan ne luennot olla etänäkin, niin kuin tähänkin asti olemme olleet.. Keskustelimme mieheni kanssa tuossa joululomalla, että nyt tai ei ollenkaan ja sehän vasta surkeata olisi ollut, jos ei ollenkaan olisi päässyt! Eli loppiaisen tienoilla laitoimme lasten toiveesta kellot herättämään kuuden maissa ja lähdimme ajelemaan kohti parempia lumia.

Olemme onnistuneet tartuttamaan 5- ja 3-vuotiaisiin lapsiimmekin lapinkuumeen, koska kaikista parhaiten sujuvat automatkat ovat niitä, kun ajamme lappiin. Kunhan on tarpeeksi evästä ja tekemistä, he luultavasti istuisivat tämän matkan vaikka edestakaisin, kuten takaisin tullessamme saimme kuulla. Syömme usein autossa aamupalan, koska eväshetkillä voittaa aina melkein tunnin ajomatkasta. Tälläkin reissulla halusimme vältellä pitkiä pysähdyksiä ja meillä oli lounaskin autossa syötäväksi, sekä vielä välipaloja ja tietenkin matkaherkut. Eväshetki on tälläkin retkellä paras hetki. 🙂

Ensimmäinen päivä perillä menee aina kotiutuessa, kauppareissuissa ja muissa puuhissa, mutta kyllä me hiihtämäänkin päästiin. Pikkusisko hiihti viime talvena ehkä noin 10 metriä, jonka jälkeen hän ei ”halunnut jaksaa”, joten lähdimme matkaan aika kevyin odotuksin. Hänpä yllätti meidät kaikki ja hiihtelimmekin hyvän tovin. Minä hiihdin hissukseen pienemmän kanssa ja mieheni teki pikkuisen pidemmän lenkin isoveljen kanssa, joka rakastaa kaikkea tekemistä ja urheilua. Ylläksen maastossa on todella hyvä latuverkosto ja vaikka lumitilanne ei ollut mitenkään parhaimmillaan (vain puoli metriä lunta), oli latuja kuitenkin tarjolla hyvä määrä koko Ylläksen alueella. Lasten kannalta helpoin latu, eli latu Äkäslompolon järven jäällä ei ollut vielä kunnossa niin sinne emme päässeet, mutta eiköhän sekin ala tässä vaiheessa jo olla kunnossa.

Hiihdimme koko perheen voimin vielä toistekin, mutta pääsimme tekemään myös hieman pidemmän hiihtolenkin niin, että lapset olivat kyytiläisinä. Vuokrasimme Ylläs Sport Cornerista ahkiot, jotta saisimme itsekin hieman hiihdellä ja nauttia erilaisista maisemista ilman, että tarvitsee miettiä lasten jaksamista. Pakkasimme pikkuiset makuupusseihin ja viltteihin Jounin kaupan pihalla ja kävelimme ahkiot perässä Äkäshotellille asti, josta lähti ladut eri suuntiin. Tällä kertaa teimme hiihtolenkin Velhonkodalle, viimeksi tehdessämme tällaisen retken kävimme Elämänluukulla. Täältä pääset lukemaan siitä retkestä. Isoveljen sukset olivat mukana, jotta hänkin saa halutessaan hiihtää. Sukset sai kätevästi sujautettua ahkioon, mutta emme olleet miettineet hänen varustustaan tarpeeksi hyvin. Tai tarkalleen ottaen, emme olleet ajatelleet, että hän hiihtäisi niin pitkää matkaa.. Paikalla istuessa saattaa helposti tulla kylmä, joten olimme pukeneet lapset hyvin. Ilma oli noin -10 asteista, joten lapsilla oli kerrastot ja villahaalarit toppavaatteiden alla. No, eihän sellaisella varustuksella ole kiva hiihtää, joten ei se ole ihme, että ensimmäisellä hiihtokerralla isoveli hieman tuskastui ja halusi nopeasti takaisin kyytiin. Siinä vaihtelussa meinasi tuskastua itse kukin, mutta lasten ehdoilla täytyy mennä. Menomatka meinasi muutenkin olla tuskaa, kun omista monoista tulee aina isot rakot (jännä, että joka kerta sama juttu..) ja muutenkin meno pitkän hiihtotauon jälkeen ei ihan meinannut sujua. Tässä vaiheessa olimme huomaamattani hiihtäneet pelkkää ylämäkeä pitkän tovin, joten ei ihme että helpotti heti kun alkoi hieman luistaa. Jos hiihtää tunturia ylöspäin niin ei kai se ole ihme että vähän puuskuttaa.. Pikkusisko nukkui tyytyväisenä pienten protestien jälkeen ja kun lähestyttiin taukopaikkaa, halusi isovelikin taas hiihtää. Hän hiihtikin sitten kolmisen kilometriä ja oli tyytyväistä poikaa kun päästiin perille. Velhon kodalla söimme hieman ja paluumatkalla isompikin otti makoisat unet ahkion kyydissä. Paluumatkan hiihtokin oli täyttä nautintoa ja hämärässä hiihtäminen otsalampun valossa oli oikein tunnelmallista. Ihana päivä!

Hankimme isoveljelle omat lasketteluvälineet vuosi sitten käytettynä ja ne oli tietysti mukana, koska laskettelusta oli höpisty tauotta siitä lähtien, kun olimme kertoneet lapsille lappiin lähdöstä. Ja siitä oli höpisty nimenomaan molempien lasten toimesta, vaikka pienemmällä oli tuskin hajua siitä, mitä laskettelu on. Olimme sopineet, että hän saa ensin katsoa, mitä isoveli puuhaa ja jos hän vielä haluaa itsekin mukaan, vuokrataan hänelle sitten varusteet. Laskettelimme Ylläsjärven puolella, koska aikeissa oli olla koko päivä rinteessä ja pulkkamäessä ja tällä puolella on kaksi mattohissiä pikku laskettelijoille ja pulkkailijoille, gondolihissi isommille laskijoille ja sitten Hesburger, mikä maistuu kaikille. Isoveli on laskenut viimeksi viime hiihtolomalla, joten vaikka hän halusi samantien isompaan mäkeen, toppuuttelimme hieman ja kehotimme laskemaan ensin laskut mattohissimäessä, jotta kaikki muistuu taas mieleen. Hän on sitä tyyppiä, että kovaa täytyy päästä, ihan hänen ensilaskuillaan pari vuotta sitten hän ns. karkasi minulta, koska menin kuulemma liian hiljaa ja ”kyllä minä osaan”. No, se lasku meinasi päättyä verkkoihin, ellei isänsä olisi ottanut pikku syöksylaskijaa kiinni.. Tästä viisastuneena menimme hakemaan pienemmälle suksivuokran lisäksi lasketteluvaljaat, koska tällä kertaa alarinteessä ei ole kukaan odottamassa.

Pienempikin pääsi siis rinteeseen ja muutaman ensimmäisen laskun hän laski minun jalkojen välissä, jotta tietäisi mistä tässä hommassa on oikein kyse. Pikkusiskon tasapaino jaksaa hämmästyttää minua aina, näin vain hän pysyi pystyssä tässäkin lajissa ilman ongelmia. Mattohisseissä on se hyvä puoli ettei ensinnäkään hissilippua tarvita niin lapselle kuin vanhemmallekaan ja parasta on se helppous, mikä tässä hississä on. Ankkurihissi on haastava mennä (minun mielestä vielä aikuisenakin välillä), saatika sitten pienen laskijan kanssa. Isompi ja mieheni lähti jossain vaiheessa kokeilemaan onneaan sompahissiin ja taisivat käydä ankkurillakin, kun me neidin kanssa laskettiin pikkurinnettä hyvä tovi. Hän(kin) halusi laskea kovempaa, mutta viisastuneena edellisestä, opettelimme kurvailemaan ja koitimme harjoitella jarruttamista. Hän on juuri täyttänyt 3, joten auraaminen ei oikein meinannut onnistua, mutta onhan ainakin lasketellut avustettuna. Kaatumisia ei tainnut tulla kuin yksi, joten erinomaisesti meni tämä päivä. Laskettelimme noin 3 tuntia, söimme välissä ja laskujen päätteeksi kävimme vielä pulkkailemassa. Mieheni pääsi laskemaan muutamia laskuja aina välissä, koska isompi pärjää itsenäisesti mattohississä, kunhan olen lähettyvillä. Meidät kuskattiin mökille ja pojat lähtivät vielä iltamäkeen Äkäslompolon puolelle. Isoveli oli tullessaan väsynyt, mutta erittäin onnellinen pieni mies.

Kävimme laskemassa kahtena päivänä, suurin piirtein samanlaiset päivät, mutta toisena päivänä söimme eväät laavulla, joka on Ylläsjärven rinteiden lastenalueella. Oli aika kylmä viettää evästaukokin pihalla, joten lähdimme pikkusiskon kanssa aiemmin mökille ja miehet jäivät taas iltamäkeen. Keli oli kylmä ja isoveli kertoikin minulle salaisuutena että he olivat isän kanssa käyneet rinnekahvilassa kaakaolla hieman lämmittelemässä poskia. On ihanaa, kun lapset kasvavat ja heidän kanssaan voi jo kerätä yhteisiä kokemuksia, jotka he toivottavasti muistavat koko elämänsä. Minä ainakin muistan nämä ihanat reissut, näistä täytyisi teettää valokuvakirjoja, että saisimme useimminkin palata näihin maisemiin yhdessä.

Retkiä tälle reissulle mahtui vain yksi, mutta se oli sitäkin parempi. Talvella on niin paljon muutakin tekemistä, että jätimme suosiosta retkeilyt muille sesongeille, mutta Varkaankurulla on aina käytävä. Talvipolku sinne on helppokulkuinen ja aina yhtä ihana ja sopivan lyhyt lasten kuljettavaksi. Pikkusisko totesi kotona hyvin päättäväisesti, että rinkka jää kotiin, joten meillä ei ollut sitä matkassa. Mukana meillä oli kuitenkin liukurit ja rattikelkka, jolla laskimmekin ne muutamat mäet, mitä varsinkin paluumatkalla oli. Retki oli muutenkin ikimuistoinen, koska isoveli keksi ihanan leikin, jonka tarkoituksena oli työntää minut lumeen. Punaposkisena ja nauravana hän lenteli hyvin usein hankeen pienen tönäisyn saattelemana ja saattoi olla niin että minäkin sinne hankeen päädyin touhaamaan. Nämä on niitä retkiä, mitä en muista hyvistä eväistä tai kauniista paikoista, vaan niistä ilon ja onnellisuuden tunteista, mitä rakkaiden kanssa puuhastelu tuo.

Viimeinen päivä Lapissa menee aina hieman pakkauksen merkeissä ja kaikki alkavat olla jo hieman väsyneitä. Silti oli erinomaista että olimme ja lähdimme taas Lappiin! Nämä vuoden ensimmäiset viikot olivat hiljaisia ja ihmispaljoutta ei ollut missään. Tällä täytyisi pärjätä nyt sinne heinäkuuhun, jolloin lähdemme seuraavan kerran ja silloin juostaan NUTS Ylläs Pallas. Olemme mieheni kanssa ilmoittautuneet juoksemaan Hetasta Pallakselle, joten juosten kesää kohti!

Uusi vuosi on uusien tekojen aikaa ja haaveiden toteuttamiseen ryhtymistä. Tänä vuonna aion toteuttaa haaveeni omasta YouTube-kanavasta ja viime viikolla julkaisin ensimmäisen jakson neuleaiheisesta videopodcastista omalla kanavallani. Kanavan nimi on Asevelikylässä ja näissä jaksoissa kerron neulomisesta harrastuksenani, esittelen valmiita ja myös keskeneräisiä töitä. Kerron myös neulesuunnitelmistani ja niitähän minulla yleensä riittää!

Aika videoiden kuvaamiselle on nyt oikea, koska sain joululahjaksi järjestelmäkameran, jolla on hyvä kuvata myös videoita. Täytyy vain ensin opetella käyttämään sitä ja samalla pitäisi bloginkin kuvien laatu parantua. Olen tähän mennessä kuvannut puhelimellani, mutta puhelimeni kameran laatu on heikentynyt tässä vuosien aikana. Olen pitkään haaveillut kamerasta, mutta en osannut uneksiakaan, että saisin sellaisen joululahjaksi! Ilmeeni oli kyllä näkemisen arvoinen, kun avasin paketin..

Kuvasin testijakson jo ennen joulua puhelimeni kameralla, ihan vain kokeillakseni, miltä kameralle höpöttäminen tuntui ja se sujuikin paremmin kuin olin ajatellut. Ennen joulua olisi ollut hyvä kuvata kokonainen jakso, sillä silloin minulla oli vielä kaikki joululahjaneuleet hyppysissäni. Puhelimella kuvattu video ei ollut tarpeeksi hyvänlaatuinen, joten sitä en ajatellut julkaista. Lahjatkin on jo annettu eteenpäin ja uudet neuleet odottavat! Ajattelin kuvata videon aina kerran kuussa, toivotaan että uusia valmistuneita töitä on kuukaudessa kertynyt sen verran, että jaksoon on uutta asiaa. 🙂

Ensimmäisen jakson julkaiseminen jännitti kovasti, mutta sain ihanaa palautetta neuleyhteisöltä Instagramin puolella, joka lämmitti kovasti mieltäni. Tuntui erityisen kivalta, kun videota oli käyty ensimmäisen päivän aikana katsomassa yli 100 kertaa ja viikkoa myöhemmin tilaajiakin on jo 100, joten aion varmasti jatkaa ilolla tätä uutta harrastusta. Kiitos kaikille jo videon katsoneille ja käykäähän te muutkin katsomassa Asevelikylässä neulepodcastin ensimmäinen jakso ja jättäkää ihmeessä kommenttia joko kanavalle tai sitten Instagramiin jakson kuvan alle. Minut löytää Instagramista nimellä @asevelikylassa.